Akateeminen anoreksia

Riittämättömyyden tunne ei meinaa helpottaa ei millään. Opettelin vuodenvaihteessa sanomaan ei, että saisin työmäärää vähän vähemmäksi. En tiedä mitä kasvatuksellisia keinoja rouva kasvatustieteilijä on itseensä käyttänyt, ehkä olisi pitänyt konsultoida äidinkielen didaktikkoa, koska kieltosanan sijasta olen tainnut sanoa taas aivan jotakin muuta. Seison siis jälleen peilin edessä ja toistan ”Ei”, ”Kiitos, mutta ei”, ”Ei tällä kertaa”, ”Ei”, ”En ehdi”, ”En halua”, ”En voi”, ”Ei”.

(Minkälaiset kuolaimet hankkisin hevoselle, että se ei heittäisi kieltään niiden yli?)

Miten ihminen voi olla yhtä aikaa patalaiska ja aivan hirveä suorittaja? Vein kolme päivää sitten bioroskaämpärin takaterassille. Siellä se on vieläkin. Matkalla kompostiin. Jäätyy yöllä ja sulaa päivällä, eikä etene yhtään. Ja minä istun sisällä ja toimitan kahta kirjaa, kirjoitan neljää artikkelia, poden syyllisyyttä siitä, että vuosi sitten kerättyä aineistoa ei ole vielä analysoitu, toukokuun toista kenttäjaksoa ei ole suunniteltu eikä syksyllä alkavan uuden tutkimuksen kouluja etsitty. En ole saanut aikaan oikein yhtään mitään.

(Mitähän se nyt tekee? Seisoo tarhassa. Onkohan sillä kaveri? Pitääkö aina ratsastuksen jälkeen loimittaa? Mistä tunnistaa kaviokuumeen oireet?)

Minulla on akateeminen anoreksia. Edelleen liikaa oikean elämän kiloja, mutta töiden suhteen varsin vääristynyt käsitys itsestäni ja suoriutumisestani. Koko ajan tuntuu, että teen liian vähän ja saan aikaan liian vähän vaikka oikeastaan ihan kivasti menee ja taidan olla ihan hyvä työntekijä. Mistä helvetistä se paine tulee? Miten ei yksi saakelin korkeasti koulutettu älykäs ihminen voi keksiä, että mistä se paine tulee ja millä sen saa pois?

(Jos kävisin tallilla neljästi viikossa niin neljännen kerran voitaisiin tehdä kaikenlaisia hauskoja temppuja. Laitan sen käyttämään päätään muutenkin kuin ratsuna)

Tai tiedänhän minä. Ja osallistun siihen itsekin. Jokaisella lausahduksella ja eleellä ja suoritusmittarin mukaan suoriutumisella. Häntä ohjaa koiraa. Dekaani kertoo, että yksikön johtaja laskee julkaisujen lukumäärää huolissaan. Se on fakta, uskon että hän tekee niin. Minulle kerrottuna se kuulostaa kuitenkin siltä, että en tee tarpeeksi, että kollega ei tee tarpeeksi, että joku muu tekee enemmän. Minkälainen olisi sellainen johtaja, joka ei korostaisi huolta, tavoitteita, laskemista, vertailua, opetusministeriöstä tulevia paineita, edes sivulauseessa. Vaan puhuisi ilosta. Voi miten kuulostaa kliseeltä.

(Mitä on melassivesi? Pitääkö satulasaippua pestä pois ennen kuin vahaa satulan? Seuraisikohan se minua irti maneesissa? Onko olemassa suomenhevosagilitya?)

Voiko uutta yliopistoeetosta vastaan taistella? Mittaamista, tehostamista, huippuutta, nopeutta, tulosta, tulosta, tulosta. Kehityskeskusteluja, joihin listataan hengästyneenä kaikki mitä on vuoden aikana tehnyt ja mikään ei koskaan riitä, koska se lomake pakottaa esimiehen ja työntekijän miettimään vielä enemmän, korkeampia ja parempia tavoitteita. Siihen lomakkeeseen pitäisi olla ohjelmoituna, että jos jokaisessa arvioitavassa kohdassa on ”yli odotusten” tai ”erinomaisesti” niin se vetäisi ruksit sen uusien tavoitteiden laatikon yli ja tulostaisi työntekijälle kortin, jossa lukee ”Levähdä vähän. Käy uimassa. Rapsuta hevostasi kauemmin. Vie lapset leffaan, tässä on kymmenen kerran leffapassi”.

(Kunhan selviän tästä vararikosta voisin hankkia ratsastushuovan jalustimilla. Voitaisiin lapsen kanssa maastoilla ilman satulaa ja minäkin pysyisin selässä. Tunnistaakohan se minut jo?)

Kollega USAsta kertoi, että sikäläisissä isoissa firmoissa on työntekijöillä välillä omaa aikaa. Työaikana. Aikaa tehdä mitä omaa projektia haluaa – neuloa, opetella pelaamaan shakkia, nukkua, leipoa marsipaanikakku. Ja myös varsinaisen työn ilo ja tehokkuus lisääntyy. Meillä on kilpailukykypuolituntinen.

Minä alan jarrumieheksi. Niitähän ihaillaan vuoristoradassakin. Kun tavallisesti huutaisin ja kiljuisin rahoitussyöksykierteessä, vedän tästä lähtien jarrut pohjaan. Liinat kiinni. Enkä tee mitään. Syljeksin kattoon niin kauan, että vauhti tasaantuu. Sanon ”Ei”, ”En tee”, ”En lähde”, ”En kirjoita”, ”En tule”, ”Ei” – ”Kiitos. Mutta Ei”. Ja yliopiston hallitus päättää, että jokaisen tiedekunnan parhaista jarrumiehistä tehdään kuvagalleria rehtorin käytävän seinälle.

(Enää kaksi tuntia!)

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s