Pöllön testamentti

Koko viikon on pitänyt kirjoittaa väsymyksestä ja kuolemasta, mutta molemmista aiheista tulee väsyneinä niin pateettisia kirjoituksia, että ennemmin kuolee kuin lukee ne. Pienempi lapsi kielsi tällä kertaa kirjoittamasta hänen kuulumisiaan. Lupasin, mutta koetin selittää, että ihmiset ja kuulumiset eivät ole toisistaan irrallisia yksiköitä. Että hänen kuulumisensa riippuvat minusta ja päinvastoin. Mutta onnistuin lopulta vain syyllistämään hänet siitä, että olen väsynyt.

Puoliso on työstänyt koko viikon testamenttiopasta, joka neuvoo miten omaisuuttaan voi testamentata suomalaisten metsien suojeluun – kotkien ja pöllöjen reviireiksi ja ikuisiksi kodeiksi. Hän on pyytänyt minua oikolukemaan ja kommentoimaan kuvitettua opasta joka toinen ilta. Opasta, jossa on myös kertomuksia ihmisistä jotka ovat jo kuolleet. Valokuvia testamentin jättäneistä. Ja joka toinen ilta olen miettinyt milloin minä kuolen, ja miten, ja miksi tämä näin menee. Miksi ei voi elää aina.

Testamenttioppaan teon lomassa hoitoon tuli yksi kerrallaan kolme lintua: lapinpöllö, varpushaukka ja kanahaukka. Seisoin lapinpöllön kanssa sisällä käytävässä ja ohjailin lapsia nukkumaan sillä välin kun puoliso siirteli häkeistä edellisiä lintuja niin että pöllölle vapautui sopiva tila. Pienempi lapsi seisoi hetken käytävässä pöllön kanssa ja vaikean illan päätti hyvin se, että lausuin pöllön äänellä hänelle hyvää yötä ja vakuutin, että kaikki käy hyvin.

Seuraavana päivänä pöllö kuoli. Se oli ollut tullessaan jo niin nälkiintynyt, ettei sen elimistö ottanut enää ravintoa vastaan. Kerroin lapselle, että pöllö jätti kuollessaan meille hyvän perinnön: sen rauhallinen, iso, pehmeä ja hiipuva elämä päättyi meillä. Aktiivista tappamista lukuunottamatta valtaosa vapaista eläimistä kuolee ihmisten näkymättömissä. Yhtä lailla valtaosa ihmisistä kuolee ihmisten näkymättömissä. Eläimiä, ihmiset mukaan luettuna, tapetaan aktiivisesti huvin, urheilun, kiistojen, politiikan, joskus myötätunnon vuoksi. Tapettuna kuoleminen, tai tappaminen ovat tekoja ja kokemuksia, joissa kuolemaa kontrolloidaan. Sen armoille ei tarvitse asettua. Sen sijaan hiipuvan kuoleman jakaminen elämään jäävien ja elämästä luopuvien välillä on ulkoistettu ammattilaisille ja sijoitettu pois näkyvistä. Samalla on tehokkaasti ulkoistettu yksi elämän voimakkaimmista kokemuksista – toisen kuoleman kohtaaminen. Varsinkin lapsilta.

Pöllön hiipuminen ja lopulta kuolema puhtaalle kutterinpurulle, sen höyhenpeitteen silittäminen ja häkin siivoaminen seuraavalle on etuoikeutettua ja tärkeää kuolemisen jakamista. Se saa yrittämään enemmän, olemaan parempi elävä. Se on silti vaikeaa; lopettamisia lukuun ottamatta en ole vieläkään kyennyt katsomaan, tai halunnut katsoa, linnun kuoleman hetkeä. Istun vierellä pitkään, mutta poistun hetkeksi ja palaan silittämään jo kuollutta.

Lastenpsykiatri soittaa viimein ja puhuu milligrammoista, veri- ja virtsanäytteistä. Kysyy lopuksi ”Miten te jaksatte?”. Kuulen vastaavani, että ihan hyvin. Vaikka olen jo niin uupunut, etten ole voinut tehdä töitäni viikkoon. En tee enää muuta kuin istun ja itken. Jaksan hoitaa sovitut asiat. Istun opettamassa koulutuspoliitiikkaa uusliberalistisessa ideologiassa, tyhjän kahvimukin kanssa koska saavuin luokkaan ilman kahvia, totesin opiskelijoille että haen nopeasti kahvin ja palasin hetken päästä tyhjän mukin kanssa. Olin unohtanut ottaa kahvia. Teeskentelen juovani kannellisesta mukista. Hörpin tyhjää huonelämmintä ilmaa ja keskustelen koulutusjärjestelmien yhdenvertaisuuskehityksestä varsin pätevästi. Tiedän, että autossa odottavat tallikamppeet ja opetuksen loputtua ajan suoraa tietä oman suomenhevosen kainaloon.

”Ihan hyvin jaksetaan. Tämä on ihan tuttua. Tällaisia vaiheita tulee, on ne jaksettu ennenkin.” Koska mitä muuta voi sanoa? En luota hetkeäkään siihen, että lääkärillä olisi tarjota sellaista apua, joka oikeasti auttaisi. Olen vajaan kymmenen vuoden kokemuksella melko varma, että hän tarjoaisi jotakin josta ei oikeasti olisi apua vaan jopa lisää vaivaa, mutta se pitäisi ottaa vastaan tai sitten papereihin kirjattaisiin, että apua on tarjottu, mutta vanhemmat kieltäytyivät. Niin että turvallisinta on vain todeta, että hyvin menee.

Ehkä ensimmäiset viisi vuotta ajattelin, että jotakin apua on ja kyse on vain sen saamisen hankaluudesta. Nyt toiset viisi vuotta myöhemmin en osaa kuvitella mitä se apu edes olisi jota langan päästä voitaisiin tarjota. Tai osaan, mutta sellaiseen ei millään yhteiskunnalla ole varaa. Siispä vastaan vain, että hyvin menee, kiitos kysymästä.

Pärjään yksin! Olen aikuinen uhmaikäinen Mikko Mallikas. En luota toisiin ihmisiin, mutta osaan peittää sen hemmetin hyvin. Nyt tässä on monta vaihtoehtoa. Joko se on ollut kutakuinkin aina voimakas piirteeni, tai pienemmän lapsen luottamuspulan oireilu on voimistanut sitä. Tai sitten pienemmän lapsen täydellinen kyvyttömyys luottaa muihin on siirtynyt pikkuhiljaa myös minuun [toivottavasti ei kuitenkaan niin, että minun luottamuspulani on hypännyt lapseen!]. Sekundaarinen trauma, sellaiseksi sitä kai kutsutaan. Koska kenenkään kuulumiset eivät kuulu tälle itselleen.

Me hankimme pienemmän lapsen kanssa yhteisiä hyviä hetkiä sinnikkäästi. Niitä on aina, vaikka niiden määrän pieneneminen väsyttää ja huolettaa. Me olemme onnekkaita ja saamme ostaa kälyltä pitkällä takaisinmaksuajalla pikkuisen talliauton. Pääsemme tallille vaikka joka ikinen päivä. Ja siellä minulle ja lapselle kuuluu vain hyvää, olemme maailman onnekkaimmat ihmiset.

Advertisements

7 comments

  1. Hei! Oletko tutustunut Ross Greenen metodiin Tulistuva lapsi -kirjassa? Se on ehkä paremmin esitelty hänen Koulun hukkaamat lapset -kirjassa. Eka kirja on huoltajille ja kirjoitettu kohderyhmän mukaan, toinen taas opettajille. Olen lukenut kummatkin, suosittelen kumpaakin. Toki varmaan olette kokeilleet tätäkin. Mun mielestä toimii tosi hyvin erityislasten kanssa. T. Erityisope

    Liked by 1 person

    1. Hei! Ross Green(e)sta tietysti tulee mieleen vain Friends, jota olen katsonut Netflixiltä putkeen iltaisin kun lapset on nukahtaneet. Saa itsekin nukahtaa nauraen vaikka minkälaisen päivän päätteeksi 🙂 Mutta siis sen enempää lapsen diagnooseihin tai tarkempaan oireiluun näin julkisesti menemättä, meillä on käytössä ihan toimivia keinoja/asenteita/tapoja, mutta mikään ei tietenkään ole taikasauva, joka ratkaisisi kaikkea. Lapsi on tietyllä tapaa mennyt pahasti rikki varhaisessa vaiheessa ja korjaamisen sijasta keskitytään nyt haasteiden kanssa elämiseen ja lapsen tukemiseen siinä että hän alkaa itse ymmärtää haasteensa ja osaa ehkä oppia itsekin niiden kanssa tulemaan toimeen. Pitkä ja kivinen tie 🙂 Koulun puolella meillä on nyt pari vuotta ollut aivan ihana erkka, joka on saanut lapsen kanssa paljon hyvää edistystä aikaan – ilman taikatemppuja, ihan vain tasaisella ja sinnikkäällä paikallaan pysymisellä vaikka lapsi myrskyää miten. Opettaja on vaihtumassa ja sydän syrjällään odotamme minkälaisen kasvukumppanin seuraavaksi saamme. Hyviä erkkoja on paljon, mutta meillä tuntuu olevan lapsi, joka suistaa rautaiset ammattilaisetkin raiteiltaan 🙂

      Like

      1. Suosittelen sitä Koulun hukkaamat lapset kirjaa, ainakin kannattaa lukea jossain vaiheessa! Tai antaa tulevalle erkalle, jos se tarvii kättä pidempää.

        Siinä kirjassa niin hyvin selostetaan se, että lapset toimivat juuri niin hyvin kuin osaavat ja motivaatioteoriat, tarrapedagogiikka ja kaikenlaiset rangaistukset (ja palkinnotkin..) heitetään romukoppaan perustellusti.. että haastavat lapset ovat jo motivoituneita käytyäytymään oikein, mutta eivät osaa käyttäytyä muuten kuin haastavasti (tietyissä tilanteissa).

        Lisäksi siinä kerrotaan hyvin tarkasti miten toimitaan tulistumistilanteessa (ei mitään kiinnipitoja tai rangaistuksia) ja miten niitä taitoja, jotka aiheuttavat haastavaa käytöstä, opetellaan. Ja paino on juuri tässä ennaltaehkäisevässä opettelussa.

        http://www.cpsconnection.com/dr-ross-greene

        Jotenkin kirjan ajatukset tuli vain aiemmasta postauksesta mieleen, jossa kerroit, miten psykiatri ei osannut tulla lapsen puolelle. Tässä kirjassa aikuisen aito empatia on nimenomaan keskiössä.

        Anteeksi tuputus, uskon, että teillä on jo hyvät käytänteet. Tää oli minulle niin avaava kirja vain ja käytännössä toimiva omassa työarjessa ja kotonakin. Toivottavasti saatte huipun uuden opettajan!

        Like

  2. Kiitos kun kirjoitat! Hienoa tekstiä, todellisen tuntuista ja osin ehkä niin tuttuakin.

    Toive: kirjoittaisitko joskus ajatuksiasi adoptiosta? Prosessissa olevana haluaisin kuulla ajatuksiasi, vaikka en osaakaan toiveitani tämän paremmin muotoilla.

    Liked by 1 person

    1. Hei, kiitos kommentista! Ihanaa että kommentoitte. Minusta tuntuu, että en muusta kirjoitakaan kuin adoptiosta tai hevosista (tai joskus parisuhteesta). Eli jos selaa vaikka niitä ensimmäisen vuoden kirjoituksia niin siellä on paljonkin pohdintaa. En ehkä ihan suoraan osaa (halua) kirjoittaa adoptiosta koska se ei ole niin selkeä irrallinen aiheensa vaan liittyy elämässä kaikkeen ja hahmottuu koko ajan tässä elämän kulkeutuessa. Sen voin sanoa, että en ikinä – ikinä, oikeasti – uskonut, että tämä olisi näin rankkaa. Että lapsi oireilisi näin voimakkaasti vielä yli kahdeksan vuoden jälkeen. Ja jokseenkin kaikki ison kaupungin tarjoamat avut ja resurssit on joko käytetty tai käytössä. Todella paljon on opittavaa ja muutettavaa itsessä ja omassa suhtautumisessa omaan elämäänsä – en voi olla sellainen äiti kuin aina halusin ja kuvittelin. Minulla ei ole sellaisia lapsia kuin osasin kuvitella. Se, että sen voi kääntää neutraaliksi tai jopa positiiviseksi ajatuskuluksi, on kaiken ytimessä. (Lisättäköön vielä, etten toki kuvitellut pumpulista sisustuslehtien lapsiperheidylliä vaan ehkä aika keskivertoa lapsiperhe-elämää, jossa riidellään mutta myös halitaan ja hassutellaan. Siihen on ajoittain matkaa.)

      Like

      1. Ja siis prosessissa olevalle ehkä kaksi asiaa päällimmäisenä mielessä. 1) Adoptioneuvonta ei valmista oikeasti adoptiolapsen kanssa elämisen kuormittavuuteen, siihen kannattaa varautua – ja siihen että se kuormittavuus tulee viiveellä (ensimmäiset kaksi vuotta mekin ajattelimme, että helpostihan tämä meni, että mitä ne kaikki muut angsteilee!). 2) Silti, kaikesta huolimatta, mitään en vaihtaisi. Kukaan eikä mikään tässä maailmassa tee elämisestä sen arvoista, kaikkine paskoineen, kuin se lapsi joka ei “toimi” yhtään “oikein”. — (kolmosena lisään niille adoptiovanhemmille, jotka ovat päätyneet antamaan lapsensa sijoitukseen, että ymmärrän. Ihan kokonaan ja ihan ilman kritiikkiä. Ymmärrän ihan täysin. Kukaan ei epäonnistunut.)

        Like

  3. Kiitos. Kyselin (googlaamisen jälkeen, tietenkin) Pelastakaa Lapsita tutkimustietoa adoptiolapsista, heidän erityistarpeistaan, adoptioiän suhteesta tuen tarpeisiin, mutta sellaista faktaa ei näytä tässä maassa olevan. Uskomatonta. Jos jokin kaupallinen firma toimii näin mutupohjalta kuin tämä järjestö (anteeksi vain, PeLa), niin maltan tuskin odottaa sotea.

    Ja samalla ymmärrän, ettei tieto ratkaise yhtään mitään. Voisi sentään tehdä perusteltuja ratkaisuja, kun nyt se ainoa peruste on mutu – ja se “kyllä me sitten…”. Oivoi.

    Liked by 1 person

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s