Month: May 2017

Katlan kattila

Ihan hirveästi voi mahtua yhteen viikkoon. Vaikka islantilainen hinkuyskä tai dymo-tarramerkkikirjoitin, jos aloitetaan vaikka sieltä merkittävimmästä päästä.

Sunnuntainahan minun piti kotiutua korealaisesta karaokesta. Mutta Chicagossa piti vaihtaa puhjennut laskutelineen rengas, josta syystä viikinkikone ehti Reykjavikiin 40 minuuttia myöhässä eikä jatkolento Helsinkiin lupauksista huolimatta odottanutkaan. Aamuvarhaisella Keflavikin kentällä selvisi, että kenttä on aivan liian pieni, jotta löytyisi saman lentoyhtiökartellin lennoista sopiva uudelleenreititys. Jumitin Keflavikiin vuorokaudeksi. Makasin hotellin sängyllä ja kuuntelin lokkien kirkumista avonaisesta ikkunasta.

Bonuspäivä Islannissa olisi ollut aivan mahtava, jos olisin perheetön matkaaja. Olisin seikkaillut Reykjavikissa ja käynyt vaikka kuumilla lähteillä. Mutta kotoa syöksi mustaa tuhkaa wifilinjoja pitkin niin paljon, että Katla pyöritteli silmiään. Sen magma on jälleen alkanut liikkua. Edellisestä purkauksesta on 99 vuotta. Katlalla on 40-80 vuoden purkautumissykli; suurta purkausta odotetaan kerran vuosisadassa. Viime vuoden elokuussa Katlalla havaittiin jo maanjäristyksiä. Tämän vuoden helmikuussa seismisen toiminnan varmistettiin kiihtyvän edelleen. Vuoden 2010 Eyjafjallan purkausta pidetään myös ennakoivana Katlan paljon suuremmalle purkaukselle.

Ja aikaerojen, korealaisessa karaokessa valvotun yön, Katlan sekä kotiinpääsemättömyyden stressi laukaisi tietysti migreenin. Ja ihana aurinkoinen bonuspäivä Islannissa muuttui peiton alla makaamiseksi.

Tiistaina olin viimein kotona ja hoitoon tuli hanhenpoika, jota suloisempaa hoitolaista saa hakea. Kolme vuotta sitten kasvatimme muutaman päivän ikäisistä metsähanhenpojista isot linnut. Siinä meni koko kesä, ja takapihan nurmikko sai tujun fosforilannoituksen, mutta nuorten hanhien kasvun seuraaminen oli ihmeellistä. Unohdin kuumeen ja kurkkukivun ja vinkuvan hengityksen kun ymmärsin, että edessä olisi taas hanhikesä. Kunnes poikanen löytyi seuraavana aamuna voikukkapediltään kuolleena. Sen kuolema on vielä arvoitus, mutta osansa saattoi olla karmealla virhearviolla hoitotilan lämpötilan suhteen (vaikka hanhenpojat kyllä uivat emojensa perässä jääkylmässä vedessä). Itkin huutoitkua aamulla käheällä äänellä veltto hanhenpoika käsissäni siihen asti, että lapset lähtivät kouluun.

Keskiviikkona heräsin aamuyöllä siihen, etten saa kunnolla henkeä. Nousin keittämään teetä ja siirryin sohvalle istumaan. Hengitys palasi ennalleen, mutta unta en enää saanut ja rinnan pinnan alla lisääntyi hanhenpojan kokoinen paine. Vietin kaksi tuntia katsellen youtubesta videoita siitä kuinka voi harjaannuttaa itsensä huomaamaan hevosen ontumisen. Jotta olisin parempi ihminen ja osaisin huolehtia eläimistäni paremmin. Kymmeniä ja kymmeniä videoita, joissa hevosta juoksutetaan suoralla edestakaisin ja ympyrällä molempiin suuntiin, kovalla ja pehmeällä alustalla, ja lopuksi pitää arvata ontuva jalka. Välissä on hämäyksen vuoksi hevosia, jotka eivät onnu ollenkaan. Kenties oman lonkkavikani vuoksi huomasin parhaiten takajalkojaan ontuvat hevoset. Me heitämme lonkkaa ylöspäin samalla tavalla ja olemme lantiosta yhtä epäsymmetrisiä.

Iltapäivällä kävin ostamassa rautakaupasta ison muovisen laatikon perjantain muuttoa varten. Huomasin myös Dymo-kirjoittimen ja se pieni nostalgiasta purkautuva ilonläikähdys osui hanhituskaan ja ostin laitteen lisäksi kolme lisärullaa tarraa. Painelin valkoiseksi muuttuvia kohokirjaimia mustiin tarraliuskoihin. Nimesin purkkeja, naulakoita, kirjoja, puhelimia, tabletteja; kirjoitin salaviestejä ja teippasin niitä tuolien alle. Kävin läpi hevosen tavarat ja ison muovisen laatikon. Painelin kirjaimia niin kauan, että Katla sisälläni lupasi olla hiljaa vähän aikaa.

Torstaina roikuin kyljellään makaavan kuumailmapallon helmassa kun sitä täytettiin ilmalla. Olin viimeksi pidellyt pallonsuuta auki kolmekymmentä vuotta sitten. Isän lentokeikoilla meillä oli aina tärkeitä tehtäviä. Ja korin reunan yli sai kurkkia, muttei kiipeillä. Kaverit eivät koskaan saaneet lupaa lähteä mukaan. Katselin pieneneviä vilkuttavia kaverikäsiä kun oranssi Osuuspankin pallo vei meitä korkealle.

Neljästä polttimesta puolentoista metrin pituisina syytävät tulisuihkut lämmittävät kasvoja ja sormenpäitä. Täytyy varoa, etteivät jalat sotkeudu vaijereihin ja päästää irti kun pallo alkaa kohota. Nostin koriin ensin lapset ja kiipesin lopuksi perässä itse. Kyydissä seisoi myös pappi, jonka kanssa olin juossut kilpaa vapaakirkon pihan syreenipuskan ympäri kuusivuotiaana – koska tytöt juoksevat aivan varmasti yhtä lujaa kuin pojatkin. Kilometrin korkeudessa hän vihki isäni ja tämän puolison. Alapuolella suolla näkyi kurkia.

Perjantai oli muuttopäivä. Hevonen muutti isosta tallista pienempään pihattotalliin. Tasaisesta tarhasta kumpuilevaan puiseen rinteeseen, jonka kivenkoloista kasvoi uutta vihreää. Tamma saisi valvoa kesäyöt ulkona niin kuin suomenhevosen kuuluukin. Hiekkatietä hevosen kanssa kulkiessa ja auringon häikäistessä en ollut ihan varma olinko kaksitoistavuotias hevoskesää odottava tyttö vai neljäkymmentävuotias tulivuoriyskää poteva täti. Ei sillä ollut oikeastaan väliä.

Iltaan mahtui vakava parisuhdekeskustelu, lattialla ahdistustaan kieriskelevä puoliso ja jälleen kerran sen miettiminen voiko elämää jatkaa vielä yhdessä vai ennakoivatko vuosien epäharmoniset tärinät ja pienet järistykset suurempaa väistämätöntä purkausta. Isoa tuhkapilveä, joka pysäyttäisi puoli maailmaa. Minä lepäsin juuriltani jäätikön alla ja pitelin seismisen magman liikkeet jähmeinä. Nyt ei ollut aika. Olin juuri nimikoinut pyyhekoukut Dymolla. Puoliso tarvitsi yhden erikseen nukutun yön ymmärtääkseen miten tärkeää nimikointi on.

Lauantaina kävelimme suolle. Lapsia oli valmisteltu päivään jo toista viikkoa. Heidän isänsä saisi tärkeän palkinnon ja olisi valtavan hieno lahja lapsilta jos he eivät valittaisi lainkaan. Kävelimme ison talkooporukan häntäpäässä koska kannoin kattilallista nuudelisalaattia ja koetin saada pihinältä hengitettyä. Talkooporukasta jokainen oli pyöräillyt paikalle seitsemänsataa kilometriä, leiponut itse kaurakeksit ja hauduttanut teet ja hyppelehti nyt suolla mättäältä toiselle kuin kaurislauma. Minä kuljin kaksivuotiaan lapiota kantavan lapsen perässä ja pihisin. Ja astuin turveojaan, johon upposin reittä myöten. Sain heitettyä nuudelisalaattikattilan turvaan mättäälle ja nostin itseni ylös roikkumalla viereisen männyn oksassa. Kaurislauma ei katsonut taakseen ja mietin, että on mahdollista ettei kukaan huomaa ruskean turveveden värjäämiä jalkojani.

Puoliso sai hienon tunnustuksen sinnikkäästä luonnonsuojelutyöstä, minä en tuntenut kylmältä enää varpaitani ja sain kuulla, että nuudelikattilaa ei olisi tarvinnut tuoda suolle. Ruokailu oli kuulemma eri paikassa. Katla on myös naisen nimi. Ainakin sellaisen, joka kantaa emaloidun viiden litran rautakattilan lisäksi puolta suota saappaissaan kolme kilometriä. Ja saa kuulla tehneensä sen turhaan.

 

 

Advertisements

Pähkinävoikärpänen

Hiltonin jäsenasiakkaana saan kirjautuessa kaksi ilmaista vesipulloa. Jäsenyys on perua muutaman vuoden takaa kun Pohjois-Amerikassa matkatessa piti olla hotellin ketjujäsenyys ilmaista wifiä varten. Uskollisuus kuluttajana on ongelmallista. Kortti- ja jäsenyyssysteemit alkavat tuottaa itse itseään, taikovat tarpeita tyhjästä. Tekevät tällaisista viattomista kulutuskriittisistä ihmisistä keksihirviöitä. Vastaanottotiskin vasemmassa päädyssä on kolhiintuneen muovikuvun alla lautasellinen pähkinävoikeksejä. Kyltissä lukee, että Hiltonin Timanttiplatinakultajäsenet™ voivat ottaa keksin. Kuvun alla pakoreittiä etsii kärpänen. Minä alan etsiä reittiä kuvun sisälle. Olen välittömästi sitä mieltä, että olen vähintäänkin Timanttiplatinakultajäsenen arvoinen ja että pähkinävoikeksi on erityisen tarpeellinen ravintolisä juuri tähän myöhäisiltaan.

Mutta kun ei ole Timanttiplatinakulta-pähkinävoikeksi-uskollinen niin ihan tavallisesta uskollisuudesta saa kaksi pulloa vettä. Muovipulloihin pullotettua tavallista vettä osavaltiossa, joka sijaitsee suurten järvien kainalossa. Olen varma, että se on erityisen hienoa vettä. Mineraaleja tietysti, ja suoloja tai jotain. Valtavat liput liehuvat hotellin pihassa joka päivä. Joka päivä on liputuspäivä, niin hienosta maasta on tietysti kyse. Joka päivä on uusi kertakäyttöpäivä. Hiltonin jäsenasiakkaan ei tarvitse syödä pestäviltä lautasilta; hän saa jokaiselle aamiaiselle jokaisen kupin ja kipon ja ruokailuvälineen joko pahvisena tai muovisena. Aamiaiselta lähtiessä hän kaataa tarjottimen sisällön suoraan valtavaan roska-astiaan.

Konferenssiuskollisuudesta saa ystäviä. Sellaisia, joita ei raaskisi jättää taakseen taas kerran kun Amtrak lähtee laiturilta. Sellaisia, jotka kertovat silmät loistaen luentotilaan lentäneestä ja polvelleen istahtaneesta kärpäsestä. Ja vaikka oman puolison uskollisuusohjelmassa olisi pysyvä optio ylimääräisille pähkinävoikeksi-ihmisille, olisi option käyttäminen aivan liian suuri riski. Siinä kävisi kuitenkin niin kuin Hiltonin kanta-asiakkuusjärjestelmän portaissa – takaisin ei olisi enää asiaa. Kuljetuttaisin tamman luokseni Floridaan, mutta kaiken muun kontaktin vanhaan maailmaan hoitaisin täydellisillä wifi-yhteyksillä.

Viimeisenä iltana toistakymmentä akateemista ihmistä istuu korealaisen karaokebaarin pienen ruskean huoneen keinonahkaisilla sohvilla ja laulaa täydellisen epäkorrektisti Sir Mix-a-lot’in biisiä Baby got back. Wifi-yhteys toimii myös tähtikaraokessa ja kuulen aamuyöllä, että mummuni on kuollut. Keskilännen ukkosmyrsky on ohi aamuyöllä, mutta Über-kuski ei koskaan saavu. Lyft toimii paremmin ja ehdin nukkua kaksi tuntia ennen Amtrakia Chicagoon. Edessä on 26 tuntia matkustamista ja itkun lykkäämistä. Mummu saunotti kerran Tapio Rautavaaran heidän pihasaunassaan. Meillä oli mummun kanssa yhteistä nämä aika legendaariset elämät.

Tuokiokuva Shikaakwasta

”Ja sit sen tyttöystävä narkki sen kytille. Oikeesti. Se oli vetäny sitä turpaan jo vaikka kuinka kauan. Hirveen näkönen naama joka toinen päivä. Ja mä olin, että lopeta nyt vitussa ne aineet. Että oikeesti, vittu mitä paskaa. Että sulla on ihan just kytät perässä. Ja sit siinä kävi niin. Sen muija narkki sen.”

Istun 1920-luvulla rakennetun Chicagon päärautatieaseman Grand Hallissa, pitkillä alkuperäisillä puupenkeillä ja odotan junaa. Kaiuttimista soi arkkitehtuurin ajan henkeen sopien Frank Sinatra. Vieressä puhuu puhelua aika valtavan iso mies. Amerikan kaupunkisuunnitteluyhdistys (American Planning Society) on valinnut rautatieaseman kansalliseksi Hienoksi Julkiseksi Tilaksi (Great Public Space). Trumpin myötä mainintaa on tarkennettu: ”Great Public Space, Just Great, It’s the Best”. Hienon Julkisen Tilan kriteereihin kuuluu yhteiskuntaluokkia ylittävä, kaikille saavutettavissa oleva julkinen tila.

”Hän valmistuu yhtä aikaa lukiosta ja ammattikorkeasta.”
”Eikä! Uskomatonta. Todella hienoa.”
”Kyllä. Hän otti ammattikorkean kursseja lukiossa. Suoritti molemmat yhtä aikaa.”
”Vaikuttavaa. Tosiaan huimaa!”
”Oikein hyvää matkaa teille, oli hauska tutustua.”
”Kiitos, samoin!”

Sinatran tilalla suuressa beaux-arts hallissa voisi soida elokuvamusiikin ehdoton virtuoosi Ennio Morricone, joka sävelsi musiikit Koskemattomiin (The Untouchables, 1987). Tässä Union Stationin pääaulassa kuvattiin leffasta kohtaus, jossa Kevin Costner ampuu pahiksia samalla kun irtonaiset lastenvaunut pomppivat alas suurta portaikkoa vauva kyydissään. Costner saa tietysti vaunut kiinni viimetipassa, suojaten koko ajan selustaansa tulittamalla kolmeen eri suuntaan.

Pieni, vaatimaton ja perushapan

Jouduin käyttämään äitienpäiväkortin heti aamulla, jo ennen kahdeksaa.

”Hei täältä on paperi loppu. Toisko joku mulle äitienpäivälahjaksi vessapaperia!” Siinä meni sen päivän momentti. Mutta lahja tuli kyllä ihan akuuttiin tarpeeseen.

Äitiviikko oli täysi. Töissä kyrpiintynyt arkkitehti ja yt-neuvotteluissa tarpeettomaksi todettu päällikkö käyttivät korrektissa kokouksessa molemmat ilmausta ”Mitä helvettiä”. Halusin hihitellä tilanteelle, mutta asiat olivat vakavia ja kiroilu ihan paikallaan. Kuljetin lasta terapiassa maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina. Itse istuin vanhempien tapaamisessa tiistaina. Puoliso oli työmatkalla puolet viikosta. Edustin meitä molempia. Palaveerasin lapsen lääkärin kanssa pariin otteeseen puhelimessa, kävin apteekissa ja täytin lomakkeita kansaneläkelaitokselle. Kävin tallilla joka päivä, opettelin valjastamaan ja ajamaan tammalla; kotona purin, pesin ja rasvasin valjaat ja sain koottua ne takaisin oikein päin. Huomasin aina välillä, että minulla on toinenkin lapsi. Vein lapset leffaan ja järjestin viikonlopulle syntymäpäivät, joita varten luutusin lattiat. Vein myös autonrenkaan paikattavaksi ja muistin päivittää lapsen koulutaksiaikataulut.

Äitienpäivän iltana pakkasin samalla kun lapset nukahtelivat. Lupasin ottaa työmatkalle mukaan pienemmän lapsen pienen jääkarhupehmolelun. Valko-karhu kysyi lapselta möreällä äänellä, että uskaltaako äidin matkaan lähteä. Että osaako se huolehtia varmasti.

”Ei se aina oikein kunnolla. Mutta ihan ok, ehkä sä uskallat.”

Viikon USA:n matkalle lähdetään rutiinilla. Paitsi että sukkia ei löydy yhtään mistään. Tavallisia mustia sukkia. Etsin niitä niin kauan, että koko muu perhe nukkuu jo. Löydän yhden parin ja päätän vaaleassa kevätyössä lähteä matkaan yksillä sukilla.

Viikolla minulle selvisi myös, että tammani on niin sanottu ”vokkerilainen” eli isälinjalta löytyy valtaori Vokker, neljännessä polvessa. Sekin selvisi, että vokkerilaiset eivät ole erityisen hinguttuja, varsinkaan ratsuiksi. Niitä kuvataan pieniksi, vaatimattoman näköisiksi ja perushappamiksi. Kaikki kyllä ihan totta minunkin tammani kohdalla, mutta samaistun jotenkin vokkerilaisuuteen itsekin: pieni, vaatimaton ja perushapan. Lisäisin kuitenkin listaan vielä monipuolisen ja rautarhermoisen, perusvakaan, mutta uteliaan ja herkän. Sitäkin me olemme.

Istun lentokoneessa ikkunapaikalla. Vieressä istuva nuorimies on huomattavan hermostunut. Hän heijaa ja heiluttaa polviaan ja käsiään, naputtaa sormillaan ja jalkapohjillaan ja hymisee ja sukii ohimoitaan. Vilkuilee ympärilleen ja rummuttaa kännykkänsä näyttöä. Minun tammani on hyvä maastokaveri hermostuneelle ja säikymmälle hevoselle. Sen rauhallisuus tarttuu. Minä olen hyvä lentokaveri hermostuneelle miehelle: istun rauhassa ja kädet sylissä. Me vokkerilaiset emme osaa hätkähtää kovin pienistä.

Tällä kertaa ei tämän kummempaa. Vähän käyneet tylsäksi nämä kirjoitukset, pahoittelen. Touchdown Reykjavikissa ja seuraavaksi raporttia Chicagosta. Lentävä tamma kuittaa.

Kemikaaliblogi

Laukkaan juuri hiekkatietä kun taskussa soittaa poliisi. Tiputan raville ja ehdin nähdä, että puhelin ei näytä soittajan numeroa. Se on yleensä poliisi. Puoliso on työmatkalla ja isompi lapsi yksin kotona. Tallilla soitan lapselle ja selviää, että poliisi oli käynyt viemässä loukkaantuneen koppelon hoitoon ja lapsi oli opastanut minne sen voi laittaa. Näin tämä käy, mietin.

Kotitien pari uudempaa naapuria ihmettelevät varmasti miksi poliisi tekee meille niin paljon kotikäyntejä. Neuvovat lapsiaan pysymään kaukana ”siitä talosta”. Vaikka minä kyllä neuvoin lastani miettimään haluaako hän alkaa uusia naapureita, jos perheen lapset nimittävät häntä neekeriksi senkin jälkeen kun hän on pyytänyt lopettamaan ja kertonut, että se loukkaa. Aivan ensimmäinen reaktioni oli kieltää häntä menemästä. Heti perään totesin, että en toki kiellä vaan lampsin jututtamaan lasten vanhemmat. Senkin aikeen pyörsin ja totesin, että parhainta olisi jos hän kutsuisi naapurin lapset meille niin voisin nätisti jutella asiasta. Mutta lapsi kieltäytyy. Kavereita on niin vähän, että hänen mielestään pitää vain kestää se, että sanotaan neekeriksi. Jonka jälkeen minä pongahdan välittömästi takaisin sille vaihteelle, että kiellän häntä kategorisesti menemästä enää naapuriin. Hän ei ymmärrä sanaa ”kategorisesti” ja aikoo mennä kumminkin.

Eläinfysiologian emeritusprofessori tulee auttamaan koppelon kopeloinnissa. Linnulla ei ole selkeitä murtumia, mutta se ei jostakin syystä varaa painoa jaloilleen ollenkaan. Sen toisessa jalassa on pinkki maalitahra. Olen varma, että naapurin neekeriksihaukkujalapset ovat ampuneet koppeloa paintball-aseella. Pahat, ilkeät, hirveät hirviölapset tekevät juuri tuollaista. Pienempi lapsi kertoo, että kaikki sen talon lapset – viisi poikaa – vielä kiroilivatkin lakkaamatta. ”Silleen äiti, että joka toinen sana oli kirosana”. Pöyristyn lisää. Vaikka olen sinä päivänä itse menossa jo viidennessä lasten kuullen sanotussa kirosanassa. Viisi päivää ruutukieltoa – anteeksi dekaani, ei tule nyt töistä mitään, tuli kiroiltua kotona. Ruutukielto.

Kaunis koppelo makaa mahallaan. Makaa ja syö puolukoita, auttaa pakkasen tyhjentämisessä uutta marjakautta varten. Professori ja minä päädymme siihen, että lintu ei ole liian kipeä ja voimme seurata rauhassa palaako sen jalkoihin toimintakyky. Hänellä on mukanaan injektioruisku ja ainetta, jolla olisi voinut lopettaa linnun. Mutta hän on haluton siihen ja tyytyväinen, ettei ruiskulle ollut käyttöä. Hän kertoo, että hänen omallatunnollaan on liian monta koe-eläinlintua, jotka hän on joutunut lopettamaan. Liian monta. Että hän ei mielellään keräisi enää yhtään enempää. Kapsahtaisin kaulaan jos olisin joku toisenlainen ihminen.

Käyn maatalouskaupassa ostamassa linimenttiä hevosen jalkoihin. Mietin maksanko hölmönä pelkästä etanolivedestä ja että imeytyyköhän aine oikeasti mihinkään muualle kuin mielenrauhaani. Lenkitän koirat, vien lisää puolukoita koppelolle, haen Helmi-kanan sisälle ja sudin sen kalkkipunkkijalat paraffiiniöljyllä. Isommalta koiralta puhdistan hampaat Ascophyllum nodosumilla. Poistan isomman lapsen peukalosta tikun pinseteillä ja molemilta koirilta punkit korvien takaa, jonka jälkeen valutan niiden niskaan imidaklopiri-permetriinisekoitusta. Sinisorsapotilas saa herneitä ja kauraa.

Tallilla pelastan tamman toukokuisen raekuuron kourista ja oikein mukavan ratsastustunnin jälkeen suihkin sen polvet linimentillä. Kotimatkalla fleecetakin alla vasen käsivarsi alkaa kuumottaa. Kestää hetken ymmärtää, että olen epähuomiossa valmistanut itselleni hyvin toimivan linimenttihauteen. Ruutailin ainetta niin liberaalisti hevosen jalkoihin, että kastelin myös vasemman hihani. Fleecetakki hihan päällä muodostaa oikein pätevän hauteen ja ajelen kotiin vasen käsivarsi tulessa. Ihan ilmeisesti W-inkivääri-MSM-linimentti toimii. Alan katua sitä, että jätin sen tallille. Olisin voinut testata sitä leikatun jalkani polveen, joka on kategorisesti vähän turvonnut. Autossa vieressä istuva lapsi ei edelleenkään ymmärrä kategorisuutta.

Koetan selittää, mikä on Kantin kategorinen imperatiivi, jotta hän voisi pohtia haluaako aivan oikeasti alkaa naapurin lapsia. Saan vastaukseksi ”Kikkeli-kakka!” ja päättelen, että argumentointitaktiikkani on virheellinen.

Hei meillä kuollaan (taas)!

Party-Farty ja Kumpparijamppa ovat tyyppejä, joita kukaan ei halua bileisiinsä. Yksi haisee ja toinen ei riisu nokialaisiaan millään. Kehittelemme isomman lapsen kanssa noloja hahmoja mutta meitä alkaa heti säälittää ja täytyy lopettaa lyhyeen. Sen verran kuitenkin jatkamme, että keksimme ajatuksen Instagram-tilistä jonka nimi olisi Team salami. Kaikki 6-16 vuotiaiden hevostelijoiden instatilit ovat team jotakin. Team salami olisi tili, jossa olisi sekä ratsastuskuvia että ruokakuvia ja syöntiselfieitä meetvurstin ja muun hevosenlihan ääreltä. Molemmista olisi kirjoitettu tarkkoja raportteja: ”Meillä meni ihan kivasti tänään, Jamppa oli aluksi vähän jäykkä, mutta kolmikaarisen uran avulla sain sitä jumpattua rennommaksi. #ilovejamppa #horsesforever” ja ”Täst leiväst tuli ihan kiva. Laitoin salamisiivujen väliin tuorekurkkuja ja päälle hunajasinappia. Tuli sopivasti raikasta ja toimi hyvin. #ilovesalami #horsesforever”.

Takana on kolmen päivän kummallisen tempova jakso. Välillä on naurettu ja sitten taas itketty ja taas naurettu pissat housuissa.

Maisa-undulaatti lopetettiin. Sen huonompi jalka meni hiljalleen niin toimimattomaksi, että se ei pysynyt enää puussa eikä orrella lainkaan. Se kyyhötti lintujen kipuasennossa, kyyryssä ja kaikki höyhenet pörröllään eikä halunnut enää liikkua. Se ei enää voinut huolehtia höyhenpeitteestään ja sen pyrstön alle kertyi kakkaa jota pesin pois joka päivä. Sitä oltiin seurattu jo toista viikkoa eikä mitään merkkiä paremmasta näkynyt. Sanoimme sille hyvästit, se pääsi kivuistaan ja Martta menetti siskonsa. Maisa odottaa pakkasessa värikkään pahvisen pääsiäismunan sisällä kesää ja hautapaikkaa tuomipihlajan juurella, Pietari-pulun ja Pipsa-kanan vieressä.

Kuolemasta päättäminen on aivan aina yhtä tuskaa, eikä ikinä tiedä tekeekö oikein vai ei. Kun ottaa jonkun toisen elämän vastuulleen, ottaa samalla kantaakseen myös kuoleman. Aluksi vain ajatuksen kuolemasta, jossakin kohtaa sen pelon ja odotuksen, ja lopulta sen kohtaamisen – joskus sen aiheuttamisen tai siitä päättämisen. Läsnä se on koko ajan. Harva joutuu onneksi kokemaan oman lapsensa kuolemaa, mutta toisenlajisten perheenjäsenten kuolemat asettuvat osaksi omaa elämää.

Kirjoitin vasta tuttujen lintujen kuolemasta ja aloitin kirjoituksen kliseestä huolimatta lainauksella Pikku-Prinssistä: ”One runs the risk of crying a bit if one allows oneself to be tamed”. Ja minähän itken, enkä vain vähän. Ihmisen ajatellaan usein kesyttävän toisia eläimiä, mutta mielenkiintoisempaa on miettiä ihmisen kesyyntymistä ja eläimen toimijuutta ihmisen kesyttäjänä ja muokkaajana. Tai itse asiassa kahden erilajisen yksilön keskinäistä kesyyntymistä ja muokkautumista osaksi toistensa elämää. Joskus jakamalla arki lähellä, joskus kaukaa. Kesyyntynyt ihminen kohtaa toisen eläimen kuolemassa oman kuolemansa.

Satelliittihaukka Potku on nähty Suomessa, siitä on valokuvia. Katsomme puolison kanssa näytöltä valokuvaa linnusta, joka kantaa selässään tulitikkuaskin kokoista lähetintä. Itkettää ja ihmetyttää. Olemme seuranneet sitä kaksi vuotta kartalta, pieninä punaisina paikannuspisteinä. Nyt näemme kuvan siitä lennossa ja alan heti pelätä, että se kuolee. Tiedän miten paljon eläimiä kuolee, ihan koko ajan. Niin sen kuuluu ollakin, kaikki kiertää. Mutta Potku on eri asia, se on kesyttänyt minut. Sen kuolema olisi eri asia minulle.

Kävelemme isomman lapsen kanssa K-marketin aulan läpi ja luemme yhtä aikaa jommankumman iltapäivälehden lööpin: ”Minua varoitettiin monta kertaa Jormasta”. Hihitämme molemmat. Pippelihuumori kunniaan!

Telian markettituulikaappistandin liittymämyyjä etsii katsekontaktia ja aloittaa ”Päivää, olisikohan teillä aikaa…”. Enkä ikinä ole tehnyt niin, mutta tällä kertaa pysähdyn hänen kohdalleen ja sanon, että onhan tässä aikaa. Toteamme, että perheen liittymät ovat oikealta operaattorilta ja kehun Euroopan sisäisten puheluiden ja netin käyttämisen roamingmaksujen poistumista. Tuulikaappimyyjä innostuu eikä malta lopettaa puhumista. Ei hän mitään myy, kertoo vain että on lähdössä kesäkuussa Budapestiin. Kysyy olenko käynyt. Antaa vaellusvinkkejä vuorille, kehuu hintatasoa ja jakaa majoittautumiskokemuksiaan. Kyselen lisää. Juttelemme Euroopasta ja vaeltamisesta. Eikä se oikeastaan liity yhtään mihinkään, mutta on silti yllättävän tärkeää.

Aivan saatanallisen muutaman viikon riivausvaiheen jälkeen pienempi lapsi on toennut taas normaaliksi itsekseen. Se tapahtui aivan yhtäkkiä. Hän istui illalla nojatuoliin lintupuun alle ja oli hiljaa pitkään. Siitä noustuaan hän on ollut mukava ja kiva. Tauotta kohta 48 tuntia. Olen saanut kaksi poskipusua pyytämättä. Laskin lapsen kanssa, että ne ovat yhteisen elämämme yhdeksäs ja kymmenes häneltä saatu pusu. Olen ollut hidas kesytettävä lapselle.