Hei meillä kuollaan (taas)!

Party-Farty ja Kumpparijamppa ovat tyyppejä, joita kukaan ei halua bileisiinsä. Yksi haisee ja toinen ei riisu nokialaisiaan millään. Kehittelemme isomman lapsen kanssa noloja hahmoja mutta meitä alkaa heti säälittää ja täytyy lopettaa lyhyeen. Sen verran kuitenkin jatkamme, että keksimme ajatuksen Instagram-tilistä jonka nimi olisi Team salami. Kaikki 6-16 vuotiaiden hevostelijoiden instatilit ovat team jotakin. Team salami olisi tili, jossa olisi sekä ratsastuskuvia että ruokakuvia ja syöntiselfieitä meetvurstin ja muun hevosenlihan ääreltä. Molemmista olisi kirjoitettu tarkkoja raportteja: ”Meillä meni ihan kivasti tänään, Jamppa oli aluksi vähän jäykkä, mutta kolmikaarisen uran avulla sain sitä jumpattua rennommaksi. #ilovejamppa #horsesforever” ja ”Täst leiväst tuli ihan kiva. Laitoin salamisiivujen väliin tuorekurkkuja ja päälle hunajasinappia. Tuli sopivasti raikasta ja toimi hyvin. #ilovesalami #horsesforever”.

Takana on kolmen päivän kummallisen tempova jakso. Välillä on naurettu ja sitten taas itketty ja taas naurettu pissat housuissa.

Maisa-undulaatti lopetettiin. Sen huonompi jalka meni hiljalleen niin toimimattomaksi, että se ei pysynyt enää puussa eikä orrella lainkaan. Se kyyhötti lintujen kipuasennossa, kyyryssä ja kaikki höyhenet pörröllään eikä halunnut enää liikkua. Se ei enää voinut huolehtia höyhenpeitteestään ja sen pyrstön alle kertyi kakkaa jota pesin pois joka päivä. Sitä oltiin seurattu jo toista viikkoa eikä mitään merkkiä paremmasta näkynyt. Sanoimme sille hyvästit, se pääsi kivuistaan ja Martta menetti siskonsa. Maisa odottaa pakkasessa värikkään pahvisen pääsiäismunan sisällä kesää ja hautapaikkaa tuomipihlajan juurella, Pietari-pulun ja Pipsa-kanan vieressä.

Kuolemasta päättäminen on aivan aina yhtä tuskaa, eikä ikinä tiedä tekeekö oikein vai ei. Kun ottaa jonkun toisen elämän vastuulleen, ottaa samalla kantaakseen myös kuoleman. Aluksi vain ajatuksen kuolemasta, jossakin kohtaa sen pelon ja odotuksen, ja lopulta sen kohtaamisen – joskus sen aiheuttamisen tai siitä päättämisen. Läsnä se on koko ajan. Harva joutuu onneksi kokemaan oman lapsensa kuolemaa, mutta toisenlajisten perheenjäsenten kuolemat asettuvat osaksi omaa elämää.

Kirjoitin vasta tuttujen lintujen kuolemasta ja aloitin kirjoituksen kliseestä huolimatta lainauksella Pikku-Prinssistä: ”One runs the risk of crying a bit if one allows oneself to be tamed”. Ja minähän itken, enkä vain vähän. Ihmisen ajatellaan usein kesyttävän toisia eläimiä, mutta mielenkiintoisempaa on miettiä ihmisen kesyyntymistä ja eläimen toimijuutta ihmisen kesyttäjänä ja muokkaajana. Tai itse asiassa kahden erilajisen yksilön keskinäistä kesyyntymistä ja muokkautumista osaksi toistensa elämää. Joskus jakamalla arki lähellä, joskus kaukaa. Kesyyntynyt ihminen kohtaa toisen eläimen kuolemassa oman kuolemansa.

Satelliittihaukka Potku on nähty Suomessa, siitä on valokuvia. Katsomme puolison kanssa näytöltä valokuvaa linnusta, joka kantaa selässään tulitikkuaskin kokoista lähetintä. Itkettää ja ihmetyttää. Olemme seuranneet sitä kaksi vuotta kartalta, pieninä punaisina paikannuspisteinä. Nyt näemme kuvan siitä lennossa ja alan heti pelätä, että se kuolee. Tiedän miten paljon eläimiä kuolee, ihan koko ajan. Niin sen kuuluu ollakin, kaikki kiertää. Mutta Potku on eri asia, se on kesyttänyt minut. Sen kuolema olisi eri asia minulle.

Kävelemme isomman lapsen kanssa K-marketin aulan läpi ja luemme yhtä aikaa jommankumman iltapäivälehden lööpin: ”Minua varoitettiin monta kertaa Jormasta”. Hihitämme molemmat. Pippelihuumori kunniaan!

Telian markettituulikaappistandin liittymämyyjä etsii katsekontaktia ja aloittaa ”Päivää, olisikohan teillä aikaa…”. Enkä ikinä ole tehnyt niin, mutta tällä kertaa pysähdyn hänen kohdalleen ja sanon, että onhan tässä aikaa. Toteamme, että perheen liittymät ovat oikealta operaattorilta ja kehun Euroopan sisäisten puheluiden ja netin käyttämisen roamingmaksujen poistumista. Tuulikaappimyyjä innostuu eikä malta lopettaa puhumista. Ei hän mitään myy, kertoo vain että on lähdössä kesäkuussa Budapestiin. Kysyy olenko käynyt. Antaa vaellusvinkkejä vuorille, kehuu hintatasoa ja jakaa majoittautumiskokemuksiaan. Kyselen lisää. Juttelemme Euroopasta ja vaeltamisesta. Eikä se oikeastaan liity yhtään mihinkään, mutta on silti yllättävän tärkeää.

Aivan saatanallisen muutaman viikon riivausvaiheen jälkeen pienempi lapsi on toennut taas normaaliksi itsekseen. Se tapahtui aivan yhtäkkiä. Hän istui illalla nojatuoliin lintupuun alle ja oli hiljaa pitkään. Siitä noustuaan hän on ollut mukava ja kiva. Tauotta kohta 48 tuntia. Olen saanut kaksi poskipusua pyytämättä. Laskin lapsen kanssa, että ne ovat yhteisen elämämme yhdeksäs ja kymmenes häneltä saatu pusu. Olen ollut hidas kesytettävä lapselle.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s