Pieni, vaatimaton ja perushapan

Jouduin käyttämään äitienpäiväkortin heti aamulla, jo ennen kahdeksaa.

”Hei täältä on paperi loppu. Toisko joku mulle äitienpäivälahjaksi vessapaperia!” Siinä meni sen päivän momentti. Mutta lahja tuli kyllä ihan akuuttiin tarpeeseen.

Äitiviikko oli täysi. Töissä kyrpiintynyt arkkitehti ja yt-neuvotteluissa tarpeettomaksi todettu päällikkö käyttivät korrektissa kokouksessa molemmat ilmausta ”Mitä helvettiä”. Halusin hihitellä tilanteelle, mutta asiat olivat vakavia ja kiroilu ihan paikallaan. Kuljetin lasta terapiassa maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina. Itse istuin vanhempien tapaamisessa tiistaina. Puoliso oli työmatkalla puolet viikosta. Edustin meitä molempia. Palaveerasin lapsen lääkärin kanssa pariin otteeseen puhelimessa, kävin apteekissa ja täytin lomakkeita kansaneläkelaitokselle. Kävin tallilla joka päivä, opettelin valjastamaan ja ajamaan tammalla; kotona purin, pesin ja rasvasin valjaat ja sain koottua ne takaisin oikein päin. Huomasin aina välillä, että minulla on toinenkin lapsi. Vein lapset leffaan ja järjestin viikonlopulle syntymäpäivät, joita varten luutusin lattiat. Vein myös autonrenkaan paikattavaksi ja muistin päivittää lapsen koulutaksiaikataulut.

Äitienpäivän iltana pakkasin samalla kun lapset nukahtelivat. Lupasin ottaa työmatkalle mukaan pienemmän lapsen pienen jääkarhupehmolelun. Valko-karhu kysyi lapselta möreällä äänellä, että uskaltaako äidin matkaan lähteä. Että osaako se huolehtia varmasti.

”Ei se aina oikein kunnolla. Mutta ihan ok, ehkä sä uskallat.”

Viikon USA:n matkalle lähdetään rutiinilla. Paitsi että sukkia ei löydy yhtään mistään. Tavallisia mustia sukkia. Etsin niitä niin kauan, että koko muu perhe nukkuu jo. Löydän yhden parin ja päätän vaaleassa kevätyössä lähteä matkaan yksillä sukilla.

Viikolla minulle selvisi myös, että tammani on niin sanottu ”vokkerilainen” eli isälinjalta löytyy valtaori Vokker, neljännessä polvessa. Sekin selvisi, että vokkerilaiset eivät ole erityisen hinguttuja, varsinkaan ratsuiksi. Niitä kuvataan pieniksi, vaatimattoman näköisiksi ja perushappamiksi. Kaikki kyllä ihan totta minunkin tammani kohdalla, mutta samaistun jotenkin vokkerilaisuuteen itsekin: pieni, vaatimaton ja perushapan. Lisäisin kuitenkin listaan vielä monipuolisen ja rautarhermoisen, perusvakaan, mutta uteliaan ja herkän. Sitäkin me olemme.

Istun lentokoneessa ikkunapaikalla. Vieressä istuva nuorimies on huomattavan hermostunut. Hän heijaa ja heiluttaa polviaan ja käsiään, naputtaa sormillaan ja jalkapohjillaan ja hymisee ja sukii ohimoitaan. Vilkuilee ympärilleen ja rummuttaa kännykkänsä näyttöä. Minun tammani on hyvä maastokaveri hermostuneelle ja säikymmälle hevoselle. Sen rauhallisuus tarttuu. Minä olen hyvä lentokaveri hermostuneelle miehelle: istun rauhassa ja kädet sylissä. Me vokkerilaiset emme osaa hätkähtää kovin pienistä.

Tällä kertaa ei tämän kummempaa. Vähän käyneet tylsäksi nämä kirjoitukset, pahoittelen. Touchdown Reykjavikissa ja seuraavaksi raporttia Chicagosta. Lentävä tamma kuittaa.

Advertisements

One comment

  1. Vaikka puhut vakavista asioista, ilmauksesi saavat tämän perushappaman täällä hihittelemään 🙂 Ja kyllä sä siellä jenkeissä yksillä sukilla pärjäät. Erinomaista matkaa!

    Liked by 1 person

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s