Katlan kattila

Ihan hirveästi voi mahtua yhteen viikkoon. Vaikka islantilainen hinkuyskä tai dymo-tarramerkkikirjoitin, jos aloitetaan vaikka sieltä merkittävimmästä päästä.

Sunnuntainahan minun piti kotiutua korealaisesta karaokesta. Mutta Chicagossa piti vaihtaa puhjennut laskutelineen rengas, josta syystä viikinkikone ehti Reykjavikiin 40 minuuttia myöhässä eikä jatkolento Helsinkiin lupauksista huolimatta odottanutkaan. Aamuvarhaisella Keflavikin kentällä selvisi, että kenttä on aivan liian pieni, jotta löytyisi saman lentoyhtiökartellin lennoista sopiva uudelleenreititys. Jumitin Keflavikiin vuorokaudeksi. Makasin hotellin sängyllä ja kuuntelin lokkien kirkumista avonaisesta ikkunasta.

Bonuspäivä Islannissa olisi ollut aivan mahtava, jos olisin perheetön matkaaja. Olisin seikkaillut Reykjavikissa ja käynyt vaikka kuumilla lähteillä. Mutta kotoa syöksi mustaa tuhkaa wifilinjoja pitkin niin paljon, että Katla pyöritteli silmiään. Sen magma on jälleen alkanut liikkua. Edellisestä purkauksesta on 99 vuotta. Katlalla on 40-80 vuoden purkautumissykli; suurta purkausta odotetaan kerran vuosisadassa. Viime vuoden elokuussa Katlalla havaittiin jo maanjäristyksiä. Tämän vuoden helmikuussa seismisen toiminnan varmistettiin kiihtyvän edelleen. Vuoden 2010 Eyjafjallan purkausta pidetään myös ennakoivana Katlan paljon suuremmalle purkaukselle.

Ja aikaerojen, korealaisessa karaokessa valvotun yön, Katlan sekä kotiinpääsemättömyyden stressi laukaisi tietysti migreenin. Ja ihana aurinkoinen bonuspäivä Islannissa muuttui peiton alla makaamiseksi.

Tiistaina olin viimein kotona ja hoitoon tuli hanhenpoika, jota suloisempaa hoitolaista saa hakea. Kolme vuotta sitten kasvatimme muutaman päivän ikäisistä metsähanhenpojista isot linnut. Siinä meni koko kesä, ja takapihan nurmikko sai tujun fosforilannoituksen, mutta nuorten hanhien kasvun seuraaminen oli ihmeellistä. Unohdin kuumeen ja kurkkukivun ja vinkuvan hengityksen kun ymmärsin, että edessä olisi taas hanhikesä. Kunnes poikanen löytyi seuraavana aamuna voikukkapediltään kuolleena. Sen kuolema on vielä arvoitus, mutta osansa saattoi olla karmealla virhearviolla hoitotilan lämpötilan suhteen (vaikka hanhenpojat kyllä uivat emojensa perässä jääkylmässä vedessä). Itkin huutoitkua aamulla käheällä äänellä veltto hanhenpoika käsissäni siihen asti, että lapset lähtivät kouluun.

Keskiviikkona heräsin aamuyöllä siihen, etten saa kunnolla henkeä. Nousin keittämään teetä ja siirryin sohvalle istumaan. Hengitys palasi ennalleen, mutta unta en enää saanut ja rinnan pinnan alla lisääntyi hanhenpojan kokoinen paine. Vietin kaksi tuntia katsellen youtubesta videoita siitä kuinka voi harjaannuttaa itsensä huomaamaan hevosen ontumisen. Jotta olisin parempi ihminen ja osaisin huolehtia eläimistäni paremmin. Kymmeniä ja kymmeniä videoita, joissa hevosta juoksutetaan suoralla edestakaisin ja ympyrällä molempiin suuntiin, kovalla ja pehmeällä alustalla, ja lopuksi pitää arvata ontuva jalka. Välissä on hämäyksen vuoksi hevosia, jotka eivät onnu ollenkaan. Kenties oman lonkkavikani vuoksi huomasin parhaiten takajalkojaan ontuvat hevoset. Me heitämme lonkkaa ylöspäin samalla tavalla ja olemme lantiosta yhtä epäsymmetrisiä.

Iltapäivällä kävin ostamassa rautakaupasta ison muovisen laatikon perjantain muuttoa varten. Huomasin myös Dymo-kirjoittimen ja se pieni nostalgiasta purkautuva ilonläikähdys osui hanhituskaan ja ostin laitteen lisäksi kolme lisärullaa tarraa. Painelin valkoiseksi muuttuvia kohokirjaimia mustiin tarraliuskoihin. Nimesin purkkeja, naulakoita, kirjoja, puhelimia, tabletteja; kirjoitin salaviestejä ja teippasin niitä tuolien alle. Kävin läpi hevosen tavarat ja ison muovisen laatikon. Painelin kirjaimia niin kauan, että Katla sisälläni lupasi olla hiljaa vähän aikaa.

Torstaina roikuin kyljellään makaavan kuumailmapallon helmassa kun sitä täytettiin ilmalla. Olin viimeksi pidellyt pallonsuuta auki kolmekymmentä vuotta sitten. Isän lentokeikoilla meillä oli aina tärkeitä tehtäviä. Ja korin reunan yli sai kurkkia, muttei kiipeillä. Kaverit eivät koskaan saaneet lupaa lähteä mukaan. Katselin pieneneviä vilkuttavia kaverikäsiä kun oranssi Osuuspankin pallo vei meitä korkealle.

Neljästä polttimesta puolentoista metrin pituisina syytävät tulisuihkut lämmittävät kasvoja ja sormenpäitä. Täytyy varoa, etteivät jalat sotkeudu vaijereihin ja päästää irti kun pallo alkaa kohota. Nostin koriin ensin lapset ja kiipesin lopuksi perässä itse. Kyydissä seisoi myös pappi, jonka kanssa olin juossut kilpaa vapaakirkon pihan syreenipuskan ympäri kuusivuotiaana – koska tytöt juoksevat aivan varmasti yhtä lujaa kuin pojatkin. Kilometrin korkeudessa hän vihki isäni ja tämän puolison. Alapuolella suolla näkyi kurkia.

Perjantai oli muuttopäivä. Hevonen muutti isosta tallista pienempään pihattotalliin. Tasaisesta tarhasta kumpuilevaan puiseen rinteeseen, jonka kivenkoloista kasvoi uutta vihreää. Tamma saisi valvoa kesäyöt ulkona niin kuin suomenhevosen kuuluukin. Hiekkatietä hevosen kanssa kulkiessa ja auringon häikäistessä en ollut ihan varma olinko kaksitoistavuotias hevoskesää odottava tyttö vai neljäkymmentävuotias tulivuoriyskää poteva täti. Ei sillä ollut oikeastaan väliä.

Iltaan mahtui vakava parisuhdekeskustelu, lattialla ahdistustaan kieriskelevä puoliso ja jälleen kerran sen miettiminen voiko elämää jatkaa vielä yhdessä vai ennakoivatko vuosien epäharmoniset tärinät ja pienet järistykset suurempaa väistämätöntä purkausta. Isoa tuhkapilveä, joka pysäyttäisi puoli maailmaa. Minä lepäsin juuriltani jäätikön alla ja pitelin seismisen magman liikkeet jähmeinä. Nyt ei ollut aika. Olin juuri nimikoinut pyyhekoukut Dymolla. Puoliso tarvitsi yhden erikseen nukutun yön ymmärtääkseen miten tärkeää nimikointi on.

Lauantaina kävelimme suolle. Lapsia oli valmisteltu päivään jo toista viikkoa. Heidän isänsä saisi tärkeän palkinnon ja olisi valtavan hieno lahja lapsilta jos he eivät valittaisi lainkaan. Kävelimme ison talkooporukan häntäpäässä koska kannoin kattilallista nuudelisalaattia ja koetin saada pihinältä hengitettyä. Talkooporukasta jokainen oli pyöräillyt paikalle seitsemänsataa kilometriä, leiponut itse kaurakeksit ja hauduttanut teet ja hyppelehti nyt suolla mättäältä toiselle kuin kaurislauma. Minä kuljin kaksivuotiaan lapiota kantavan lapsen perässä ja pihisin. Ja astuin turveojaan, johon upposin reittä myöten. Sain heitettyä nuudelisalaattikattilan turvaan mättäälle ja nostin itseni ylös roikkumalla viereisen männyn oksassa. Kaurislauma ei katsonut taakseen ja mietin, että on mahdollista ettei kukaan huomaa ruskean turveveden värjäämiä jalkojani.

Puoliso sai hienon tunnustuksen sinnikkäästä luonnonsuojelutyöstä, minä en tuntenut kylmältä enää varpaitani ja sain kuulla, että nuudelikattilaa ei olisi tarvinnut tuoda suolle. Ruokailu oli kuulemma eri paikassa. Katla on myös naisen nimi. Ainakin sellaisen, joka kantaa emaloidun viiden litran rautakattilan lisäksi puolta suota saappaissaan kolme kilometriä. Ja saa kuulla tehneensä sen turhaan.

 

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s