Month: June 2017

Madafaking reissulta

Täysiperävaunurekka hyrisi Matildan persuuksissa. Minä kyykin ruuvinvääntimen kanssa vaunuvanhuksen helmoissa ja kiersin jalustat ylös kulma kerrallaan. Oikean olkapään ja korvan välissä puhelin kertoi kerta toisensa jälkeen, että henkilö, jota yritin tavoitella puhuu juuri nyt toista puhelua. Jatkoin soittamista piinalliset viisi minuuttia kunnes henkilö, joka puhui toista puhelua lopulta uskoi, että on hätä.

Olin ollut keittämässä uusia perunoita 28-asteisessa vaunussa ja pitämässä tappelevia veljeksiä erillään sen aikaa kun puoliso kävi tarkastamassa edustamansa säätiön tiluksia. 28-vuotias vaunu oli pysäköity metsätieristeyksen reunaan. Muttei niin reunaan että täydessä soralastissa oleva täysperävaunurekka olisi päässyt ohi. Nakkasin puoliksi keitetyt perunat tiskialtaaseen, astiat takaisin kaappeihin, ruoat jääkaappiin, pönkäsin pääskyn kuljetusastian tyynyjen väliin ja komensin lapset pihalle. Puoliso palasi auton kanssa metsätien päästä siirtämään vaunua. Siinä vaiheessa pienemmän lapsen yllätystensietokyky ylittyi ja matkajännitys purkautui ryöppynä. Isompi lapsi sai kepistä niskaan ja tuli haukutuksi saatanan homoksi. Toivoin, että rekkakuskilla olisi mäkäräisten ja helteen takia ikkunat kiinni ja humpparadio täysillä.

”Miks me ei olla semmonen normaali perhe, jotka menee leirintäalueelle? Miks, MIKS pitää tulla jonnekin keskelle metsää aina?”

Pyysin isompaa lasta miettimään skenaariota, jossa pienempi lapsi ajaa häntä lerintäalueella takaa kepin kanssa ja haukkuu saatanan homoksi. On kaikkien kannalta viisainta, että pysähdymme aina keskellä metsää. Pienempi lapsi ei kestä minkäänlaista matkustamista. Liian moni asia muuttuu liian nopeasti. Vaikka Volvon perässä kulkee Matilda-kotilo, jossa on kaikki tuttua. Sekään ei riitä. Kaikki tiesivät jo lähtiessä, että kolmen yön asuntovaunumatka tulisi vaatimaan kuukauden toipumisajan jokaiselta. Mutta silti lähdettiin.

Rekka pääsee ohi ja puoliso palaa metsään. Minä nostan perunat takaisin tulelle ja katan pöydän uudelleen, ruokin tervapääskyn ja istutan lapset eri puolille vaunua. Teen heistä palkkamurhaajia. Lupaan maksaa jokaisesta listitystä mäkäräisestä sentin. Itikoita litistellessä lapset kiistelevät siitä miten sana ’fucker’ kirjoitetaan. Pienempi on sitä mieltä, että tietysti ’fako’, isompi veikkaa että ’fugger’.

Tartun tilaisuuteen, täytyy ottaa se minkä saa. Opetan lapsia tavaamaan fucker. Näistä tilanteista syntyy niitä lapsuusmuistoja, jotka kantavat. Lapset voivat aikanaan muistella, että soliferin lappapuuronvärisillä penkeillä sitä istuttiin ja tapettiin mäkäräisiä kun äiti opetti miten vittupää tavataan englanniksi. Ihan tätä en kuvitellut kun tähän äitihommaan aloin, mutta mitä pienistä.

Matkalla on uimarantoja ja mukavia nähtävyyksiä. Pienempi lapsi kiroaa kuin merimies eikä häntä voi ottaa mukaan mihinkään. Takapenkillä matkustaa minun ja lapsen välissä pehmolelukoira, joka puskuroi matkaa. Koiraa pelottaa kaikki, mutta se yrittää esittää kovaa. Se kertoo pienemmälle lapselle, että sen nimi on Perse ja että se vetää kaikkia vastaantulijoita turpaan. Pienempi lapsi nauraa ja koettaa saada koiraa ymmärtämään, että matkassa ei ole mitään pelättävää. Mutta koira vänkää vastaan: ”En pelkää yhtään mitään. Minä se vasta en pelkääkään!”

Kehotan lasta käyttämään itseään esimerkkinä ja kertomaan koiralle jonkun asian joka häntä pelottaa. Että jospa koira sitten rohkaistuisi myöntämään, että sitä oikeasti pelottaa. Lapsi miettii hetken ja kuiskaa koiralle, että häntä pelottaa se, että menettää kaiken. ”Ihan kaiken.” Koira myöntää, että häntä pelottaa ihan sama asia. Että siksi hän esittää niin kovaa koko ajan. Pienempi lapsi rutistaa koiraa lujasti ja sanoo ”Älä huoli niin kovasti, kaikki on hyvin”.

 

Viivakoodivammaistuki

Olemme arvioineet, että lapsen sairauteen tai vammaan liittyvästä hoidosta aiheutuu vaativaa ja päivittäin huomattavasti aikaa vievää rasitusta ja sidonnaisuutta terveeseen samanikäiseen lapseen verrattuna.

Huikkaan lapselle, että tämän vammaistuki on uusittu taas kerran. Lapsi inhoaa nimeä vammaistuki ja protestoi joka kerta, ettei ole vammainen. Tällä kertaa hän raivoaa myös jostakin muusta asiasta huomattavasti aikaa vieden ja rasittaen terveeseen samanikäiseen lapseen verrattuna. Puoliso huomauttaa, että lapsi ei käyttäydy kuten normaalit ihmiset.

– Minä OLEN normaali ihminen
– Niin olet, muttet KÄYTTÄYDY kuten normaali ihminen
– Jos minä olen normaali ihminen ja käyttäydyn näin, niin sitten se käytös on normaalin ihmisen käyttäytymistä.

Purskahdamme nauruun. Normaaliuteen vetoaminen on väsynyttä ja vinoutunutta, mutta lapsen argumentaatio on ilahduttavan näppärää.

Vietän kesälomalaskeutumisviikkoa. Vähensin työmäärän puoleen ja teen aktiivisesti kaikkia niitä asioita, joista tulee hyvä mieli. Suunnittelen kerrankin useamman päivän ruoat kerralla, keittokirjoista ja Glorian Ruoasta & Viinistä (itsetehdyt pitaleivät tilli-cashew-tahnalla!). Teen ruokaostokset viimeinkin saapuneella uudella pankki- ja luottokortilla ja voin käyttää itsepalveluautomaattikassoja. Ei enää tavallisten ihmisten käteiskassajonossa seisomista. Vaan oman elämän haltuun ottamista ja keulasta johtamista, viivakoodi kerrallaan.

Teen ensimmäiseksi ruoaksi peruna-juureskeittoa tryffeliöljyllä. Siihen ei ole hienoa kiiltävälehtistä ohjekirjaa ja niinpä siitä tulee viisi litraa sosekeittoa, jota lapset maistelevat irvistellen ja puoliso urheasti. Viidestä litrasta syödään toisenakin päivänä, jonka jälkeen lapset kysyvät toiveikkaana mitä illalliseksi on. Olen juuri haukannut palan juustopaahtoleivästä ja vastaan leipä suussa ”sipulisienipiirakkaa”, ymmärtäen samalla miten julma äiti olen. En saa estettyä naurukohtausta ja vedän juustoleipää henkitorveen. Lapsi ilkkuu, että sain ansioni mukaan. Kuka sadisti syöttää kaksi päivää pahaa juureskeittoa ja tekee päälle sipulisienipiirakkaa.

Istun lapsen terapiavastaanoton aulassa ja ohjaan lapsen kerta toisensa jälkeen takaisin terapeutin huoneeseen. Kolmen viikkokerran piti kuulemma vähentää haastavaa käyttäytymistä kotona, mutta se on lisännyt sitä huomattavasti. Terapiapäivät, eli joka toinen viikonpäivä, ovat jännittynyttä ja väsynyttä lapsen pahan olon puskurointia. Lataan instagramiin kuvia hanhenpojista ja saksanpähkinäkakusta, aurinkoisia hevoskuvia ja voikukkaseppeleitä. Samalla iso huomattava kolumnisti kirjoittaa, että sosiaaliseen mediaan postataan vain aurinkoisia täydellisiä kuvia ja että katsoja saa kuvista paineita ja ahdistusta siitä, ettei oma elämä näytä samalta. Hän ei varmaankaan ole itse ollut sellaisen elämän viivakoodijohtaja, joka on jatkuvasti aika raskasta ja jossa joka tuotteen piippauksella täytyy keskittyä siihen, että vajoaako synkkyyteen vai keskittyykö kuitenkin hyvään ja kauniiseen.

Minulla on hypoteesi. Jos otettaisiin tarkasteluun sadan erityislapsen tai muulla tavalla kuormittavassa perhetilanteessa elävän vanhemman instagram-tilit, niistä löytyisi pääasiassa hienoja ja kauniita kuvia hyvistä ja iloisista asioista.

Sosiaalisen median kuvitukset kertovat yhtä vähän kuvittajan elämän todellisesta kokonaisuudesta kuin tutkimuksissa lapsille annetuilla kameroilla otetut kuvat lasten elämästä. Mutta sillä nimenomaan on merkitystä. Kuvilla ja sanoilla saa pidettyä kiinni elämän hyvästä ja kauniista, hienosta, ehkä jopa kadehdittavasta – koska arjessa harvoin tuntuu siltä.

Hehkutuksen sijasta päivittäin huomattavasti aikaa vievää rasitusta ja sidonnaisuutta kestävän äidin somekuvat ovat hengähdystaukoja. Todisteaineistoa siitä, että ihan kaikesta löytyy kaunista. Oman elämän kuvittamista ja näkyväksi tekemistä – olemassa olemista – omilla ehdoillaan, ilman vammaistukea tai puolison masennuslääkkeitä. Itsepalveluautomaattikassa, jonka äärellä tuotteiden viivakoodit voi vedellä vaikka värijärjestyksessä jos niin haluaa.

 

 

 

Turparemmitappaja

Tamman poskessa on reikä. Niin iso, että se uhkaa kuolla verenhukkaan tai verenmyrkytykseen tai johonkin, mihin liittyy veri jollakin tavalla. Ostin uudet suitset epäsopivalla turpahihnalla enkä huomannut epäsopivuutta ennen kuin uin nilkkojani myöten veressä. Olin kai niin sokaistunut otsapannan bling-strasseista koko viikon.

Kuljin kotona pahalla tuulella ja itsesyytösten vallassa koko päivän. Pienemmälle lapselle nousi kuume, isomman lapsen tic-oireet pahenivat niin että hän pakkonaurahteli aivan jatkuvasti. Minä hätistelin lapsia kauemmas ja keskityin miettimään miten kukaan on ikinä saanut pysymään hevosta hengissä.

Luin ratsastajainliiton jäsenlehdestä, että hevosen satulan sovittaminen on tarkkaa ja vaikeaa ja että huono satula jumittaa selän ja katkaisee selkärangan ja hevonen kuolee. Kuolaimetkin tulisi valita tarkkaan tai leukaluuhun kasvaa piikkejä ja kitalakeen paiseita ja reikiä ja hevonen kituu ja kuolee. Jos itse ei istu tasapainoisesti koko ajan niin hevosen jalat hajoavat ja se kuolee. Jos hevonen saa liian paljon uutta tuoretta ruohoa niin se sairastuu yhtä aikaa sekä kaviokuumeeseen että ähkyyn ja kuolee. Jos se juo liian vähän se kuolee. Hevonen uhkaa kuolla aivan joka hetki; ei ole olemassa toista yhtä haavoittuvaa ja heikkoa eläintä.

Vaihdoin uimavesiä hanhenpojille neljättä kertaa, käsiruokin variksenpojan ja seurasin nuorten pulujen taitolentosilmukoita samalla kun totesin, että olen aivan selvästi kykenemätön huolehtimaan yhdestäkään eläimestä. Pienempi lapsi hortoili pihalle muistuttamaan, että on kuumeessa ja kaipaa hunajajuomaa. Vastasin, että kohta, aivan kohta – ei siihen kuole, mene takaisin sisälle ja odota vain rauhassa, tulen kohta.

Iltalenkillä koirien ja isomman lapsen kanssa osoitan lapselle metsätähtiä ja kysyn tietääkö hän mitä kukkia ne ovat. Ei kuulemma kiinnosta; hän ei ymmärrä mitä hyötyä kukkien tunnistamisesta on. Näistä geeneistä ja tällä kasvatuksella on tullut lapsi, jota ei kiinnosta oppia tuntemaan kukkia.

Sisällä lapsi on menossa nukkumaan ja pyytää minua luokseen sanomaan hyvää yötä. Kävelen huoneeseen kännykkä kädessä. Etsin tietoa epäsopivan turparemmin lisäksi vielä kaikesta muusta mihin todennäköisesti tulen tappamaan tamman; on tärkeää tietää mikä kaikki uhkaa. Lapsi toteaa, että olen kiinnostuneempi kännykästä kuin hänestä.

”Niin olenkin. Ei mua kiinnosta oikein lapset, mitä hyötyä muka on oppia tuntemaan lapsia?”
”No miks sä sitten hankit meidät?”
”En mä tiennyt, että te olette tommosia riiviöitä”

Lapsi onneksi naurahti.

Paistopistetyöpäivä

Työ on ahdistanut jo pitkään. Kokonaisuudessaan varmaan toista vuotta, mutta akuutisti tämän kevään. En saa kirjoitettua enkä keskityttyä missään. Aina alkaa väsyttää ja itkettää, myös kotitoimistolla. Suoritin dramaattisen itseintervention ja pyöräilin aamulla yliopiston sijasta lähimarketin kahvilaan tekemään töitä.

Markettikahvilan kahvi on yllättävän hyvää ja paikka on tarpeeksi absurdi toimiakseen sellaisena kirjoitusympäristönä, joka ei aseta paineita vaan tuntuu vapaalta ja kevyeltä. Tuorepaisto-osaston uunit hyrisevät ja piippaavat, välillä kuulutetaan, että kassalle yksi voi myös maksaa ostoksensa. Kukaan ei odota, että kirjoitan – tällaisessa paikassa ei kai edes pitäisi kirjoittaa. Tämä ei ole sellainen kahvila, jossa syntyy seuraava Harry Potter. Tämä on ikkunaton, huonosti valaistu ison marketin peränurkka, jossa on tuoleja ja pöytiä. Näkymä suoraan leipäosastolle, jossa on menneillään ämpärikampanja. Koska ämpärit ovat suomalaisille erityisen rakkaita. Keräämällä kolme tuorepaistoleipää ämpäriin, saa leivät maksamalla kaupan päälle myös sen ämpärin.

Citymarketin kahvilassa pysähtyvät aamupäivän havainnointini perusteella lähinnä keski-ikäiset ja sitä vanhemmat miehet. Juovat kahvia ja syövät munkin tai viinerin. Markettikahvila korvaa varmaan kylmäasemiksi muuttuneiden huoltoasemien kahviloita. Tai sitten huoltsikkakahvilamiehet ja Citymarketkahvilamiehet ovat eri joukkoa, eri ilmiö. Onko kukaan markettisosiologi tutkinut paistopistekahviloiden merkitystä vanhempien miesten elämässä?

Kahvilasta siirryin lopuksi työpäivää ulos. Pyörätien pientareelle, rekkojen parkkipaikan ja kaksitasoristeyksen väliin. Puistopihlajien ja voikukkien vierelle. Paikkaan, jossa ei varmaan kuuluisi istua, ainakaan lukemassa ja kirjoittamassa. Selän takana rekat peruuttivat piipaten ja vapauttivat ilmanpainejarruistansa suhisevaa ilmaa. Varikset tonkivat maasta matoja. Risteys jakoi autoja tehokkaasti neljään eri suuntaan ja pyörätien alikulun katveessa kävi keskenkasvuisia mopopoikia tupakalla.

Sain yhteisartikkelin hyvälle alulle, kaksi artikkelikäsikirjoitusta vertaisarvioitua ja monta sähköpostia vastattua. Luin kaksikymmentä sivua vaikeaa kirjaa. Ja päätin perustaa ulkoilma-akatemian. Tutkijoiden pihaton. Karsinoihin väsyneiden akateemisten ihmisten lähiölaitumen. Palasin Citymarkettiin ja ostin kolme leipää ja ämpärin. Pakkaan aamulla ämpäriin eväät ja lähden pyörällä töihin. Valitsen paikan sen mukaan missä olisi vähiten todennäköistä kirjoittaa ja lukea tutkimuskirjallisuutta. En malta odottaa maanantaita vaan teen heti seuraavan pihattotyöpäivän lauantaina, ehkä rautakaupan pihassa.

 

 

Yritettiin grillata

Orvot merihanhenpojat oppivat eilen napsimaan voikukanlehtien ohella kananrehua. Vanha jaloistaan halvaantunut varis lopetettiin illalla kahden viikon seurannan ja hoidon jälkeen. En voinut taaskaan katsoa.

Viikot murenevat sarjaksi irtonaisia havaintoja. En ole aina ihan varma mikä päivä on. Mutta hanhilla on puhdas juomavesi joka vaihdetaan viidesti päivässä. Niiden yöpaikka siivotaan sillä välin kun ne laiduntavat voikukkaa etupihalla. Istun ja katselen niiden vaappumista ja ruohonnyhtämistä. Ne heiluttavat aina pyllyään juuri ennen kuin päästävät kakan. Päiväunet ne ottavat lämpimässä läjässä toistensa päällä.

Huonosti lentävä naurulokki vapautettiin toipumaan mökkirantaan runsaan ruokapöydän ääreen. Tervapääskyt Tellervo ja Sylvi ruokittiin nälkäkuoleman partaalta pirteiksi ja vapautettiin jo aiemmin tällä viikolla.

Ja sitten on Maanantai. Variksenpoika, jota pikkupojat olivat kivittäneet ja potkineet. Ja jonka puistonpenkkejä ahkerasti kuluttava mies oli napannut turvaan ja vienyt kasvatikseen kanssaan asuntovaunuun. Vanhalta tupakalta ja viinalta haiseva varis tuli meille sen jälkeen kun mieheltä oli mennyt asuntovaunu alta ja ystävällinen ohikulkija oli napannut linnun kodittomana vaeltavan miehen olalta hoitoonsa. Mies oli luopunut variksesta vastahakoisesti; vannottanut ettei varista tapettaisi.

Istuin Maanantain kanssa nokitusten ja tutustuin siihen kunnolla ensimmäisenä iltana. Olin yhtä aikaa ilahtunut ja surullinen kun huomasin, että se ei näe kunnolla. Ilahtunut siitä, että vuodet lintuja hoidellessa olivat vaivihkaa harjoittaneet silmän havaitsemaan poikkeavaa käytöstä – olin taitava, ja tyytyväinen siitä. Eläinfysiologian professori ei ollut huomannut linnussa mitään poikkeavaa.

Maanantai kallisteli päätään äänten suuntaan. Kun se kerjäsi ruokaa se avasi nokkansa mihin suuntaan milloinkin eikä ruokkivaa kättä kohti. Se tunnusteli nokalla ympäristöään tavallista enemmän, törmäili usein ja astui harhaan. Se näytti erottavan suuria tummia tai kirkkaita hahmoja, mutta käden heiluttamiseen sen silmän vierellä se ei reagoinut mitenkään.

Näkövammaisen variksenpojan kohtalona olisi korkeintaan kuntoutua kasvatiksi. Ryhdyimme isomman lapsen kanssa opettamaan sille miten se löytää ruoka- ja juoma-astiat. Valitsimme kontrastivärejä ja isoja astioita – valkoisen lautasen vihreälle nurmelle, mustan kupin vaalealle hiekalle. Naputimme äänimerkkejä kuppien reunoihin, jotta Maanantai tietäisi minne suunnistaa. Aina välillä se onnistui ja sai syötyä ja juotua itse. Mutta päivien kuluessa kävi kuitenkin selväksi, että sen näkövamma kieli muistakin, isommista ongelmista. Siitä tuskin kuntoutuu edes kasvattivarista. Se pysyy karanteenissa kunnes sen kohtalosta päätetään. Enkä varmasti halua taaskaan katsoa.

Kotipihan äänimaisemaan liittyi viikolla hanhien piipityksen, kanojen kotkotuksen ja variksen kerjuuäänen lisäksi kiroileva ja karjuva rakennusmies. Vastapäiselle tontille nousevan omakotitalon eristysvaiheen tekijöistä toisella näyttäisi olevan touretten oireyhtymä. Tai sitten hän on poikkeuksellisen huono työssään; spontaaneja karjahduksia ja kiroilua kuuluu tälle vastapäiselle tontille asti tasaisesti pitkin päivää. Meille käy kyllä. Hukkuvat pienemmän lapsen karjumiset ja kiroilut mukavasti isomman miehen mölyyn.

Ajoin kotiin mummun hautajaisista ja huomasin moottoritien viereisellä pellolla miehen traktorin kauhassa. Vanha mies istui kauhassa ja heilutteli jalkojaan. Toinen vanha mies ajoi traktoria pitkin pellonreunaa ja molemmat katselivat maahan. Aivan kuin matoja etsivät kanat tai lehtokurpat.

Huomasin myös, että luottokortilta oli alkanut hävitä rahaa. Kymmenen päivän aikana oli höylätty kummallisina tapahtumina yhteensä vajaa tuhat euroa. Kuoletin kortin ja odotan asiakaspalvelun avautumista maanantaina.

Illalla soi puhelin vielä kolmesta uudesta hanhenpojasta. Ja heti perään ilmoitettiin vielä kaksi lisää. Valmistelin voikukkahäkin ja kylpypaikat kymmenelle hanhenpojalle. Uudet saapujat olisivat noin 70-80 gramman painoisia ja söisivät ensimmäiset pari päivää ruohonkorsia. Sen jälkeen voikukkaa ja noin 120 gramman painoisina alkaisivat napostella rehua.

On se aika vuodesta, että puoliso on metsässä aamuneljästä iltakuuteen joka päivä. Ja nukkuu lopun aikaa. Minä en ole vielä kesälomalla ja koetan hoitaa linnut ja lapset ja työn. En ole jaksanut siivota kotia sisältä enkä ulkoa. Raksatalon uudet naapurit kävivät katsomassa hanhia pihassa, joka rehottaa ja repsottaa ja joka puolella lojuu vielä talviurheiluvälineitä. Linnunkakkaa, rikkaruohoja, laudanpaloja, kasoittain pahvilaatikkoja (sekä lintuja että niiden ruokia päätyy meille aina pahvilaatikoissa). Isä ei antanut lapsensa koskea mihinkään ja hanhenpoikien häkin äärellä hän mietti tulevaa metsästyskautta.

Rasvaan suitsia ja saappaita ja satulaa vielä kymmenen jälkeen ilta-auringossa. Viritin aiemmin päivällä myös riippumaton ja otin siinä päiväunet. Nuoret pulut lensivät korkeita ympyröitä ja syöksyilivät alas.

Yritettiin grillata, mutta hiillos oli taas sopiva vasta kun kaikki oli jo grillattu.

Pylly tuulta päin, tamma!

Seuraavat kaksi viikkoa pidetään taas kaiteista kiinni, ettei tempauduta tuulen mukana merelle. Joskus tuntuu, että kaikki kivat asiat – kuten nyt koulujen loppuminen ja kesäloman alku – ovat meillä juuri niitä hankalimpia kohtia. Tänä keväänä erona on, että lapsi osaa itse jo sanoa, että ahdistaa ja pelottaa. Kesäloma tuntuu liian pitkältä. Elämästä katoaa yhtäkkiä rakenne. Taksi ei hae aamulla, samat tutut aikuiset ja lapset eivät odota koulussa, päivän rytmitys löyhentyy ja muuttuu. Liian paljon muuttuu. Lapsi on vaarassa kadota itseltään.

Aamulla kello 7.06: ”Nyt on kesäloman ensimmäinen virallinen päivä”
Hetken päästä, kello 8.20: ”Äiti montako päivää vielä, että alkaa koulu taas?”

Kesäloma-ahdistus purkautuu sinnikkäänä kaiken vastustamisena (en mene nukkumaan, en pese hampaita, en herää, en syö, en laita sukkia, en laita kenkiä, en lähde mihinkään, en pue vaatteita, en riisu, en ole hiljaa). Se näkyy konfliktihakuisuutena, perheenjäsenten provosointina ja erityisesti äidin haukkumisena. Äiti ottaa vastaan ja kantaa sen, että lapsella on hankala olo. Äiti täytyy saada suuttumaan keinolla millä hyvänsä, jotta Liian Iso Ahdistus siirtyy äitiin ja pois lapsesta. Selitän tätä lapselle, joka jo osaa kuunnella ja ehkä ymmärtää. Kerron, että tässä menee vanhojen merkkien mukaan nyt pari viikkoa. Että kyllä minä kestän, ja hän myöskin. Ja että sitten helpottaa. Ja sitten alkaa oikea kesäloma. Ei vielä.

Lapsi toteaa, että hän voi kyllä tappaa itsensä tai karata, että kaikilla olisi viimeinkin helpompaa. Hän kysyy, että eikö olekin totta, että hänen takiaan muilla on melkein koko ajan hankala olo. Enkä minä valehtele. Koska hän tietäisi että valehtelen. Olen luvannut olla rehellinen. Kerron, että on aivan totta että meillä olisi hyvin erilainen perhe ja elämä ilman häntä. Kerron että olisi helpompaa ja vähemmän itkua ja huutamista. En lisää sitä, että ”Mutta sinä tuot meille myös iloa ja olet opettanut meille rakkaudesta enemmän kuin kukaan muu”. Ei lapsi sitä halua kuulla, se kuulostaa hänestä kuulemma selittelyltä. Sanon sen sijaan, että nyt on vaikeaa, ja kyllä, olisi helpompaa ilman sinua, mutta kukaan ei lähde mihinkään koska rakkaus ei lopu siihen vaikka väsyttää ja vituttaa.

Hieman eri tavalla toimivien lasten perheet kääntyvät usein sisäänpäin, sanotaan. Ja heitä yritetään saada takaisin normaalien perheiden pariin. Perheinkluusio! Mutta minulla ei oikein ole aikaa sellaiseen. Enkä tiedä kaipaako lapsikaan sitä. Hänelle kaiken pitää pysyä samanlaisena ja kaveriseurasta parhainta ovat toiset sellaiset lapset, joille maailma on joskus vaikea paikka.

Tänä keväänä on muutenkin erilaista. Asiat hetkauttavat yllättävän paljon vähemmän. Enkä keksi siihen yhtään mitään muuta syytä kuin pienen tummanpunarautiaan tamman.

Minä luulin, että haluan oman hevosen siksi, että voisin ratsastaa enemmän. Ehkä ajella silloin tällöin. Viettää lapsen kanssa mukavia hetkiä tallilla. Mutta sain jonkin sortin liittolaisen, joka on huimasti paljon enemmän. Eikä ole liian aikaista puhua ystävästä sillä tuttuja ollaan oltu jo kolme vuotta. Tamma on ihmeellisen tavallinen ja sinnikäs. Ja minua on alkanut kiinnostaa se miten siitä on tullut sellainen. Ja minkälainen se oikeasti onkaan. Mitä se haluaisi jos se saisi valita? Mietin mitä kaikkea se ihan tavallisena suomenhevosena edustaa ja millaiseksi se kaikki minut tekee ja tukee.

Tamma ei ole mukautuva kainalokaveri, en hae vastapainoa vaativalle lapselle ja puolisolle, minua ei kiinnosta hallita sitä. Se ei lohduta eikä kuuntele, ei minulla ole sellaiselle tarvetta. Se vain on ihan oma itsensä riippumatta sataako räntää tai purevatko paarmat. Pylly kohti tuulta niin ei lennä silmiin roskia. Jos joku ärsyttää niin voi purra. Ei tarvi niin kovasti miellyttää, mutta hyväntahtoinen pitää olla; kaikesta selvitään ja ollaan onnellisia ihan tavallisesta pihattoelämästä. Joskus päästellään laukkaa hiekkatiellä. Semmoinen suora tamma, suora ja mutkaton elämä vaikka mitä tapahtuu. Siksi tässä on ihmeellisen hyvä olla.

Viskisieppo erkka

”Meiän kouluun tuli uus kehitysvammainen lapsi ja arvaa äiti mitä – se on ruskea!”

Unelmakoulussa olisi paljon erilaisia lapsia ja erilaisia luokkia tai ryhmiä. Lapsia ei olisi jaettu ryhmiin iän, kehitysvaiheen, diagnoosin tai opettajien työnkierron mukaan. Lapset ja aikuiset olisivat hakeutuneet sopiviksi ja tarpeeksi toimiviksi ryppäiksi. Sellaisiksi, joissa ikää tai asuinpaikkaa merkityksellisempää olisi vaikka se, että toinenkin ryhmäläinen tykkää tarralenkkareista, on ruskea tai on hyvä vastus shakissa. Tai että opettajan ääni on oikeanlainen. Se on asia, joka merkitsee paljon pienemmälle lapselle: aikuinen arvioidaan aika armottomasti heti äänen perusteella.

Nariseva tai hempeän lässyttävä ääni on pahin. Sillä ei ole väliä kuinka pedagogisesti taitava opettaja on tai kuinka monta vuosikymmentä hänellä on erityisopettajakokemusta. Jos hänellä on vääränlainen ääni ei lapsi voi sietää häntä – äänen kuunteleminen on yksinkertaisesti vaikeaa tai pahimmillaan ärsyttää ja provosoi. Se vaikuttaa ihan fyysiseltä asialta – aikuisen äänen sävy, intonaatio ja puhumisen tapa ovat konkreettisia asioita jotka joko auttavat ja tukevat lasta tai ovat hänelle sietämättömiä. Olen oppinut uusien aikuisten kohdalla kysymään lapselta aina ensimmäiseksi arviota siitä minkälainen ääni aikuisella oli.

Tärkeäksi muodostuneella, nyt pois siirtyvällä opettajalla on ollut alusta asti hyvä ääni. Lapsen mukaan reipas ja reilu. Uusi opettaja on tavattu kerran ja hänen äänensä oli lapsen mielestä ”Ei aivan hyvä, muttei ihan huonokaan”. Kehotin lasta antamaan mahdollisuuden. Sanoin, että kuka sitä tietää vaikka uusi opettaja vetäisisi viskijuopotteluputken kesälomalla ja aloittaisi syksyllä työt karhealla ja käheällä äänellä.

Teen hunajateetä oman ääneni takaisin saamiseksi. En laita siihen viskiä. Ääni matkaa edelleen jossakin Islannin ja pohjoisen Suomen välillä. Se on juuttunut pohjoiseen ilmavirtaukseen ja sitä tuuraa nariseva ja köhisevä ääni.

Minun mummuni, joka leijuu ties missä ilmavirtauksessa nyt, toisteli usein vanhan kansan neuvoja. Yleensä ne liittyivät lastentekoon (Viien minuutin makia, yheksän kuukauen kipiä, koko elämän häpiä), mutta joskus niitä olisi voinut kuunnella ihan tosissaankin. Kuten vaikka sen että aina pitää olla puhtaat pikkuhousut jalassa koska ikinä ei tiedä milloin joutuu lääkäriin, vaikka ihan yhtäkkiä. Mutta mummu olisi voinut tarkentaa. Että puhtauden lisäksi pitää olla pikkuhousut ja rintaliivit samaa paria tai ainakin samaa väriä, ja reiättömät, ja mielellään myös sääret ja bikinirajat kohtuullisen aikaa sitten ajeltuna. Ja että näin tulisi olla myös silloin kun on menossa lääkäriin ihan vain kuunteluttamaan keuhkonsa.

Koska sehän on selvä, että jos on yskä niin tutkimusta varten pitää riisua paidan lisäksi myös housut. Koska lentokoneesta hankittu yskä voi kieliä laskimoveritukoksesta ja sääret pitää tarkastaa. Ja keuhkot tietysti röntgenkuvataan ja sitä varten pitää riisua ne rintaliivitkin. Seuraavan kerran kun menen lääkäriin, vaikka valittamaan päänsärystä tai kipeästä korvasta niin riisun valmiiksi jo odotusaulassa. Kaikki pois vaan. Kehotan muitakin potilaita. Sanon että aivan sama mikä teillä on, vaatteet pitää aina riisua kuitenkin. Seuraan niitä joiden ilme muuttuu hankalaksi ja siinä vaiheessa otan esille myntisalkun, josta löytyy Aarla-mummun hätäapupaketti lääkärikäyntejä varten (trademark). Partaterä, puhtaat valkoiset alushousut ja rintaliivit sekä deodorantti. ”Kyllä, pankkikortti käy hyvä rouva.”

Hörpin hunajateetä ja hoitoon saapuu aikuinen tervapääsky. Se on yrittänyt löytää hyönteisiä räntäsateessa ja pudonnut taivaalta nääntyneenä. Lämmitän sitä käsissäni ja aloitan varovaisen ruokinnan. Sen nimeksi tulee Tellervo. Se on saapunut hoitoon kauniin harmaassa höyhenpuvussa, mutta on kovin hiljainen.