Madafaking reissulta

Täysiperävaunurekka hyrisi Matildan persuuksissa. Minä kyykin ruuvinvääntimen kanssa vaunuvanhuksen helmoissa ja kiersin jalustat ylös kulma kerrallaan. Oikean olkapään ja korvan välissä puhelin kertoi kerta toisensa jälkeen, että henkilö, jota yritin tavoitella puhuu juuri nyt toista puhelua. Jatkoin soittamista piinalliset viisi minuuttia kunnes henkilö, joka puhui toista puhelua lopulta uskoi, että on hätä.

Olin ollut keittämässä uusia perunoita 28-asteisessa vaunussa ja pitämässä tappelevia veljeksiä erillään sen aikaa kun puoliso kävi tarkastamassa edustamansa säätiön tiluksia. 28-vuotias vaunu oli pysäköity metsätieristeyksen reunaan. Muttei niin reunaan että täydessä soralastissa oleva täysperävaunurekka olisi päässyt ohi. Nakkasin puoliksi keitetyt perunat tiskialtaaseen, astiat takaisin kaappeihin, ruoat jääkaappiin, pönkäsin pääskyn kuljetusastian tyynyjen väliin ja komensin lapset pihalle. Puoliso palasi auton kanssa metsätien päästä siirtämään vaunua. Siinä vaiheessa pienemmän lapsen yllätystensietokyky ylittyi ja matkajännitys purkautui ryöppynä. Isompi lapsi sai kepistä niskaan ja tuli haukutuksi saatanan homoksi. Toivoin, että rekkakuskilla olisi mäkäräisten ja helteen takia ikkunat kiinni ja humpparadio täysillä.

”Miks me ei olla semmonen normaali perhe, jotka menee leirintäalueelle? Miks, MIKS pitää tulla jonnekin keskelle metsää aina?”

Pyysin isompaa lasta miettimään skenaariota, jossa pienempi lapsi ajaa häntä lerintäalueella takaa kepin kanssa ja haukkuu saatanan homoksi. On kaikkien kannalta viisainta, että pysähdymme aina keskellä metsää. Pienempi lapsi ei kestä minkäänlaista matkustamista. Liian moni asia muuttuu liian nopeasti. Vaikka Volvon perässä kulkee Matilda-kotilo, jossa on kaikki tuttua. Sekään ei riitä. Kaikki tiesivät jo lähtiessä, että kolmen yön asuntovaunumatka tulisi vaatimaan kuukauden toipumisajan jokaiselta. Mutta silti lähdettiin.

Rekka pääsee ohi ja puoliso palaa metsään. Minä nostan perunat takaisin tulelle ja katan pöydän uudelleen, ruokin tervapääskyn ja istutan lapset eri puolille vaunua. Teen heistä palkkamurhaajia. Lupaan maksaa jokaisesta listitystä mäkäräisestä sentin. Itikoita litistellessä lapset kiistelevät siitä miten sana ’fucker’ kirjoitetaan. Pienempi on sitä mieltä, että tietysti ’fako’, isompi veikkaa että ’fugger’.

Tartun tilaisuuteen, täytyy ottaa se minkä saa. Opetan lapsia tavaamaan fucker. Näistä tilanteista syntyy niitä lapsuusmuistoja, jotka kantavat. Lapset voivat aikanaan muistella, että soliferin lappapuuronvärisillä penkeillä sitä istuttiin ja tapettiin mäkäräisiä kun äiti opetti miten vittupää tavataan englanniksi. Ihan tätä en kuvitellut kun tähän äitihommaan aloin, mutta mitä pienistä.

Matkalla on uimarantoja ja mukavia nähtävyyksiä. Pienempi lapsi kiroaa kuin merimies eikä häntä voi ottaa mukaan mihinkään. Takapenkillä matkustaa minun ja lapsen välissä pehmolelukoira, joka puskuroi matkaa. Koiraa pelottaa kaikki, mutta se yrittää esittää kovaa. Se kertoo pienemmälle lapselle, että sen nimi on Perse ja että se vetää kaikkia vastaantulijoita turpaan. Pienempi lapsi nauraa ja koettaa saada koiraa ymmärtämään, että matkassa ei ole mitään pelättävää. Mutta koira vänkää vastaan: ”En pelkää yhtään mitään. Minä se vasta en pelkääkään!”

Kehotan lasta käyttämään itseään esimerkkinä ja kertomaan koiralle jonkun asian joka häntä pelottaa. Että jospa koira sitten rohkaistuisi myöntämään, että sitä oikeasti pelottaa. Lapsi miettii hetken ja kuiskaa koiralle, että häntä pelottaa se, että menettää kaiken. ”Ihan kaiken.” Koira myöntää, että häntä pelottaa ihan sama asia. Että siksi hän esittää niin kovaa koko ajan. Pienempi lapsi rutistaa koiraa lujasti ja sanoo ”Älä huoli niin kovasti, kaikki on hyvin”.

 

Advertisements

4 comments

    1. Meillä lapsi on vaatimalla vaatinut, että lelut puhuu 😃 Ja kyllä niiden kautta onkin sitten käsitelty asioita vaikka mitä ja vuosikaupalla. Herkullisimpia ovat lapsen mielestä epäsovinnaiset ja rääväsuiset pehmot, joita hän saa opastaa “paremmiksi”. Jokaisella pehmolla on myös oma alkutarinansa, jonka minä olen keksinyt, mutta lapsi on pyytänyt jokaisen kohdalla että tarinassa niiden äidille/isälle/emolle olisi käynyt huonosti. Ja että nyt niillä olisi viimein kaikki hyvin.

      Like

      1. Siinäpä se, lapset on niin viisaita, ne kyllä monessa kohtaa tietää ite, mikä on tarpeellista! Ihan mahtavaa, jos aikuisetkin sen tajuaa. Siis esimerkiksi leikin maailmaan heittäytymisen tärkeyden.

        Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s