Month: July 2017

Bakteeritulehduksia sukuelimissä

Nyt tarjolla käsittämättömästi toiminut lastenkasvatusvinkki. Vaatii vanhemmalta näyttelijämäistä dramatisointia, käheää ääntä (pitkään jatkunutta flunssaa tai viskitupakkahistoriaa) ja kosteita silmiä. Veljekset ovat riidelleet koko kesäloman; tarkalleen ottaen neljä viikkoa ja kolme päivää koska siitä luetaan pois se kaksi päivää, jonka isompi lapsi oli mummolassa. Ja kyllä, kaikkien lapset riitelevät ja se kuuluu asiaan. Mutta kovasti toivon, että lapset riitelyn lomassa myös leikkisivät tai edes kohtelisivat toisiaan neutraalisti. Meillä ollaan avoimen vihamielisiä ja stressaantuneita. Lapset toivovat päivittäin ääneen, että toinen kuolisi tai annettaisiin pois.

”Miettikää nyt! Kohta toinen teistä muuttaa pois kotoa. Ihan kohta. Sen jälkeen te ette enää ikinä asu samassa kodissa (niisk). Siinä oli teidän lapsuutenne, se on kohta ohi. Nytkin se kuluu koko ajan. (niisk) Ei mene kauaa kun te mietitte, että oho, se meni. Että voi harmi kun vaan riideltiin eikä leikitty. Tätä mikä nyt on te ette koskaan saa takaisin (ääni murtuu ja on pakko poistua paikalta).”

Siirryn sentimentaalisuudessani juomaan kahvia ja säälimään itseäni. Lapsista ei kuulu mitään puoleen tuntiin. Kun lähden etsimään löydän isomman lapsen pyörittämästä pienempää tynnyrin sisällä. Tynnyristä kuuluu huutonaurua. Pienemmällä lapsella on uimalasit silmillä ja sormet korvissa suojaamassa tynnyristä irtoavalta ruostepölyltä. Tynnyrileikkien jälkeen lapset menevät uimaan. Ja leikkivät altaassa hirviötä ja saalista.

Neljätoista yhtäjaksoista tuntia ilman yhtäkään ”Äiti tuu! Äiiiittiiiii [+ toisen lapsen nimi] [+ joku seuraavista: kiusaa, ärsyttää, tunkee, lyö, hokee, raapii, näyttää pyllyä, kaivaa nenää, tmv]”. Siinä on toki mukana kahdeksan tuntia yöaikaa. Silti se taitaa olla kymmenen vuoden ennätys.

Mutta sumusilmäinen lapsuuden ohikiitävyyteen vetoaminen kestää sen neljätoista tuntia ja risat. Sen jälkeen veljekset ovat jälleen toistensa kurkuissa. Koetan vieläkin dramaattisempaa interventiota. Olen käynyt lääkärissä ja törmännyt jälleen turhan innokkaaseen kesälomatuuraajaan, joka punkteerasi puoliväkisin toisen poskionteloni ja totesi huuhteluvettä katsoessaan, että kappas, ihan puhtaalta näyttää. Että eihän siellä mitään ollut. Ja aivan häpeilemättä karkaa saman tien huoneesta. Huikkaa oven raosta ”Kävikö kamalan kipeää?”, ei kuuntele vastausta (”Saakelin kipeää, ikinä en enää anna…”) vaan jatkaa matkaansa.

Hoitaja jää katsomaan, että pysynkö jaloillani vai en. Puudutussumute alkaa vaikuttaa vasta punkteerauksen jälkeen ja puren vahingossa huuleeni kun vastaan hoitajalle, että ei pyörrytä, lasten luokse pitäisi päästä ennen kuin sielläkin tulee verta jonkun nenästä trauman seurauksena.

Palaan kotiin ja löydän pienemmän lapsen ärsyttämästä isompaansa kaikella millä hän keksii. Kaupassa on pakko käydä, puoliso on metsässä ja kumpikaan lapsi ei ole siinä tilassa, että voisi jäädä kotiin odottamaan. Niinpä riitelevät veljekset siirtyvät autoon pakkopunkteeratun äidin kanssa ja jossakin kohti moottoritiellä äidin pinna katkeaa. Väkivaltainen puolivastentahtoinen punkteerausreikä puhkeaa uudelleen auki ja nenästä suihkuaa verta kun huudan lapsille, että nyt voisi tämä perseily jo loppua. Että johan se on saatana jos ei voi yhtä automatkaa olla tappelematta.

Veri on aika tehokasta. Lapset ojentavat nessuja minkä ehtivät ja auton lattiat täyttyvät märistä punaisista papereista. Tulee hiljaista. Ostan kaikille jäätelöt ja haen apteekista nenä kuivuneessa veressä sadistisen lääkärin määräämää Doximyciniä farmaseutilta, joka katsoo minua nenänvarttaan pitkin. ”Yleisimmin doksisykliinillä hoidetaan bakteeritulehduksia sukuelimissä” luen kotona lääkkeen pakkausselosteesta.

 

Tähtäimessä lahkeeton lokakuu

Suuren kesälomamatkan toinen päivä. Housuttomuuteni ei ole paljastunut vielä. Pakkasin lasten, koirien ja tervapääskyn tavarat, täytin Matildan jääkaapin ja kuivamuonakaapit, huolehdin petivaatteet ja oikeanlaiset peitot kaikille (pienemmälle lapselle tosi ohut, isommalle lapselle ja itselleni tavallinen, puolisolle tuplatalvitäkki), hoidin vessakemikaalit ja huuhteluvedet oikeisiin rööreihin mutta unohdin pakata itselleni housut. Olin täyttänyt vaunun vaatekaapin oman hyllyni kyllä hyvinkin täyteen, mutta sieltä löytyy kolme mekkoa ja yksi hame sekä muutama t-paita ja pitkähihaisia. Ei housuja.

Nyt elän oman elämäni kesädekkaria. Paljastuuko housuttomuuteni puolisolle? Jos, niin missä vaiheessa matkaa ja mistä syystä? Housuttomuus on erityisen iso ongelma kun toinen matka-aikuinen on sitä mieltä, että reissuun kuuluu olennaisesti kaikenlaisten metsien, soiden, heinikkojen, risuvitikkojen ja puronlaitamien koluaminen. Ja kun se aikuinen on vielä sitä sorttia, että ei oikein anna virheitä anteeksi kenellekään, kaikkein vähiten itselleen.

Jossakin parisuhdeopaslistauksessa luki kerran neuvona, että kun harkitsee tuleeko toisesta pitkäaikainen kumppani kannattaa kiinnittää huomiota miten hän suhtautuu tekemiisi virheisiin. Toteaako, vaikka kuinka isosta mokasta, että näitä sattuu. Että varmasti harmittaa, mutta eihän vahingoille voi mitään. Kiinnittää huomiota kaikkeen mikä silti on onnistunut. Sanoo että ”No hei tuo olis voinut käydä kenelle vaan, ei ole iso juttu”, vaikka toinen olisi vetäissyt timanttisormuksen irtonaisen kiven nenäänsä ja makaisi vatsahuuhtelussa.

Vai hermostuuko heti ja toistelee miten joku voi olla niin huolimaton / kömpelö / isosieraiminen. Jatkaako asian vatvomista ja huokailee miten eri tavalla nyt voisi olla jos virhe olisi jäänyt tekemättä. Hieroo karkeakiteistä merisuolaa haavoihin kaksin käsin. Minun puolisoni on tuota jälkimmäistä sorttia. Kesti viisitoista vuotta, että tajusin sen kielivän ennen kaikkea siitä miten armoton hän on itseään(kin) kohtaan. Sen jälkeen tuohon hurmaavaan piirteeseen on ollut helpompi suhtautua. Ja hänen itsensä tekemiin virheisiin entistä armollisemmin.

Eipä silti, tällainen sairas, stressaantunut ja väsynyt keski-ikäinen asuntovaunulomailijapuoliso ei varmasti ole kovin joustavaa seuraa hänellekään. Kaikki keskittyminen menee siihen ettei housuttomuus paljastu.

”Ai punkkejako. Ei huvita laittaa housuja, ei ne koskaan minuun tartu. Saapahan sitten käyttää punkkipihtejä kun ne kerran on hankittu.”
”Ei ole kylmä, ei yhtään. Suomen kesästä pitää nauttia hameessa!”
”Nyt on menossa semmoinen housuton heinäkuu -kampanja. Jos onnistuu olemaan housutta kolmekymmentäyksi päivää niin saa osallistua lahkeeton lokakuu -haasteeseen!”