Month: July 2017

Peltikolarissa menetettiin sieluja

”Jeesus tulee, oletko valmis?” Joko niitä puisiin lamppupylväisiin nidottuja papereita on painettu 1970-luvulla niin paljon, että niitä riittää vieläkin tai jossakin on joku viidettäkymmenettä käyvä painokone, joka suoltaa täsmälleen samalla fontilla ja layoutilla autenttisia 1970-luvun pelastautumiskehotuksia. Mutta kuka niitä nitoo? Muun muassa näitä tähdellisiä asioita mietittiin etupenkillä kesän toisella kotimaan asuntovaunumatkalla.

Nelipäiväisen Pohjanmaan turneen kaksi varsinaista etupenkkikiistaa koskivat kartanlukua ja vastaantulevien karavaanareiden tervehtimistä. Karttakriisi oli järjestyksessä ensimmäinen ja vakavampi. Ajoimme moottoritieltä pois väärästä liittymästä koska olin uppoutunut neuvomaan kemiläistä tervapääskyn löytäjää linnunpojan ruokinnassa. Seurasin kännykästäni Messengerin viestejä enkä karttasovellusta. Puoliso kurvasi puutarhaliikkeen pihaan ja teki niin dramaattisen piha-u-käännöksen kuin vaunun kanssa voi tehdä (eli ei kovinkaan vaikuttavaa), otti oman puhelimensa toiseen käteen ja yritti selata puhelimesta karttaa yhtä aikaa kun palasi yksikätisenä takaisin moottoritielle. Jotenkin tilanteesta ilmeisesti kuitenkin puuttui ponnekkuutta sillä hän päätti vielä sanoittaa tapahtumaa ”Jos on niin vaikeaa niin MINÄ teen sitten TÄMÄNKIN itse!”

Ennen oikean liittymän löytymistä pysähdyimme käymään kaupassa. Murahtelimme toisillemme Prisman parkkipaikalla. Takapenkillä harvinaisen siivosti matkanneet lapset ihmettelivät mikä tämä ilmiö on. Selitin, että sillon harvoin kun he eivät riitele keskenään, vapautuu minulle ja heidän isälleen tilaa kiistellä. Jokaisen täytyy saada kiukutella, mutta vain jos siihen on tilaa. Yleensä meillä ei ole. Niin nyt tämä täytyy vain kestää.

Jäin ulkoiluttamaan koiria kun muu perhe teki ostokset. Näin kolmioristeyksessä pienen peltikolarin. Ja mietin, että siinä vasta voi olla kipakkaa kommentointia etupenkkiläisten välillä. Siinä saattoi ajella se 1970-luvun painokoneen omistaja puolisonsa kanssa, takakontti täynnä Jeesus tulee oletko valmis -aanelosia. Ja siinä peltirytinässä saattoi tuhoutua monta riisillistä pelastuskehotuksia. Poliisiraportissa lukisi, että ei henkilövahinkoja, mutta monta menetettyä sielua.

Puoliso ei pyytänyt anteeksi, mutta toi kauppareissulta punaviinitonkan.

Vastaantulevien karavaanareiden tervehtimättömyys nousi etupenkkikiistaksi jossakin Kokkolan paikkeilla. Puoliso ei suostu tervehtimään ketään vain koska se on tapa. Minä nostin sinnikkäästi kättäni vänkärin paikalta. Hänen mielestään tapa on järjetön; hän ei tunne ketään vastaantulevaa, ei myöskään – tai varsinkaan – hengenheimolaisuuden tasolla, vain sen takia, että heilläkin on perässään asuntovaunu tai allaan matkailuauto.

Minä vetäisen asian turvallisista napavesistä umpparisyvyyteen huomauttamalla, että suhtautumisemme karavaanarien tervehtimisperinteeseen heijastelee selvästi perustavanlaatuisia eroja luonteissamme. Hän on epäluuloinen kunnes toisin todistetaan. Minä olen hyväuskoinen, kunnes toisin paljastuu. Hän ei tee mitään tavan vuoksi. Minä noudatan tapoja kyselemättä. Hän katsoo ja korottaa umpisukkelussyvyyttä vielä metrisillä aalloilla kertomalla legendan Frank Zappasta, joka oli Berliinin keikallaan yllyttänyt yleisön sieg heil -tervehdykseen ja todennut kädet ojossa seisovalle yleisölle ennen konsertin keskeyttämistä, että te ette koskaan opi.

Karavaanareiden tervehdykseen yhtyminen vain koska se on tapana, kyseenalaistamatta tai kriittisesti pohtimatta, mitä oikeastaan tulee tehneeksi (mihin joukkoon tulee kuuluneeksi) on vakava asia. Ja se, että meidän perheen kesälomareissulla on tilaa etupenkkikiistelylle on aivan hykerryttävän ihana asia. Puoliso on huomannut saman: ”Ootko ajatellu, että me ollaan oltu pitkiä pätkiä nyt aivan kuin joku tavallinen perhe”. Minä siihen että ”Niin. Aivan kuin semmoinen perhe, joka lähtee lomalle vanhan Soliferin kanssa ja tervehtii toisia vaunun kanssa liikkuvia tavallisia perheitä!”

 

 

 

Advertisements

Poliiseista ja munista

Lapsen kesäkaverin pihalla on poliisiauto. Kenties puuttumassa siihen, että alakouluikäisten lasten on nähty ajavan mopolla läheisellä pyörätiellä ja autotiellä. Juttelen taas kerran pienemmän lapsen kanssa. Koetan olla kokonaan kieltämättä ketään leikkikaveria; keikaroin kieli keskellä suuta etten demonisoi lapsen kaveria tai tämän perhettä.

”No jos mietit ihan itse, että mikä on reilua ja kivaa niin eikö niin, että siellä sanotaan sinua neekeriksi?”
”Joo”

”Ja annettiin ajaa aikuisten mopolla ilman kypärää, ilman lupaa meiltä?”
”Joo”

”Ja siellä lyödään toisia eivätkä aikuiset puutu?”
”Joo”

”Ja se kerta kun menitte kauppaan ilman lupaa ja yhdellä lapsella oli toiselta varastettua rahaa.”
”Joo. Ja sitä en oo äiti kertonu, ajattele, että ne tiputti sillä kertaa roskat vaan tielle eikä laittanu roskikseen. Ne lapset.”

”No niin, sekin on tietysti kurjaa. Ja kaikenlaista muutakin on ollut, mutta jos näitä nyt vaikka ensin mietit. Niin haluatko sä oikeasti alkaa niitä lapsia? Tarkoitan, että tuleeko sulle kiva mieli olla niiden kanssa?”
”Joo”

Ihan en onnistu suunnitelmassani ja käynnistän tyrannimoodin samantien. Meille voi tulla leikkimään, mutta pidetään nyt vähän aikaa taukoa siinä kesäkaverin luona leikkimisessä. Lapsi itkee, että hänellä ei ole kavereita ja minä kiellän ne vähätkin. Ja sitä ainutta rauhallista ja rakentavaa lapsikaveria ehti näykkästä minun isompi koirani kaksi vuotta sitten kun se vielä hermoili lapsia. Siinä perheessä käytiin varmasti sen suuntainen keskustelu, että ”Eikö niin, että siellä se koira puri sinua?”, ”Joo”, ”Niin sovitaan nyt, että siellä et enää leiki.”

Sitten oli se kaveri, jolle minun lapseni lähetteli törkeitä whatsapp-viestejä. Sieltä tultiin lankoja pitkin ja pyydettiin puhuttelemaan lapsi ja varmaankin saman tien puhuteltiin omakin: ”Eikö niin, että se lapsi nimittelee sinua homoksi ja lähettää viestejä joissa on kirosanoja?”, ”Joo”, ”Niin sovitaan nyt, että siellä et enää leiki”.

Ja ne kaverit, joita lapsi on lyönyt, uhannut, tai se, jonka pallon lapsi rikkoi hävittyään pelissä. Kaupasta hankittiin uusi, mutta siinäkin perheessä taidettiin keskustella, että ”Eikö niin, että se lapsi raivoaa aina kun häviää, ja rikkoo tavaroita?”, ”Joo”, ”Niin sovitaan nyt, että sen kanssa et enää leiki”.

Ja niin lasten välille nostellaan verhoja, rakennetaan esteitä ja kuiluja ja maailmat sekoittuvat liian vähän. Minä muiden mukana. Laskelmoin kyynisesti, että jos vaalea kesäkaverilapsi varastaa Citymarketista jotakin ja keksii syyttää ruskeaa kaveriaan niin seuraavaksi poliisiauto on meidän pihassa. Eikä virkavalta sillä kertaa tuo hoitoon auton kanssa matsia ottanutta kanahaukkaa.

Kesä on ollut lapsen osalta rankka. Pieni sisäänpäinkääntynyt perhe on sinnitellyt kuitenkin kiitettävästi, ajoittaisista punaviini-itkuilloista (”Miten me ollaan voitu epäonistua näin pahasti? Mitä me on tehty, että meille kävi näin? Mitä me ei osata? Miksi meillä ei voi olla ihan TAVALLISTA lasta”) huolimatta. Vanhemmat ovat päästäneet toisiaan vapaalle vuorotellen. Toinen pääsee tallille, toinen soille ja metsiin. Joka päivä, kahdessa vuorossa. Ja välillä siivotaan, mutta liian harvoin, ja tehdään uhkarohkeita kolmen päivän kotimaanmatkoja, ehkä useammin kuin pitäisi. Apteekista huomautetaan, että lääkäri on kirjoittanut lapsen lääkereseptiin että vain kouluaamuisin. Että Kela ei korvaa lääkettä kesälomalla. Lääkärikin on kesälomalla eikä voi korjata virheellistä muotoiluaan kahdella tärkeällä sanalla (”ja tarvittaessa”).

Mutta on kesä ollut myös ihmeellisen ihana. Muutama päivä sitten laskin pihalta viisi pulua. Kahteen kertaan ja aina sain tulokseksi viisi. Vanhat pulut istuivat omalla paikallaan keskenään, naaraspoikanen tutusti itsekseen kauempana ja pihanurmella kierteli koiraspoikanen – tai aikuisiahan ne jo ovat – uuden puolisonsa kanssa. Se oli ollut toista viikkoa omilla teillään ja oli selvästi palannut esittelemään puolisolleen mistä on kotoisin. Kaksikko kierteli koko pihan, koiras edellä rinta rottingilla. Se näytti missä kanojen siemenkupit ovat ja missä juomakupeissa on paras kylpeä. Ne viipyivät pihalla pitkän aikaa ennen kuin lensivät rinta rinnan metsän yli pois. Sen jälkeen niitä ei ole näkynyt. Sen jälkeen en ole viettänyt yhtään itkuiltaa miettien miten en osaa kasvattaa yhtään ketään yhtään mitenkään. Maailmassa elää nyt hieno koiraskyyhky joka on löytänyt puolison ja perustaa pian oman perheen.

Seuraavana päivänä löysin vanhemman naaraspulun taas hautomasta. Olen kuukausikaupalla napannut niiltä sinikkäästi pois jokaiset huolella varjellut munat. Ottanut siiveniskut ja nokkasut vastaan eivätkä ne ole mahtaneet mitään isolle ihmiselle, joka kerta toisensa jälkeen ryövää niiden munat. Tällä kertaa koiras oli rakentanut pesän kauas ja korkealle. Kyyhkyjen pesät ovat usein surkeita kahden risun ja muutaman tupakantumpin kyhäelmiä, mutta siipirikko Seljanka-pulu oli kerännyt kanalasta parhaimmat oljet ja rakentanut variksenpesän kokoisen täydellisen ympyräisen kuppipesän. Naaraspulu Bouillabaisse, aka Pulla, istui pesässä kun löysin sen. Se kavahti, muttei liikkunut mihinkään. Ojensin kättäni munia kohti ja se katsoi minua silmiin, ei edes yrittänyt iskeä siivellä. Koiras katsoi vierestä, ei yrittänyt karkottaa minua mitenkään. Kumpikin tiesi, etteivät ne mahtaisi minulle mitään.

Enkä minä tietenkään ottanut munia pois.

Pyöräilin äsken marketilta kotiin. Kesäkaverilapsi käveli edellä, kuori jäätelön paperista ja tiputti kuoren maahan. Ohitin hänet ja huikkasin ”Hei sulta tipahti jätskipaperi. Laitahan roskiin ja tuu sitten meille leikkimään!”

 

Bakteeritulehduksia sukuelimissä

Nyt tarjolla käsittämättömästi toiminut lastenkasvatusvinkki. Vaatii vanhemmalta näyttelijämäistä dramatisointia, käheää ääntä (pitkään jatkunutta flunssaa tai viskitupakkahistoriaa) ja kosteita silmiä. Veljekset ovat riidelleet koko kesäloman; tarkalleen ottaen neljä viikkoa ja kolme päivää koska siitä luetaan pois se kaksi päivää, jonka isompi lapsi oli mummolassa. Ja kyllä, kaikkien lapset riitelevät ja se kuuluu asiaan. Mutta kovasti toivon, että lapset riitelyn lomassa myös leikkisivät tai edes kohtelisivat toisiaan neutraalisti. Meillä ollaan avoimen vihamielisiä ja stressaantuneita. Lapset toivovat päivittäin ääneen, että toinen kuolisi tai annettaisiin pois.

”Miettikää nyt! Kohta toinen teistä muuttaa pois kotoa. Ihan kohta. Sen jälkeen te ette enää ikinä asu samassa kodissa (niisk). Siinä oli teidän lapsuutenne, se on kohta ohi. Nytkin se kuluu koko ajan. (niisk) Ei mene kauaa kun te mietitte, että oho, se meni. Että voi harmi kun vaan riideltiin eikä leikitty. Tätä mikä nyt on te ette koskaan saa takaisin (ääni murtuu ja on pakko poistua paikalta).”

Siirryn sentimentaalisuudessani juomaan kahvia ja säälimään itseäni. Lapsista ei kuulu mitään puoleen tuntiin. Kun lähden etsimään löydän isomman lapsen pyörittämästä pienempää tynnyrin sisällä. Tynnyristä kuuluu huutonaurua. Pienemmällä lapsella on uimalasit silmillä ja sormet korvissa suojaamassa tynnyristä irtoavalta ruostepölyltä. Tynnyrileikkien jälkeen lapset menevät uimaan. Ja leikkivät altaassa hirviötä ja saalista.

Neljätoista yhtäjaksoista tuntia ilman yhtäkään ”Äiti tuu! Äiiiittiiiii [+ toisen lapsen nimi] [+ joku seuraavista: kiusaa, ärsyttää, tunkee, lyö, hokee, raapii, näyttää pyllyä, kaivaa nenää, tmv]”. Siinä on toki mukana kahdeksan tuntia yöaikaa. Silti se taitaa olla kymmenen vuoden ennätys.

Mutta sumusilmäinen lapsuuden ohikiitävyyteen vetoaminen kestää sen neljätoista tuntia ja risat. Sen jälkeen veljekset ovat jälleen toistensa kurkuissa. Koetan vieläkin dramaattisempaa interventiota. Olen käynyt lääkärissä ja törmännyt jälleen turhan innokkaaseen kesälomatuuraajaan, joka punkteerasi puoliväkisin toisen poskionteloni ja totesi huuhteluvettä katsoessaan, että kappas, ihan puhtaalta näyttää. Että eihän siellä mitään ollut. Ja aivan häpeilemättä karkaa saman tien huoneesta. Huikkaa oven raosta ”Kävikö kamalan kipeää?”, ei kuuntele vastausta (”Saakelin kipeää, ikinä en enää anna…”) vaan jatkaa matkaansa.

Hoitaja jää katsomaan, että pysynkö jaloillani vai en. Puudutussumute alkaa vaikuttaa vasta punkteerauksen jälkeen ja puren vahingossa huuleeni kun vastaan hoitajalle, että ei pyörrytä, lasten luokse pitäisi päästä ennen kuin sielläkin tulee verta jonkun nenästä trauman seurauksena.

Palaan kotiin ja löydän pienemmän lapsen ärsyttämästä isompaansa kaikella millä hän keksii. Kaupassa on pakko käydä, puoliso on metsässä ja kumpikaan lapsi ei ole siinä tilassa, että voisi jäädä kotiin odottamaan. Niinpä riitelevät veljekset siirtyvät autoon pakkopunkteeratun äidin kanssa ja jossakin kohti moottoritiellä äidin pinna katkeaa. Väkivaltainen puolivastentahtoinen punkteerausreikä puhkeaa uudelleen auki ja nenästä suihkuaa verta kun huudan lapsille, että nyt voisi tämä perseily jo loppua. Että johan se on saatana jos ei voi yhtä automatkaa olla tappelematta.

Veri on aika tehokasta. Lapset ojentavat nessuja minkä ehtivät ja auton lattiat täyttyvät märistä punaisista papereista. Tulee hiljaista. Ostan kaikille jäätelöt ja haen apteekista nenä kuivuneessa veressä sadistisen lääkärin määräämää Doximyciniä farmaseutilta, joka katsoo minua nenänvarttaan pitkin. ”Yleisimmin doksisykliinillä hoidetaan bakteeritulehduksia sukuelimissä” luen kotona lääkkeen pakkausselosteesta.

 

Tähtäimessä lahkeeton lokakuu

Suuren kesälomamatkan toinen päivä. Housuttomuuteni ei ole paljastunut vielä. Pakkasin lasten, koirien ja tervapääskyn tavarat, täytin Matildan jääkaapin ja kuivamuonakaapit, huolehdin petivaatteet ja oikeanlaiset peitot kaikille (pienemmälle lapselle tosi ohut, isommalle lapselle ja itselleni tavallinen, puolisolle tuplatalvitäkki), hoidin vessakemikaalit ja huuhteluvedet oikeisiin rööreihin mutta unohdin pakata itselleni housut. Olin täyttänyt vaunun vaatekaapin oman hyllyni kyllä hyvinkin täyteen, mutta sieltä löytyy kolme mekkoa ja yksi hame sekä muutama t-paita ja pitkähihaisia. Ei housuja.

Nyt elän oman elämäni kesädekkaria. Paljastuuko housuttomuuteni puolisolle? Jos, niin missä vaiheessa matkaa ja mistä syystä? Housuttomuus on erityisen iso ongelma kun toinen matka-aikuinen on sitä mieltä, että reissuun kuuluu olennaisesti kaikenlaisten metsien, soiden, heinikkojen, risuvitikkojen ja puronlaitamien koluaminen. Ja kun se aikuinen on vielä sitä sorttia, että ei oikein anna virheitä anteeksi kenellekään, kaikkein vähiten itselleen.

Jossakin parisuhdeopaslistauksessa luki kerran neuvona, että kun harkitsee tuleeko toisesta pitkäaikainen kumppani kannattaa kiinnittää huomiota miten hän suhtautuu tekemiisi virheisiin. Toteaako, vaikka kuinka isosta mokasta, että näitä sattuu. Että varmasti harmittaa, mutta eihän vahingoille voi mitään. Kiinnittää huomiota kaikkeen mikä silti on onnistunut. Sanoo että ”No hei tuo olis voinut käydä kenelle vaan, ei ole iso juttu”, vaikka toinen olisi vetäissyt timanttisormuksen irtonaisen kiven nenäänsä ja makaisi vatsahuuhtelussa.

Vai hermostuuko heti ja toistelee miten joku voi olla niin huolimaton / kömpelö / isosieraiminen. Jatkaako asian vatvomista ja huokailee miten eri tavalla nyt voisi olla jos virhe olisi jäänyt tekemättä. Hieroo karkeakiteistä merisuolaa haavoihin kaksin käsin. Minun puolisoni on tuota jälkimmäistä sorttia. Kesti viisitoista vuotta, että tajusin sen kielivän ennen kaikkea siitä miten armoton hän on itseään(kin) kohtaan. Sen jälkeen tuohon hurmaavaan piirteeseen on ollut helpompi suhtautua. Ja hänen itsensä tekemiin virheisiin entistä armollisemmin.

Eipä silti, tällainen sairas, stressaantunut ja väsynyt keski-ikäinen asuntovaunulomailijapuoliso ei varmasti ole kovin joustavaa seuraa hänellekään. Kaikki keskittyminen menee siihen ettei housuttomuus paljastu.

”Ai punkkejako. Ei huvita laittaa housuja, ei ne koskaan minuun tartu. Saapahan sitten käyttää punkkipihtejä kun ne kerran on hankittu.”
”Ei ole kylmä, ei yhtään. Suomen kesästä pitää nauttia hameessa!”
”Nyt on menossa semmoinen housuton heinäkuu -kampanja. Jos onnistuu olemaan housutta kolmekymmentäyksi päivää niin saa osallistua lahkeeton lokakuu -haasteeseen!”