Month: August 2017

Norovirus aiheuttaa palohälytyksen

Maailman paras ravintola kaatui norovirukseen. Simpukoiden mukana ravintolan keittiöön ja lautasilta ihmisten sisälle siirtyneet virukset suistivat Noman raiteiltaan hetkeksi. Kahden Michelin-tähden René Redzepi kävelee Kööpenhaminan liepeillä metsässä ja kuorii koivusta tuohta; miettii mitä järkeä huippuravintolan olemassaolossa on. Siinä, että mielettömän iso tiimi huippukokkeja järjestelee pinseteillä korianterinkukkia ja liekittää vadelmia marja kerrallaan. Mitä sitten jos neljäkymmentä ihmistä syö hyvän lounaan ja toiset neljäkymmentä illallisen? Mitä järkeä on missään?

Guldsmeden-hotellin viidennen kerroksen huone on niin pieni, että televisio täyttää seinästä neljänneksen. Ikkuna on kattoikkuna, sen avaamalla näkee katolla loistavan ”Hotel”-kyltin kiinitykset takaapäin. Linnan puisto avautuu oikealle ja lammessa ui joka aamu joutsenperhe. Istun höyhentäkkien päällä sängyllä ja teen töitä. Hotelli on valittu eko-supereko-hyperekoeko-labelin perusteella. Kirjoitan sähköpostia ja kysyn miten täkkien untuvat on kerätty – tarkemmin: onko ne kerätty pesistä (villien vai kasvatettujen lintujen) vai revitty eläviltä linnuilta.

Minun utopiassani sähköpostiini vastattaisiin ja kerrottaisiin, että täkit tekee kööpenhaminalainen yritys, jonka perustaja – René Redzepin kaksoisveli – kerää kaupunkilintujen untuvia pesintöjen jälkeen. Voisin huoletta nukkua täkeillä, joiden täytteenä on linnan lammen joutsenten untuvia. René ja veljensä Ivo olisivat kuitenkin etäisiä toisilleen. Molemmat miettisivät elämän mielettömyyttä, mutta toinen pusertaessa hanhenmaksatahnaa viiriäisenmunakuppiin ja toinen kiipeillessään kaupunkipuistojen linnunpesillä untuvasaaliin toivossa. Toisen mielettömyys tuottaisi maailmaan tarkoituksellisesti maksasairauteen asti pakkoruokittuja eläimiä, toisen mielettömyys tuottaisi maailmaan hyvää omaatuntoa ostavia varakkaita hyväosaisia. Todennäköisesti Ivon villiuntuvilla nukkuvat asiakkaat söisivät seuraavana päivänä Renén pakkoruokittujen hanhien maksaa.

Ketään ei varmasti yllätä, että minä, René ja Ivo täytämme ihan kohta neljäkymmentä vuotta. Minä ensin, sunnuntaina, ja kaksoisveljet syksymmällä. Me nyhdämme kaikki koivujen tuohta ja mietimme mitä järkeä missään on. Mietimme mitä järkeä on tehdä työtä, joka tuntuu mielettömältä ja jopa turhalta, mutta keksimättä hyvää vaihtoehtoa.

Tapaan vanhoja opiskelukavereita Amagerbrossa. Kolmikerroksisen pienen omakotitalon kansoittaa monen sukupolven ja perheen juutalaissuku. Tanskalaiset ystäväni ovat keskitysleirejä paenneiden unkarilaisten ja puolalaisten isovanhempiensa jälkiä. Ympärileikkaavat poikalapsensa, puhuvat puolaa, unkaria, tanskaa ja englantia, käyvät tavan vuoksi synagogassa ja kokoontuvat äänekkäinä ja innokkaina valtavan illallispöydän ääreen keskustelemaan kuulumisista. Jokainen on juuri täyttänyt neljäkymmentä vuotta. Jokainen nyhtää kaarnaa ja tuohta minkä ehtii ja miettii mitä järkeä elämässä on. Jotakin täytyy tehdä. Jotakin muuta kuin tätä.

Yksi muuttaa kohta perheensä kanssa Italiaan. Toinen perusti oman psykoterapiavastaanoton, kolmas aikoo irtisanoutua hyvästä työpaikasta ja tiputtautua tyhjän päälle.

René nousee noroviruskirouksen jälkeen jälleen huipulle. Noma valitaan jälleen maailman parhaaksi ravintolaksi ja vaikka Renén mielestä tittelissä ja koko rankingissa ei ole mitään järkeä – ”It’s like saying what’s the best colour in the world!” – hän iloitsee sijoituksesta kuin lapsi. Puheessaan hän toteaa, että Noman tiimi on saavuttanut kaiken epäonistumalla. Sillä, että he ovat joutuneet ja saaneet epäonnistua kerta toisensa jälkeen; sillä miten jokaisen epäonnistumisen jälkeen on syntynyt jotakin uutta ja hullumpaa. Jälkikäteen ajateltuna koko ajatus onnistumisesta ja epäonnistumisesta on yhtä kaikki mieletön. Epäonnistumiset ovat olleet jälkikäteen ajateltuna onnistumisen ytimessä.

Minun Nomastani on puuttunut jo pitkään mieli. Jaksan keskustella tutkimuksesta koko ajan vähemmän ja vain tiettyjen ihmisten kanssa. En innostu enää juuri mistään ja työ tuntuu ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen työltä. Juuri samaan aikaan kun muut alkavat kiinnostua siitä mitä olen viisitoista vuotta työstänyt. Konferenssissa pidettyjen puheiden jälkeen minun luokseni jonotetaan. On kuulemma jatko-opiskelijoita ja professoreita, jotka eivät malta odottaa seuraavaa artikkelia – että tuleehan se pian. Ja yhteistyötä ja projekteja ja rahoitettuja vierailukutsuja: Kanada, Britannia, Uusi-Seelanti – ”Tulethan?”. Ja nyökyttelyä ja hymyilyä ja kovin monta kahvittelupyyntöä. Ja mietin, että viisi vuotta sitten olisin pissannut pöksyihini tämmöisestä. Nyt iloitsen siitä, että palohälytys hajottaa koko porukan ja pääsen pakenemaan.

Nyt kun meillä on tällainen selkeä yhteys Redzepin veljesten kanssa niin otan heti yhteyttä heihin ja alamme työstää nelikymppisten angstiin jotakin elämänmuutoskonseptia. Siitä tulee huippusuosittu, tietysti.

 

 

 

 

 

Hyttysenpistopaukamasuomalainen

Takaovi on auki ja yksi undulaateista puuttuu. Miinaa etsitään sisältä ja lopulta myös ulkoa. Tervapääskyjä on tullut taas lisää. Niitä on vapautettu kohta jo kymmenen, mutta tullut lisää kolme. Ruokin pääskyjä ja etsin undulaattia. Ajan sateessa moottoritietä iltahämärässä hakemaan vielä yhden pääskyn lisää. ”Kun ei meillä ole autoa, ei me tunneta ketään kuka vois lähteä tuomaan”. Aivan toisesta suunnasta soitetaan vihervarpusesta. ”Ei ole autoa. Ei kellään tässä ole autoa. Ei edes naapurissa, ei. Ei voida tuoda.” Soittajien on joskus vaikea ymmärtää, että langan toisessa päässä on perheenäiti tai -isä, joka tekee näitä lintuhommia ihan kaiken muun ohella.

Lentohäkkiin on majoittautunut Korhonen. Hieno nuori varis, jonka toinen siipi on venähtänyt tai murtunut. Kaupungin eläinlääkäri ei ota vastaan variksia muuten kuin tappaakseen. Vien Korhoselle kanoilta munan ja lapsilta ruoantähteet. Västäräkki, jonka toinen siipi ja jalka vaikuttivat halvaantuneilta on kuollut. Lapset eivät nuku vieläkään.

Pakkaan. Laulan lapselle iltalaulun. Toinen aikuinen on mökillä ja lasta on pelottanut kun olen lähtenyt pimeässä ja sateessa hakemaan pääskyä. Että jos en palaakaan. Vakuutan, että palaan aina. Sanon myös, että vaikka hän päivällä huonona hetkenä niin olisi halunnutkin niin häntä ei olla antamassa pois, että kukaan ei halua häntä pois. Että hän ihan varmasti kuuluu juuri tänne ja juuri tähän. Seuraavana päivänä siivoan sosiaalisesta mediasta pois puolituttuja, jotka statuspäivityksissään kertovat päinvastaista. Minun lapseni ei muuta elämää muistakaan kuin pohjoisen Suomen pakkaset ja yöttömän yön hyttysenpistopaukamat, suomenhevosensa tuoksun ja kesämökin mansikkapenkit, mutta hän tulee aina olemaan ”ulkomaalaistaustainen”. Mitä tahansa hän tekeekin.

Pakkaan. En osu Köpiksen Pride-kulkuepäivälle kaupunkiin, mutta seuraavan päivän Iron Man -kilpailu osuu kohdalle. Telia muistuttaa, että voin nyt soittaa matkaltani kotiin ilman kalliita roamingmaksuja. Sitten soitetaan taas linnusta. Näppärä nainen langan toisessa päässä järjestää auton kun totean, etten pääse hakemaan ennen iltaa. Hoitoon saapuu niin kuihtunut pääskynpoikanen, etten anna sille minkäänlaisia eloonjäämistoiveita. Tuojapariskunnan auto hajoaa meidän kotipihallemme ja he myöhästyvät häistä.

Kuulen, että konferenssin minun vastuullani olevasta symposiumista on jäänyt puolet esittäjistä pois. Joudun pidentämään omia puheenvuorojani, joita en ole edes vielä ehtinyt kirjoittaa. Imuroin ja etsin undulaattia. Itken ja soitan puolisolle mökille, että Miina on karannut. Samassa se lentää esille takkahuoneen pärekorista.

Lähden apteekkiin hakemaan kanojen kalkkipunkkilääkettä. Kotitien päässä naapuri ajaa nurmikkoa pensasaidan ulkopuolelta. Ojasta. On olemassa ihminen, jolla on aikaa ajaa nurmikkoa. Pihansa ulkopuolelta. Ojasta.

 

 

 

Opettajan perstuntumasta

Se on kaiken ytimessä. Ihan tämmöisen pienen asian olen ratkaissut ja tässä ohimennen kerron. Pätee melko lailla kaikkeen. Onhan se ihan anatomisestikin keskellä. Perseestä puhutaan halventavasti ja naureskellen, mutta se on hyvä elämän ankkuri: perstuntumalla elämä on hallussa.

Siinä on kuitenkin se, että perstuntumaa ei voi opettaa toiselle. Eikä se oman perseen tuntuma ole sen toisen perseen tuntuma, vaikka kyse olisi samasta asiasta. Saatatte luulla, että puhun tammasta, ja niin kyllä puhunkin. Mutta myös koulusta ja uudesta opettajasta. Pienemmällä lapsella on elämässään nyt noin kahdeskymmeneskahdes kodin ulkopuolinen kasvattava aikuiskontakti. Uusi opettaja. Joka toimii ihanasti kuten kaikki uudet opettajat tähänkin asti. Hän toimii ilman perstuntumaa, koska sellaista hänellä ei vielä lapsesta ole eikä voikaan olla.

Ja minä yritän istua sormieni päällä etten neuvo liikaa. Koska toisen perstuntuman kehittymistä voi tukea, muttei tehdä sitä sen toisen puolesta. Sillä on oma perse, yleensä kapeampi minun perseeseeni verrattuna. Lapsi kertoo, että koulussa ei saa pitää hupparin huppua päässä. Että tiedoksi vaan, että tästä lähtien hän ei halua hupparia kouluun. Koska jos on huppari, sen hupun on oltava päässä. Minun perstuntumani asiaan on, että lapsen voimakkaat vaatteisiin liittyvät mieltymykset (joku voisi puhua pakkomielteistä) ovat niitä taisteluita, joihin ei kannata ryhtyä. Taisteluita nimittäin riittää ja hupun päässä pitäminen on se, josta voi tinkiä.

Mutta opettajasta tämä saattaa tuntua siltä, että kyseessä on rajojen asettaminen, sääntöjen opettelu ja lapsen saaminen kuulolle. Että ei se tamma saa itse päättää meneekö esteelle vai ei. Jos sanotaan, että nyt mennään niin sitten mennään. Niin että jos lapsen antaa pitää huppua niin mitä siitä nyt seuraa. Kirjoitan oikein nätisti Wilmaan, yritän selvittää lapsen monia aisteihin liittyviä kokemuksia: jotkut kankaat ärsyttävät, lappuja ei saa olla, tietyt värit ovat vastenmielisiä, sukkia ei voi pitää jalassa, ja niin edelleen. Ja koetan ehdottaa, että lapsi ei ihan tahallaan koeta olla vaikea tai uhmata. Vaikka monessa asiassa uhmaakin. Niin ei ehkä tässä.

Mutta päädyn silti kuulostamaan vanhemmalta, joka antaa kotona kaiken periksi lapselle. Jos jollakin on perstuntuma minusta äitinä niin hän tietää, ettei se ole totta. Mutta uudella opettajalla ei tietenkään voi olla. Enkä minä voi sille mitään. Itse asiassa, nyt kun mennään jo kolmattakymmenettä uutta aikuista niin ajattelin ihan vain olla selittelemättä enää mitään. Aika sama minkälaisena vanhempana minua pidetään.

Opettaja on fiksu ja uskon, että perstuntuma lapseen kehittyy vauhdilla. Viidennen koulupäivän jälkeen kotiin tulee vihainen lapsi. Läksyjä on neljästä eri kirjasta. Ei auta vaikka näytän, että jokaisesta on todellisuudessa aivan tosi pieni ja lyhyt läksy. Että yhteensä ne eivät ole paljon. Lapsi ei pääse yli siitä, että kirjoja on neljä. Se on liikaa. Taksille pitää kuulemma soittaa, että enää hän ei mene kouluun. Kerron lapselle, että opettaja ei vielä tunne häntä. Että nyt pitää rauhassa odottaa ja tutustua puolin ja toisin. Kehotan kertomaan opettajalle miltä läksykirjojen määrä tuntui. Että kyllä opettaja pikku hiljaa alkaa ymmärtää. Lapsi ei usko, että opettaja kuuntelee. ”Et sää ymmärrä äiti, ei opettajat kuuntele lapsia!”

Sitten on se tamma. Sitä luulisi, että jos sen on oman yhden perseensä alle ostanut ja kohta kolmatta kuukautta miltei päivittäin ratsastanut niin olisi jo jonkinlainen tuntuma kehittynyt. Mutta me menemme takapakkia. Kohta ollaan taas lasten alkeistunnilla, josta aloitettiin kaksi ja puoli vuotta sitten. Tammassa ei ole vikaa, toisilla on siihen hyvä perstuntuma ja asiat sujuvat. Mutta minä olen vähän niin kuin se uusi opettaja, joka yrittää sokkona sohia ja katsoa mitä tapahtuu. Tiedän ja osaan joka päivä vähemmän. Mitä sekin sitten on?

Vaikka kyllä me tamman kanssa tunnetaan toisiamme jo. Asiat ovat lähteneet etenemään vain kaikella muulla tavalla kuin ratsailta. Laitumelta kävellään sovussa talliin, tamma osaa peruuttaa pilttuuseen nätisti pyynnöstä, tekee maasta käsin mukavasti hommia aivan vierellä ja on muutaman kerran palauttanut rapsutuspalveluksen nuhjuttamalla käsivarttani omalla turvallaan. Eikä ole kahteen kuukauteen purrut kertaakaan. Ja vaikka mikään ei ole ratsailta oikein hallussa niin semmoinen perstuntuma meillä on toisistamme, että luotamme toisiimme.

Perstuntuma kehittyy tekemällä. Mutta saattaa olla, että ei ihan mitä vain tekemällä. Heti ei kannata laittaa neljästä kirjasta lukuläksyä lapselle, joka on oppinut lukemaan vasta toisen luokan syksyllä. Vaikka vaikuttaa siltä, että kyllähän se jo lukee sujuvasti. Saattaahan se lukeakin. Mutta kannattaa silti tehdä maastakäsittelyä. Katsoa haluaako toinen seurata, olla niin kiinnostava ja palkitseva, että toinen haluaa pysyä vierellä. Ja pysähtyä kun sinä pysähdyt. Ja peruuttaa jos sinä peruutat. Perstuntumaan ei ole oikotietä.

 

 

 

 

 

 

Volvossa on Flow-esto

Skoda ohitetaan useammin kuin Volvo. Samasta vauhdista. Tai ei, Skodalla saa ajaa kymmenen kilometriä ylinopeutta ja se ohitetaan silti useammin kuin Volvo, jolla ajetaan täsmälleen rajoituksen mukaan. Tämä on empiirinen havainto, koeaikana kahdeksan viikkoa säännöllistä taajama- ja moottoritieajoa. Yksi ja sama kuski, punakeltaisiin lätkiin painetut rajoitukset, kaksi eri autoa – kaksi eri ohitusprosenttia.

Laadukkaana pidetyn merkkiauton turvallisuus ja taloudellisuus ei perustukaan mihinkään muuhun kuin ihimisten mielikuviin. Volvo on turvallisempi auto, koska se joutuu harvemmin riskialttiisiin ohitustilanteisiin vain koska on Volvo. Polttoaineen kulutus on maltillisempaa koska vauhdin voi pitää tasaisesti rajoitusten mukaisena vaikuttamatta hidastelevalta pikkuautolta. Skoda sen sijaan tuntuu yllyttävän ihmisiä ohittamaan, liian suurilla riskeillä. Skodakuskilla, jonka toinen auto on Volvo, kiehahtaa heti ja hän saattaa tallitiellä huutaa takapuskurissa kärkkyvälle, että ”Kato saakeli mittaria, ajan ylinopeutta, mikä vitun hinku on päästä ohi mutkaisella tiellä!”

Sen Skodakuskin auto on silloin huutaessa tietysti tyhjä, muiden tärykalvot eivät vaarannu. Ja se yrittää kyllä hillitä itsensä, mutta sitä ärsyttää ihan vietävästi. Siihen perustuu se, että Skodat kuluttavat enemmän polttoainetta eikä niitä pidetä yhtä turvallisina. Ratkaisu tähän löytyisi tietysti Skodakuskin korvien välistä. Pitäisi lakata välittämästä siitä mitä muut ajattelevat. Hidastaa kun joku on takapuskurissa, vilkuttaa oikealle että ”Ohita vaan!” ja tarvittaessa vaikka kiepauttaa bussipysäkille ja päästää Audit ohi. Vihellellä ja luukuttaa Bassoradiosta jotakin tulevan Flow:n artistia.

Se kannattaisi koska Skoda on nimittäin empaattisempi ja kivempi auto noin ylipäätään. Se päästäisi kuskinsa Flow-matkalle. Volvossa sen sijaan tuntuu olevan vakiona Flow-esto. Se on hankkinut itsensä omamekaanikolle niin monta kertaa puolen vuoden sisään, että hevosen oston lisäksi sen korjauskulut estivät tehokkaasti perheen vanhempien ainoan jokavuotisen yhteisen pikkumatkan Flow-festareille.

”Hei kiitos kivasta asunnosta Kalliossa Airbnb-Mirka, me joudutaan nyt kuitenkin perumaan se varaus.”
”Kaksi kolmen päivän Flow-lippua myytävänä!”

Ei se mitään. Eihän edellisestä kahdenkeskisestä viikonloppureissusta ole kuin vuosi. Ensi vuonna uusi yritys. Jos hevonen pysyy terveenä ja Skoda ja Volvo kunnossa. Ja sormukset sormissa! Vaikka puolisolla ei kyllä ole ollut sormusta enää aikoihin. Hän antoi oman kihlasormuksensa minulle sen jälkeen kun vaihdoin omani kanaan. Ne teistä jotka muistavat tarinan, voivat siirtyä nyt pois ruuduilta hoitamaan autojanne – Milloin viimeksi pesit ja vahasit autosi? Tiesithän, että autosi kertoo kaikille sen minkälainen ihminen olet?

Sitten se sormustarina parin vuoden takaa. Harmaa lempikana oli ollut hukassa jo kolme tuntia. Sitä oltiin etsitty joka paikasta: naapurien pihat ja lähimetsät oli kuljettu jauhomatopussia rapistellen ja koirien kanssa. Pensaiden aluset tarkistettu ja kanalan nurkat koluttu syyshämärässä taskulampun kanssa. Astaa ei näkynyt missään. Sitä kanaa, jonka olin sylitellyt lempikanaksi pienestä asti ja opettanut pyytämään ruokaa nokkasemalla kämmentä kahdesti.

Seisoin pihaportilla ja räpläsin hermostuneena sormusta sormessa edestakaisin. Totesin mielessäni, että antaisin vaikka kihlasormuksen jos Asta löytyisi. Sillä hetkellä tapahtui kaksi asiaa. Isompi lapsi huusi liiterin takaa ”Asta on täällä!” ja sormus luiskahti sormestani kukkapenkkiin. Asta oli piilotellut liiterin alla salapesässä. Se ohjattiin kanalaan ja koko perhe siirtyi penkomaan sormusta kukkapenkistä. Käsittämättömästi sitä ei löydetty, vaikka tiesin täsmälleen missä seisoin kun se luiskahti sormestani.

Sormusta etsittiin monena päivänä, ja vielä seuraavina vuosina kun perkasin penkkiä. Sitä ei koskaan löytynyt, ja puoliso antoi oman sormuksensa minulle. Ruostumattomasta teräksestä itähelsinkiläisellä konepajalla sorvattu sormus.

Kana on edelleen tallessa ja saa iltapusun joka ilta.