Month: September 2017

Lastensuojelun kotisiivooja!

Olen saanut roppakaupalla tukea ja rakkautta ja myös ehdotuksia siitä miten lastensuojeluilmoitusta voi käyttää edukseen. Niistä ehdottomasti varteenotettavin on mahdollisuus saada viikottainen kotisiivous. Pesin eteisen kokovartalopeilin (jätin likaläiskiä!) ja olen seissyt sen edessä harjoitellen uskottavaa monologia siitä kuinka viikkosiivoojan saaminen estäisi lastani käyttäytymästä aggressiivisesti koulun konfliktitilanteissa. Uskon, että tutkijan ammatista on hyötyä, olen mietinyt argumentaation kohdilleen ja kausaalihypoteesien reliabiliteetti on kunnossa. Alun passiivisaggressiivista sävyä pitää vielä hioa.

”Lapseni impulsiivisuus tilanteessa, jossa toinen lapsi ensin hyppää hänen niskaansa ja kaataa hänet maahan on tietysti valitettavaa. Se, että lapseni ei vahingoittunut kaatuessaan on hyvä asia paitsi lapseni niin myös kaatajan näkökulmasta: niskaanhyppääjästä ei tehdä lastensuojeluilmoitusta. Lapseni impulsiiviseen käyttäytymiseen, joka johtuu hänen neurologisista haasteistaan ja varhaislapsuuden traumaattisista kokemuksista, on kuitenkin hyvin selvä ja toimiva ratkaisu. Kotimme jatkuva epäjärjestys korreloi lapsen aivokuoren itsehallinta-alueiden kanssa ja ylläpitää tilaa jossa hän ei kykene harkitsemaan tai ajattelemaan selkeästi omaa toimintaansa. Lisäksi kotimme pölyisyys ja pestyjen ja pesemättömien pyykkien määrä ja sijainti vaikuttaa huoneilman mikrobitasapainoon niin, että endorfiineja tuottavien mikro-organismien toiminta estyy tai ainakin hidastuu ja lapsen pahanolontunne kasvaa. Minähän toki olen vain maallikko lastensuojelutoimenpiteiden suhteen, mutta näkisin, että viikottainen siivousapu voisi ratkaista lapseni ongelmat ellei välittömästi niin ainakin kohtuullisella aikavälillä.”

Raskaampaa kuin kaikki eteen sattuvat asiat, kuten juustosta luopumisen vieroitusoireet (kiukuttaa hirveästi), lapsen ja toisen aikuisen raskassoutuisuus (hieno vanha venemetafora, huomaan), kanalan uuden kuivikkeen homehtuminen (voisikohan lasun viikkosiivoojaa velvoittaa vaihtamaan kanalan pehkut?), tai se että palkka ei noussutkaan vaikka sen piti (tästä on tulossa aivan liian pitkä virke), on tilivelvollisuus lukemattomille eri alojen ammattilaisille. Ja ihmisten jatkuva huoli siitä miten jaksan, ja epäusko sitä kohtaan, että jaksan. Anteeksi ihmiset, huoli on varmasti aitoa ja on ihanaa, että välitetään, ja kärjistän tietysti elämän kurjuutta mielenterveysblogin strategisesta näkökulmasta (toimii!), joten huoli ei ihmetytäkään.

Mutta kaksi asiaa. Joku teistä voisi muistuttaa minulle, että hemmetti vieköön – on kai tässä maailmassa vielä vähän raskaammissakin tilanteissa sinnitteleviä ihmisiä kuin Volvolla ajava hevosenomistaja, jonka lapsi saa yhteiskunnan tukea tuhansien eurojen arvosta kuukausittain ja jonka dramaattisen väsyneenä äitinä olen ihan varmasti ihan kohta saamassa vielä yksityisen siivoojankin. Ja se toinen asia on, että jokainen huolilause ja -virke sisältää kaksi viestiä. Ensimmäinen ja sanojan varmasti tarkoittama on, että välitän sinusta. Se lämmittää. Toinen, jonka huolen kohde kuitenkin myös kuulee, jos on minä, on ”Arvioin, ettet kohta enää jaksa, oletko miettinyt mitä siitä seuraa?”. Ja sitten sanottu kohde kiukkuuntuu, edelleen kahdella tavalla. Ensin siitä, että oman jaksamisen arviointi kuuluu itselle. Eikö tässä historia ole näyttänyt miten kestävästä ihmisestä on kysymys – eikö juhlittaisi sitä, että jaksan, saakeli vieköön! Ja toiseksi siitä, että jos kyse olisikin aivan jaksamisen rajalla olemisesta niin mitä sen toisen puolen kuvitteleminen auttaisi?

Kolmanneksi (koska olen kriittinen tutkija ja on aina pakko lisätä vielä yksi perspektiivi, jota kukaan muu ei ole vielä keksinyt): mitä ’jaksamisella’ tarkoitetaan? Mitä se on se ei-jaksaminen, mitä silloin ei jaksa? Jos kyse olisi kategorisesta, totaalisesta binaarista niin jaksamisen vastakohta olisi tietysti kuoleminen. Mutta eihän kukaan sitä tarkoita. Haluaisin poststrukturalistisena akateemikkona purkaa jaksamisdiskurssia ja huomauttaa, että jaksamista ja ei-jaksamista on läsnä aivan kaikkien elämässä ja koko ajan. Joku jaksaa tehdä puolukkahilloa, joku toinen jaksaa ruokkia mehiläishaukkaa, muttei imuroida kotiaan. Joku jaksaisi tehdä imuroinnin jälkeen hillon ja ruokkia vielä haukankin. Jaksamispalikoita on onneksi paljon, eikä kovin moni niistä ole elossapysymisen ja perushyvinvoinnin kannalta välttämätön.

Sen sijaan se mikä nakertaa perushyvinvointia on se määrä viranomaisia ja toimijoita – eri toimijoita – joille pitää kerta toisensa jälkeen selittää kaikki elämästään. Jälleen kerran. Ja taas on uusia ihmisiä ja uusia tapaamisia ja aina vaan pitää jaksaa kertoa alusta lähtien, ihan kaikki. Ja lopulta tuloksena aina on, että meillä on tukenamme jo niin massiiviset järjestelyt, että enempi määrä väsyttäisi kaikkia. Pikaisesti laskettuna ja alakanttiin arvioituna omasta ja läheistensä elämästä on pitänyt tähän mennessä kertoa, hyvin henkilökohtaisella tasolla, jo kahdellekymmenellekahdeksalle eri ihmiselle yhtä monessa eri tilanteessa. Asettua auki sellaisten toimijoiden ja sellaisten ihmisten edessä, joita ei tunne ollenkaan, ja joihin ei voi koskaan syntyä luottamuksellista suhdetta. Koska niitä on niin paljon. Ja ne ovat aina uusia. Peräänkuulutan vanhaa perhelääkärisysteemiä!

Mutta siis viikkosiivouksen ulkoistaminen on tietysti aivan välttämätöntä. Sitä voi ajatella elämän ja kuoleman kysymyksenä. Sotken eteisen peilin uudelleen, se ei ole uskottava puhtaana.

PS – On teillä myös kestämistä siinä, että kerron huolestuttavia asioita ja sen jälkeen moitin siitä, että huolestutte. Voi herranjestas. Joskus asioita on vaikea selittää, mutta tunne siitä, ettei oikein voi hallita omaa elämäänsä – että on liian paljon muiden armoilla – aiheuttaa sekä sen, että sitä tilannetta haluaa ruotia kaikessa raskaudessaan että sen ettei silti kaipaa huolta. Paitsi jos se huoli johtaa siivoukseen. Se on kategorinen poikkeus aina. 

Myydään mankeli

Hyvät ystävät, tämä syksy on vetänyt minut mankelista ja kölin alta jo niin moneen kertaan, että minut voisi myydä mureana karitsan- tai vasikanpaistina ja menisin täydestä. Menisin myös ainakin viidestä karitsasta tai kahdesta vasikasta. Myynti siis kannattaisi.

Universumi on yllättävän sinnikäs yrityksessään murtaa minut. Alan uskoa, että tämä on henkilökohtaista. Mietin mitä olen voinut elämässäni tehdä, että Universumin kokoinen olento saa vedettyä nenänsä täyteen herneitä. Niitä mahtuu sinne kuitenkin arviolta googolplexin verran. Se on niin iso luku, ettei sitä voida edes teoriassa kirjoittaa desimaalimuotoisena. Niin montaa hernettä ei luulisi olevan.

Talouden toinen aikuinen alkaa olla kuukauden jälkeen taas tolpillaan. Ei liene tahdikasta kertoa kuinka pohjamudissa käytiin, mutta en usko kovin monen kuulevan kaikkea sitä mitä minä kuulen. En toivo sitä kenellekään. Ehdin viettää yhden sunnuntain niin, että elämä tuntui valoisalta ja hieman toiveikkaalta. Maanantaina pienemmän lapsen koulussa oli välitunnilla tullut kiistaa jalkapallosta, toinen lapsi oli hypännyt minun lapseni selkään takaapäin ja kaatanut lapseni maahan. Minun lapseni oli sen jälkeen lyönyt toista lasta nyrkillä huuleen. Opettaja teki minun lapsestani lastensuojeluilmoituksen.

Istun autossa ja ajan jonnekin, en ole ihan varma mihin piti mennä. Ei tunnu miltään. Istuimenlämmitin on jäänyt kakkosasentoon. Hoen mielessäni tai ehkä ääneen, että asioita tapahtuu ja ne otetaan vastaan. Niille ei voi mitään. Aika harvalle asialle voin mitään. Mutta pystyssä täytyy pysyä koko ajan. Risteys kerrallaan. Asia kerrallaan. Sosiaalityöntekijä kerrallaan. Käyn kaupassa enää joko ratsastushousut tai yöpuvun housut jalassa. Aina sama sininen hevosenkuolainen takki. Tiedän koko ajan vähemmän minkälainen ihminen olen. Senkun olen vaan. Se on tietysti myös vapauttavaa.

Lapsen terapeutti on viisas ja aivan saamarin etevä. Vanhempaintapaamiset ovat tärkeitä ja parasta tukea mitä voi olla. Hän toteaa, että meidän perheestämme puuttuu nauru ja ilo. Että lapsi pitää koko perhettä jatkuvassa valmiustilassa taistelua varten. Mutta hän myös ymmärtää, että nauramaan ei voi käskeä, ei itseään eikä muita. Se on päämäärä. Hän kertoo joka kerta sen kuinka hyviä vanhempia olemme, ja sen miten paljon töitä lapsen eteen teemme. Universumi puhuu sitä vastaan, mutta uskomme häntä kerran kuukaudessa tunnin ajan. Hän niistää ja pelottaa, että tapaamisiin tulee tauko sairasloman takia.

Tämän raskaan, roikkuvan karitsanlihamurekkeen kantaa joka päivä selässään tamma. Ja se tekee sen paremmin kuin yksikään ihmisystävä. On ystäviä ja tuttavia, joita en ole tavannut puoleen vuoteen. Valitsen tamman. Joka ikinen päivä. Ja semmoista huolta ei ole vielä tullut vastaan, jota tamma ei jaksaisi kantaa. Se on googolplexin verran universumia vahvempi olento. Jos se joskus joudutaan ampumaan voi minut listiä samalla kertaa: sen sitkeän sinnikkään meetvurstilihan kaveriksi käy murusiksi hajoava karitsavasikkanainen.

 

Tamma ja Perämeri

Se mitä kotona asuva toinen aikuinen ei lakkaa koskaan olemasta on paras ystävä. Sellainen, joka tietää kaikki Tärkeät Asiat. Ja järjestää niin, että kaksi ihmistä, joilla ei ole minkäänlaista kokemusta hevosen kuljettamisesta yhtään mihinkään, lähtee trailerin kanssa matkaan. Ja kuljettaa hirnuvan tamman pieniä hiekkateitä pitkin varovasti sen meren luo jonka äärellä minun ei ole koskaan paha olla. Sille rannalle, joka jatkuu autiona kilometrejä ja jonka hiekkaa heittelee aina merituuli.

Ja tamma, joka ei ole yli vuoteen matkannut mihinkään, varsinkaan yksin, peruuttaa trailerista rantaniityn reunaan vain ihan vähän hermostuneena. Sen kanssa kävellään rantapolkua ja hiekkadyynejä pitkin rantaan ja se hirnuu yksinäisyyttään, mutta rauhoittuu kahlaamaan ja kuuntelemaan kurkia. Enkä olisi ikinä uskonut, että laukkaisin syysiltana vesi räiskyen omalla tammalla maailman rakkaimmalla rannalla. Enkä olisi siihen yksin pystynytkään, en olisi edes uskaltanut yrittää.

Ja siksi, vaikka monta asiaa on muuttumassa, tuntuu että melkein mikä tahansa on vielä mahdollista. Uskallan kotimatkalla haaveilla ääneen syysillasta, jolloin istun oman talon terassilla ja katson lasten kanssa sille samalle merelle. Talon pirtissä on pitkät kirjavat räsymatot ja isot ikkunat merelle. Muulla ei niin hirveästi ole väliä. Rantaniityllä suomenlampaita ja tallissa tamma ja sen kaveri. Olin tähän asti ajatellut, ettei se ole ikinä mahdollista, ei millään. Mutta voihan se ollakin.

USA:n armeijan jalostustamma

Puolison päälääkäri on sitä mieltä, että perheen kannalta on onnekasta että minä olen tasapainoinen ja vakaa luonteeltani. Otan tämän päähän liittyvän kohteliaisuuden vastaan samalla kiitollisuudella kuin kampaajan kallokommentin. Olen seurannut suomenhevosten jalostuskeskusteluryhmiä ja alkanut tarkkailla itseäni näiden pääkohteliaisuuksien ansiosta jalostuksen näkökulmasta.

Toivon periyttäneeni ainoalle biologiselle lapselleni kallon muodon lisäksi henkistä tasapainoa. Tässä hänen teini-ikänsä kynnyksellä käy kuitenkin ilmi, että olen periyttänyt varmuudella ainakin likinäköisyyden ja rakenteellisen vinouman kehon oikean puolen suuriin niveliin. Niin ja voimakkaan pyörteen kallon oikealle puolelle. Vasta hänen myöhemmän elämänsä myrskyissä selviää, onko äidin henkinen merikestävyys ollut sukupolvia ylittävää ja kuinka paljon se kompensoi jatkuvaa oikean laidan yli kaatumista.

Jalostus on kuitenkin haastavaa hommaa. Jatkaako sukua yksilöillä, joiden pää on kunnossa, mutta keho hajoilee? Vai yrittääkö lisätä täydellisiä juoksijoita, joiden pää ei toimi? Minun oikea jalkani on alkanut löystyä ja roikkua. Lihaskunnossa ei ole mitään merkittävää muutosta, mutta jalka on vähän kuin päättänyt jäädä varhaiseläkkeelle. Hermon vaurioiduttua leikkauksessa, sen elämä on hiipunut hiljalleen. Se ei ole tuntenut mitään enää vuosiin. Eikä oikein innostunut mistään. Olen hylännyt sen osa-aikaeläkehakemukset kerta toisensa jälkeen. Mutta nyt se näyttää luovuttavan, tuli päätöstä tai ei.

Hilaan oikeaa jalustinta ylemmäs ja mietin ulkoisen tukirangan mahdollisuutta. Eksoskeletonin kanssa olisin aivan varmasti voittamaton. Satulaa vahatessa huomaan, että etukaarta oikealta puolelta paikallaan pitävä ruuvi on miltei irti. Kiristän satulan kasaan ja peruutan USAn armeijalta tilaamani ulkoisen tukirangan. Hevonen liikkuu sen jälkeen joka päivä kuin unelma. Olen toki myös harjoitellut joka ikinen päivä istuntaa ja tahtia. Ja tahtia ja istuntaa. Ja omaa häntää jalkojen väliin ja pikkulintuja nyrkkien sisään ja satasen seteleitä pohkeen ja hevosen kyljen väliin. Ja sitten kahden kuukauden jumittamisen ja yhden ruuvin kiristämisen jälkeen alan uskoa, että olen ehkä oppinut jotakin.

Sinnikäs ponnistelu tuottaa tulosta muuallakin. Lapsen lääkäri uskoo, että sairaalajaksoa ei tarvita. Puoliso on yhä sitä mieltä, että meidän aikamme oli ja meni, mutta yhtä mieltä olemme siitä että perheenä olemme aika vänkä yksikkö. Päätämme olla rikkomatta sitä mikä toimii, vaikkakin toispuoleisesti. Minä olen ruuvatun satulani kanssa entistä vakaampi ja sopeudun olemaan käytännöllinen välttämättömyys. Katson kanadalaista draamasarjaa ratsupoliisin ja opettajattaren romanssista 1900-luvun alun villissä lännessä. Universumi paljastaa kapitalistisen arvomaailmansa ja palkitsee minut ilmoituksella jättisuuresta veronpalautuksesta; raha korvaa kaiken. Ilmoitan välittömästi hevosvelkojille, että peukaloruuvit ja vesikidutuskaluston voi palauttaa USAn armeijalle. Talliauton käyttökieltoilmoitus tulee kieltämättä vähän puun takaa, mutta selvitän tilanteen rauhallisesti ja vakaasti pikkulinnut nyrkkien sisällä: älä purista, mutta pidä kiinni. Kantapäät alas, pohkeet hevosen ympärille ja saattele joka askelta. Käy ilmi, että ajoneuvoveron summasta oli puuttunut kolme euroa.

Tasapainoinen ja vakaa. Harmi, että jalostusvuodet ovat jo takana. Olisin saattanut kansoittaa puoli maata kilteillä ja sopeutuvilla, vähään tyytyväisillä ja energiatehokkailla, joskin pikkuisen toispuoleisilla sympaattisilla olennoilla. Minusta olisi voinut tulla valtaorien rinnalle valtatamma, jos olisin ymmärtänyt lypsää näillä pääasioilla. Niin ja laulaa osaan myös. Like a bridge over troubled water raikaa kun keittelen ruispuuroa lapsille. Ai että, elämä on luopumista – universumin täytyy nyt vain tyytyä yhteen minusta imukupilla irti vedettyyn jälkeläiseen.

 

 

Kulmakarvamerimies ja puristelasiviinilasit

Syntymäpäivä ja hääpäivä on aina peräkkäin. Ja on puoliso, jota ahdistaa merkkipäivät – omat ja toisten. En ole koskaan odottanut mitään ihmeellistä, juhlin yleensä itsekseni tai eri päivinä. Mutta koskaan ei sentään ole tarvinnut silmät turvonneina viettää tuplajuhlapäiviä. Kaikki on vielä takussa, mutta sen verran voin erotella solmuja, että jokainen voi itse arvioida miten reilua universumilta jälleen kerran, yhtä ihmistä kohtaan.

Viikon konferenssireissulta seurasi mukana kaksi professoria maailmalta seuraavan viikon vieraiksi. Volvo suhasi lentokentän, hotellien ja yliopiston väliä. Oli illallista ja puhumista, ja aamiaista ja puhumista ja seminaaria ja puhumista. Välipysäkeillä kotona selvisi, että puoliso on jälleen kerran miettinyt olisiko parempi muuttaa erilleen. Selvisi myös, että lastenpsykiatrian lääkäri, joka on nähnyt lasta kaksi kertaa viisi minuuttia niin että lapsi vetää täydellisen shokkidraamaesityksen lääkärille, on kirjannut ylös suosituksen toimittaa lapsi pitkäkestoiseen psykiatriseen sairaalahoitoon. Sitten on taas seminaaria ja puhumista ja hymyilemistä ja Volvo ja professorit. Ja graduseminaarin info, muistithan, kysytään sähköpostissa. Ja se käsikirjoitus, jonka deadline on ylihuomenna, muistithan, toinen sähköposti. Neljä tapaamista torstaina, valmistauduthan. Ja viikonlopulle suunniteltu vanhempien lepotauko kahdestaan peruuntuu lastenvahtien puutteessa. Eikä yhtenäkään yönä uni tule kolmea tuntia pidemmäksi ajaksi. Niin ja muista lapsen EKG-aika, hälyttää puhelin. Ehkä hyvä, etteivät kuvanna äidin sydänkäyriä.

Maksan syntymäpäivälahjarahoilla pois velkoja hevosesta. Anoppi on hyvää tarkoittaen antanut lahjaksi sadan euron lahjakortin Pentikiin. Mietin onko mitään keinoa muuttaa se potentiaalisista kynttilöistä ja lautasista takaisin euroiksi. Palkan piti nousta vähän, mutta henkilötietokanta näyttää samaa summaa kuin aina ennenkin. Dekaani vastaa, että selvittelee miksi korotusta ei tullutkaan. Nipistän velkarahoista sen verran itselleni, että käyn kampaajalla pitkästä aikaa. En ole löytänyt hyvää hiustenleikkaajaa sen jälkeen kun luottokampaajani karkasi Balille. Tälläkään kertaa ei onnistu. Poistun kampaamosta näyttäen mieheltä.

Kovin Takkuisessa Viikossa on silti kohokohtia. Lapsi laukkaa tammalla ensimmäistä kertaa. Ja juoksee koulun yleisurheilukilpailussa 600m matkan sijoittuen toiseksi viimeiseksi – eikä vetäse härkäpapua sieraimeensa! Ja kaikki tutkimuspäiväkodin mieshoitajan syliin juoksevat lapset. Että on joku aikuinen, jonka sylistä kilpaillaan. Ja se aikuinen loruttelee ja hassuttelee jokaiselle lapselle juuri tätä varten keksittyjä loruja. Ja lapsen terapeutti lohduttaa, että kukaan ei ihan varmasti ota lasta osastolle vasten meidän tahtoamme – koska lapsen etu on olla siellä missä hän saa parasta hoitoa ja se on meillä kotona.

Ja kampaajan mukaan minulla on hyvänmallinen kallo, vaikka suomalaisilla yleensä on litteä takaraivo. Saan vahvistusta teorialleni, jonka mukaan isoisän äidin tuntemattomaksi jäänyt isä olisi ollut eteläeurooppalainen merimies. Meitä on puoli sukua tummia vahvakulmakarvaisia ja hyväkalloisia pohjoissuomalaisia. Ryhdyn puhumaan itsestäni ulkomaalaistaustaisena. Tämän uuden miestukan kanssa kävisinkin eteläeurooppalaisesta merimiehestä. Hyväkalloisesta sellaisesta.

Viikko päättyy oikeastaan ihan positiivisiin ajatuksiin. Uuteen miestukkaan ei tule takkuja. Ja miehenä saan palkankorotuksen heti ja kyselemättä, takautuvastikin tietysti. Pentikin lahjakorttikin on varmasti helppo myydä eteenpäin sukupuolistereotypioiden varassa – jonkun naisen täytyy pelastaa kulmakarvamerimies kynttilöiltä ja rustiikeilta puristelasiviinilaseilta!