Myydään mankeli

Hyvät ystävät, tämä syksy on vetänyt minut mankelista ja kölin alta jo niin moneen kertaan, että minut voisi myydä mureana karitsan- tai vasikanpaistina ja menisin täydestä. Menisin myös ainakin viidestä karitsasta tai kahdesta vasikasta. Myynti siis kannattaisi.

Universumi on yllättävän sinnikäs yrityksessään murtaa minut. Alan uskoa, että tämä on henkilökohtaista. Mietin mitä olen voinut elämässäni tehdä, että Universumin kokoinen olento saa vedettyä nenänsä täyteen herneitä. Niitä mahtuu sinne kuitenkin arviolta googolplexin verran. Se on niin iso luku, ettei sitä voida edes teoriassa kirjoittaa desimaalimuotoisena. Niin montaa hernettä ei luulisi olevan.

Talouden toinen aikuinen alkaa olla kuukauden jälkeen taas tolpillaan. Ei liene tahdikasta kertoa kuinka pohjamudissa käytiin, mutta en usko kovin monen kuulevan kaikkea sitä mitä minä kuulen. En toivo sitä kenellekään. Ehdin viettää yhden sunnuntain niin, että elämä tuntui valoisalta ja hieman toiveikkaalta. Maanantaina pienemmän lapsen koulussa oli välitunnilla tullut kiistaa jalkapallosta, toinen lapsi oli hypännyt minun lapseni selkään takaapäin ja kaatanut lapseni maahan. Minun lapseni oli sen jälkeen lyönyt toista lasta nyrkillä huuleen. Opettaja teki minun lapsestani lastensuojeluilmoituksen.

Istun autossa ja ajan jonnekin, en ole ihan varma mihin piti mennä. Ei tunnu miltään. Istuimenlämmitin on jäänyt kakkosasentoon. Hoen mielessäni tai ehkä ääneen, että asioita tapahtuu ja ne otetaan vastaan. Niille ei voi mitään. Aika harvalle asialle voin mitään. Mutta pystyssä täytyy pysyä koko ajan. Risteys kerrallaan. Asia kerrallaan. Sosiaalityöntekijä kerrallaan. Käyn kaupassa enää joko ratsastushousut tai yöpuvun housut jalassa. Aina sama sininen hevosenkuolainen takki. Tiedän koko ajan vähemmän minkälainen ihminen olen. Senkun olen vaan. Se on tietysti myös vapauttavaa.

Lapsen terapeutti on viisas ja aivan saamarin etevä. Vanhempaintapaamiset ovat tärkeitä ja parasta tukea mitä voi olla. Hän toteaa, että meidän perheestämme puuttuu nauru ja ilo. Että lapsi pitää koko perhettä jatkuvassa valmiustilassa taistelua varten. Mutta hän myös ymmärtää, että nauramaan ei voi käskeä, ei itseään eikä muita. Se on päämäärä. Hän kertoo joka kerta sen kuinka hyviä vanhempia olemme, ja sen miten paljon töitä lapsen eteen teemme. Universumi puhuu sitä vastaan, mutta uskomme häntä kerran kuukaudessa tunnin ajan. Hän niistää ja pelottaa, että tapaamisiin tulee tauko sairasloman takia.

Tämän raskaan, roikkuvan karitsanlihamurekkeen kantaa joka päivä selässään tamma. Ja se tekee sen paremmin kuin yksikään ihmisystävä. On ystäviä ja tuttavia, joita en ole tavannut puoleen vuoteen. Valitsen tamman. Joka ikinen päivä. Ja semmoista huolta ei ole vielä tullut vastaan, jota tamma ei jaksaisi kantaa. Se on googolplexin verran universumia vahvempi olento. Jos se joskus joudutaan ampumaan voi minut listiä samalla kertaa: sen sitkeän sinnikkään meetvurstilihan kaveriksi käy murusiksi hajoava karitsavasikkanainen.

 

Advertisements

2 comments

  1. Voi,taas on mulla kyynelet silmissä kun luen kirjoitustasi. Tekee mieli ajatella kovin pahasti tuosta julmasta Universumista ,puida nyrkkiä ja huutaa, että riittää jo!

    Mutta voisko sillä Universumilla kuitenkin kaikesta huolimatta olla hyvä tahto – vai onko jossain joku toinen voima, joka pistää vastaan – kun kuitenkin teille on annettu sentään oikea terapeutti ja oikea tamma? Sanon “annettu”, koska samalla rahalla olisi kai yhtä hyvin voinut saada huonon hevosen ja vielä huonomman terapeutin? Ja vielä yksi on sulle annettu: valtavan suuri kirjoittamisen lahja, ja upea huumori, vaikkei elämä nyt nauratakaan. On ihmeellistä, miten pystyt antamaan toisille ihmisille niin paljon, vaikka vois luulla, että Universumi on saanut sut puristetuksi tyhjiin.

    Mietin, lähetänkö tätä kirjoitusta, kun kaikki sanominen tuntuu niin pieneltä noin isojen asioiden edessä. Ja kun en voi yhtään tietää, miten sä kuulet nää, kuulostaako ne joltain tekopirteiltä “piristy nyt”-kehotuksilta. Mutta jotenkin vain haluaisin vahvistaa sitä, minkä sussa näen: sä roikut kiinni hyvässä, sä näet ne valonpilkahdukset etkä anna periksi Universumi kuinka painaa päälle täydellä voimalla.

    Liked by 2 people

    1. Voi miten ihanaa, että kirjoitit kumminkin. Onhan se niin, että hyvinkin on sattunut. En usko, että kenelläkään tai millään on mitään tahtoa suuntaan tai toiseen. Universumin hahmottaminen vittuilevaksi hahmoksi helpottaa joskus. Mutta kaikki on sattumaa, ja kaikkea sattuu. Hyvin on sattunut juuri terapeutin ja tamman kohdalla. Ja monen muunkin asian. Oikeastihan olen etuoikeutettu ihminen. Sitä tahtoo vaan pitkään jatkuneessa tai jopa kroonistuneessa stressissä kaventua maailma niin pieneksi ja horisontti hävitä, että aina ei muista mikä kaikki on kuitenkin hyvin.

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s