Lastensuojelun kotisiivooja!

Olen saanut roppakaupalla tukea ja rakkautta ja myös ehdotuksia siitä miten lastensuojeluilmoitusta voi käyttää edukseen. Niistä ehdottomasti varteenotettavin on mahdollisuus saada viikottainen kotisiivous. Pesin eteisen kokovartalopeilin (jätin likaläiskiä!) ja olen seissyt sen edessä harjoitellen uskottavaa monologia siitä kuinka viikkosiivoojan saaminen estäisi lastani käyttäytymästä aggressiivisesti koulun konfliktitilanteissa. Uskon, että tutkijan ammatista on hyötyä, olen mietinyt argumentaation kohdilleen ja kausaalihypoteesien reliabiliteetti on kunnossa. Alun passiivisaggressiivista sävyä pitää vielä hioa.

”Lapseni impulsiivisuus tilanteessa, jossa toinen lapsi ensin hyppää hänen niskaansa ja kaataa hänet maahan on tietysti valitettavaa. Se, että lapseni ei vahingoittunut kaatuessaan on hyvä asia paitsi lapseni niin myös kaatajan näkökulmasta: niskaanhyppääjästä ei tehdä lastensuojeluilmoitusta. Lapseni impulsiiviseen käyttäytymiseen, joka johtuu hänen neurologisista haasteistaan ja varhaislapsuuden traumaattisista kokemuksista, on kuitenkin hyvin selvä ja toimiva ratkaisu. Kotimme jatkuva epäjärjestys korreloi lapsen aivokuoren itsehallinta-alueiden kanssa ja ylläpitää tilaa jossa hän ei kykene harkitsemaan tai ajattelemaan selkeästi omaa toimintaansa. Lisäksi kotimme pölyisyys ja pestyjen ja pesemättömien pyykkien määrä ja sijainti vaikuttaa huoneilman mikrobitasapainoon niin, että endorfiineja tuottavien mikro-organismien toiminta estyy tai ainakin hidastuu ja lapsen pahanolontunne kasvaa. Minähän toki olen vain maallikko lastensuojelutoimenpiteiden suhteen, mutta näkisin, että viikottainen siivousapu voisi ratkaista lapseni ongelmat ellei välittömästi niin ainakin kohtuullisella aikavälillä.”

Raskaampaa kuin kaikki eteen sattuvat asiat, kuten juustosta luopumisen vieroitusoireet (kiukuttaa hirveästi), lapsen ja toisen aikuisen raskassoutuisuus (hieno vanha venemetafora, huomaan), kanalan uuden kuivikkeen homehtuminen (voisikohan lasun viikkosiivoojaa velvoittaa vaihtamaan kanalan pehkut?), tai se että palkka ei noussutkaan vaikka sen piti (tästä on tulossa aivan liian pitkä virke), on tilivelvollisuus lukemattomille eri alojen ammattilaisille. Ja ihmisten jatkuva huoli siitä miten jaksan, ja epäusko sitä kohtaan, että jaksan. Anteeksi ihmiset, huoli on varmasti aitoa ja on ihanaa, että välitetään, ja kärjistän tietysti elämän kurjuutta mielenterveysblogin strategisesta näkökulmasta (toimii!), joten huoli ei ihmetytäkään.

Mutta kaksi asiaa. Joku teistä voisi muistuttaa minulle, että hemmetti vieköön – on kai tässä maailmassa vielä vähän raskaammissakin tilanteissa sinnitteleviä ihmisiä kuin Volvolla ajava hevosenomistaja, jonka lapsi saa yhteiskunnan tukea tuhansien eurojen arvosta kuukausittain ja jonka dramaattisen väsyneenä äitinä olen ihan varmasti ihan kohta saamassa vielä yksityisen siivoojankin. Ja se toinen asia on, että jokainen huolilause ja -virke sisältää kaksi viestiä. Ensimmäinen ja sanojan varmasti tarkoittama on, että välitän sinusta. Se lämmittää. Toinen, jonka huolen kohde kuitenkin myös kuulee, jos on minä, on ”Arvioin, ettet kohta enää jaksa, oletko miettinyt mitä siitä seuraa?”. Ja sitten sanottu kohde kiukkuuntuu, edelleen kahdella tavalla. Ensin siitä, että oman jaksamisen arviointi kuuluu itselle. Eikö tässä historia ole näyttänyt miten kestävästä ihmisestä on kysymys – eikö juhlittaisi sitä, että jaksan, saakeli vieköön! Ja toiseksi siitä, että jos kyse olisikin aivan jaksamisen rajalla olemisesta niin mitä sen toisen puolen kuvitteleminen auttaisi?

Kolmanneksi (koska olen kriittinen tutkija ja on aina pakko lisätä vielä yksi perspektiivi, jota kukaan muu ei ole vielä keksinyt): mitä ’jaksamisella’ tarkoitetaan? Mitä se on se ei-jaksaminen, mitä silloin ei jaksa? Jos kyse olisi kategorisesta, totaalisesta binaarista niin jaksamisen vastakohta olisi tietysti kuoleminen. Mutta eihän kukaan sitä tarkoita. Haluaisin poststrukturalistisena akateemikkona purkaa jaksamisdiskurssia ja huomauttaa, että jaksamista ja ei-jaksamista on läsnä aivan kaikkien elämässä ja koko ajan. Joku jaksaa tehdä puolukkahilloa, joku toinen jaksaa ruokkia mehiläishaukkaa, muttei imuroida kotiaan. Joku jaksaisi tehdä imuroinnin jälkeen hillon ja ruokkia vielä haukankin. Jaksamispalikoita on onneksi paljon, eikä kovin moni niistä ole elossapysymisen ja perushyvinvoinnin kannalta välttämätön.

Sen sijaan se mikä nakertaa perushyvinvointia on se määrä viranomaisia ja toimijoita – eri toimijoita – joille pitää kerta toisensa jälkeen selittää kaikki elämästään. Jälleen kerran. Ja taas on uusia ihmisiä ja uusia tapaamisia ja aina vaan pitää jaksaa kertoa alusta lähtien, ihan kaikki. Ja lopulta tuloksena aina on, että meillä on tukenamme jo niin massiiviset järjestelyt, että enempi määrä väsyttäisi kaikkia. Pikaisesti laskettuna ja alakanttiin arvioituna omasta ja läheistensä elämästä on pitänyt tähän mennessä kertoa, hyvin henkilökohtaisella tasolla, jo kahdellekymmenellekahdeksalle eri ihmiselle yhtä monessa eri tilanteessa. Asettua auki sellaisten toimijoiden ja sellaisten ihmisten edessä, joita ei tunne ollenkaan, ja joihin ei voi koskaan syntyä luottamuksellista suhdetta. Koska niitä on niin paljon. Ja ne ovat aina uusia. Peräänkuulutan vanhaa perhelääkärisysteemiä!

Mutta siis viikkosiivouksen ulkoistaminen on tietysti aivan välttämätöntä. Sitä voi ajatella elämän ja kuoleman kysymyksenä. Sotken eteisen peilin uudelleen, se ei ole uskottava puhtaana.

PS – On teillä myös kestämistä siinä, että kerron huolestuttavia asioita ja sen jälkeen moitin siitä, että huolestutte. Voi herranjestas. Joskus asioita on vaikea selittää, mutta tunne siitä, ettei oikein voi hallita omaa elämäänsä – että on liian paljon muiden armoilla – aiheuttaa sekä sen, että sitä tilannetta haluaa ruotia kaikessa raskaudessaan että sen ettei silti kaipaa huolta. Paitsi jos se huoli johtaa siivoukseen. Se on kategorinen poikkeus aina. 

Advertisements

3 comments

  1. Tuo on niin totta. Jotenkin sitä ihmiset sitä omaa huoltaan kasaavat sille, kellä on haastavaa. Nykyään olen hyvin varovainen sen suhteen, kenelle kerron ja mitä. En jaksa kantaa yhtään ylimääräistä muiden huolta (omista asioistani) tai toisaalta huolestua lisää muiden huolestuttavista kommenteista liittyen omiin asioihini.

    Tässä vinkki kaikille, jotka eivät oikein tiedä, mitä sanoa: kuuntele. Löydä jotain positiivista. Usko parempaan. Kannusta.

    Ja mitä olen blogia lukenut, pienemmällä lapsella näyttää olevan paljon vahvuuksia. Suhde nuorempiin lapsiin. Eläimet. Mahtava äiti.

    Liked by 1 person

    1. Kiitos. Voi miten ihana ja tarpeellinen tuo resepti – myös itselle kun miettii toisia vaikeissa tilanteissa: kuuntele, löydä positiivista, usko parempaan, kannusta! Siinä on kaikki. Jos joku toinen uskoo parempaan minun kanssani tai jopa puolestani niin sehän vasta kantaakin.

      Tämä blogi on toiminut pitkään tosi raskaiden asioidenkin suhteen varaventtiilinä ja tuuletuskanavana, mutta en enää ole ihan varma että jäänkö plussan puolelle näistä kaikkein kurjimmista asioista kertoessani. Pitänee palata tarinoimaan hoitolinnuista ja seikkailuista Citymarketissa.

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s