Month: October 2017

Vuosikertavärkki

”Niin on nätti ja vaaleanpunainen että!”

Tarkistin gynekologin kuvallisesta henkilökortista vaivihkaa, että hän oli kuka sanoikin ja toimi siis lähempääkin tarkastelua kestävillä motiiveilla. Epäilytti, siinä määrin hän oli ihastunut määräaikaistarkastamaansa kohdunkaulaan. Ja oikeastaan hän oli aika liikuttavan ihastunut työhönsä ylipäätään. Hän hymyili ja tepasteli vastaanottohuoneen seisontakorkeudella olevan pöytänsä äärellä pikkumustassa arkimekossaan. Hyräili ja huokaili miten ihanat pakkaset kun saa pitää villasukkia. Heitteli näpsäkästi kysymyksiä ja suolsi sähköisiä lomakkeita sormistaan. Osasin vastata viivyttelemättä siihen mikä oli edellisten kuukautisten alkamispäivämäärä.

”Ihana! Oi että sinä olet ihana, noin tarkasti muistat eikä tarvi edes muistella. Ai miten ihanaa, kiitos!”

Kolmen minuutin päästä kahdessa lastassa ja yhdessä pienessä harjassa oli tarpeeksi irtosoluja kohdunkaulan mahdollisten solu- ja kudosmuutosten havaitsemiseksi. Ja minut olin siihen mennessä kehuttu kohdunnapukasta rintarauhasiin: että oma-aloitteisesti muistan tunnustella rinnatkin.

”Et varmaankaan tarvitse kuvallisia ohjeita siihen tunnusteluun? Joo, vaikuttaa siltä, että kyllä on asiat hallussa! Ihana potilas!”

Muistan lukeneeni, että elämäänsä voi muuttaa muokkaamalla siitä kertomaansa tarinaa. Kävelin sairaalalta Skodalle, jonka ikkunoiden sähköinen aukaisumekanismi oli lakannut toimimasta. En ollut tullessa ajanut parkkitaloon koska en olisi kehdannut avata ovea ja nousta ottamaan lipuketta automaatista. Kiertelin sen sijaan korttelia niin kauan, että yksi kuudesta kahden tunnin paikalle pysäköineistä ikääntyvästä naisesta palasi autollensa ja vapautti minulle paikan.

Menomatkalla määräaikaistarkastukseen ikkunat jäätyneinä saapuneen naisen tarina olisi kysyttäessä ollut väsynyt ja lannistunut. Palkka ei sittenkään ollut noussut vaikka oli pitänyt, jo kaksi vuotta. Pienempi lapsi oli saanut taas koulun aikuisia tolaltaan ja tapellut välitunnilla, isompi oli hukannut uimahousunsa keskellä uintiviikkoa, kukaan ei ostanut sitä omalle tammalle väärän kokoista sadeloimea ja talouden toinen aikuinen piti etäisyyttä, lipui kohti vasektomiaa sellaisella vakavuudella, että olisi voinut kuvitella että siemenjohdinten lisäksi olisi katkeamassa kahdeksantoistavuotinen parisuhde, samassa sairaalassa missä kävin neljäkymmentä vuotta sitten syntymässä.

Paluumatkalla hahmottelin tarinaa, jossa oli niin nätti pinkki napukka ja kaikki asiat hallussa. Jotenkin tuntui sopivalta tällainen yksinkertainen näpsäkkä versio.

 

 

 

 

Advertisements

Terveenä ammuttu tamma

Maamme pääkaupungin keskustassa on Käthy-tamman patsas. Käthy oli Ruotsissa syntynyt lämminverinen ratsuhevonen, isän puolelta trakehner, Blanka-äidin puolelta ruotsalainen puoliverinen. Se oli nuori, näyttävä, liikkeiltään ja luonteeltaan tasainen, ja kantoi vanhenevaa omistajaansa tämän viimeiset vuodet sekä edustustilaisuuksissa että maastopoluilla. Käthy opetettiin jopa peitsaamaan – askeltamaan vanhaa ratsastajaansa ajatellen tasaisemmin.

Omistaja oli sotilaallisesti koulutettu hevosmies ja Käthy hänen varsin lukuisan käyttöhevosjoukkonsa viimeinen. Vaikka ajan ja aseman mukana tuomana tapana oli suhtautua hevosiin käyttötarkoituksen mukaisesti ja järkevästi, kiintyi omistaja Käthyyn siinä määrin, että piti ratsunsa itsellään vielä silloinkin kun ei enää jaksanut ratsastaa. Kälylleen hän kirjoitti tämän tapahtuneen ”epäilemättä tunnesyistä”.

Omistajan toiveesta Käthy saatteli häntä viimeisen kerran vielä osana hautajaiskulkuetta, Ruotsin hovista lainattu hevosten suruloimi päällään – ja syntymäisillään oleva varsa kohdussaan. Se käveli saattueen mukana vain lyhyen matkaa, osaksi tiineytensä vuoksi – varsa syntyi hautajaispäivää seuraavana yönä – mutta osaksi myös siksi, että silloinen pääministeri ei hyväksynyt Käthyn osallistumista kulkueeseen. Tamma kuitenkin salakuljetettiin omistajan uskottujen ystävien toimesta pääkaupunkiin ja liitettiin kulkueeseen sen arvolle sopivalle paikalle.

Omistaja toivoi, että hänen viimeinen ratsunsa saisi elää hänen kuolemansa jälkeen omaan luonnolliseen kuolemaansa saakka. Käthy kuitenkin ammuttiin Ypäjällä vain kaksi vuotta omistajan hautajaisten jälkeen, täysin terveenä. Ilmeisen poliittiseen ja täysin yhtäkkiseen lopetuspäätökseen kirjattiin näennäisiä jalkavaivoja.

Käthyn patsaalle kerättiin rahaa lähes kahdeksankymmentä miljoonaa markkaa. Patsaan yksityiskohdista oltiin erityisen tarkkoja – ratsastajan osalta. Käthyn mallina sen sijaan toimivat pääasiassa samanmalliset muut hevoset, muun muassa armeijalta lainattu arabialainen hevonen, jonka piirteitä muokkaamalla taiteilija pyrki tavoittamaan suurikokoisen ratsuhevosen olemuksen.

Kaksipäiväisen syyslomareissun jälkimmäisenä päivänä auton eturenkaasta löytyy vanha ruostunut hevosenkengän naula. Ensilumen sekoittaman Etelä-Suomen rengasliikkeet eivät osoita vieraanvaraisuutta, joten pohjoissuomalainen perhe päätyy paikkaamaan renkaan itse. Siihen kuluu neljäsosa perilläoloajasta. Käthy nähdään pimeässä räntäsateessa ennen kotiinpalumatkaa, kamelinpaskana mainostettua paikkapurukumia renkaaseen tungettuna.

 

 

Yksityistetään erityiskoulut!

Luennoin maanantaiaamuna tuleville varhaiskasvattajille ja erehdyin kehaisemaan, että toisin kuin päiväkodista, koulusta ei ole vielä koskaan soitettu, että lasta pitäisi tulla hakemaan kotiin kesken päivän. Se oli suuri virhe. Unohdin universumin hetkeksi; puhelin alkoi piristä vastaiskuna välittömästi. Tällä viikolla on soitettu jo kahdesti hakemaan lapsi kotiin ennen aikojaan. Tällä viimeisimmällä kerralla ehdotettiin, että kannattaako perjantaiksi edes tuoda kouluun.

Mutta perjantaiksi lapsi pääsisi edellisen opettajan luokkaan. Ja sinne hän erityisesti haluaa, siellä on kuulemma mukavaa. Ja minua kiukuttaa se miten vähän voin vaikuttaa lapsen tärkeimpään kasvuympäristöön kodin ohella. Minä osaisin ehdottaa viimeinkin jo tällä kokemuksella, mikä saattaisi toimia. Ja se olisi kovin yksinkertaista eikä edes kallista. Mutta se on kaupungin rakenteissa aivan mahdotonta. Eikä minua edes kuuntele kovin moni. Äitiä, joka jankuttaa itsepintaisesti samasta asiasta.

Kirjoitan taas kerran aluekoordinaattorille ja kysyn onko meillä mitään vaihtoehtoja. Onko olemassa sellaista koulua, jossa lapseni saisi olla rauhassa peruskoulun ajan. Josta ei tarvitsisi siirtyä mihinkään, ja jossa opettaja ei vaihtuisi joka vuosi. Saan informatiivisen virkamiesvastauksen, jossa kerrotaan menettely erityiskouluun siirtymiseksi. Koulun nimi on uusittu, on yhdistetty yksikköjä ja nyt on yksi iso kaupungin erityiskoulu. En hahmota sitä mitenkään. En voi kysyä keneltäkään kokemuksia. En tiedä mitä mikäkin nimi tai yksikkö tarkoittaa. Koordinaattorin mukaan moniammatillinen asiantuntijaryhmä kokoontuu ja päättää. Että minä en voi vaikuttaa asiaan muuten kuin osallistumalla ryhmän tapaamiseen. Että siitä riippuu mikä yksikkö. Ja että yksikköjen välilläkin tietysti lasta siirrellään tarvittaessa.

Monta ammattia, jokaisella oma edustajansa, jokaisella oma siivu. Yksikään monen ammatin edustajista ei tunne lastani, mutta heillä on kaikesta päätellen ammattinsa tuoma pätevyys jollakin tavalla tietää ja tuntea lapseni elämää riittävästi tehdäkseen päätöksiä siitä.

Rakenteiden tarkempi tarkastelu paljastaisi, että ne on luotu helpottamaan ja yksinkertaistamaan aikuisten ammattilaisten työtä. Silläkin on toki arvonsa ja voi ajatella, että se poikisi lasten suuntaan tehostuneena tukena. Mutta kaikki lapset eivät ole samanlaisia, kaikkia ei voi tukea samalla tavalla. Silloin kun lapsen todellisuudessa kipeiten tarvitsema tuki olisi pysyvyys, alkavat moniammatilliset siivurakenteet tuottaa jotakin aivan päinvastaista.

Tiedän nyt mitkä lomakkeet ja mitkä toimenpiteet tulee tehdä jos haluaa anoa siirtoa. Mutta en edelleenkään tiedä onko missään sellaista kouluympäristöä, jossa lapseni saisi olla – kaikkine haasteineen – rauhassa. Ketään ei tunnu kiinnostavan lapsen näkökulma, hänen kokemuksensa hänen kokonaisesta elämästään, jota on tuettu jo niin paljon ja niin moniammatillisesti, että siihen mahtuu yli viisikymmentä lähiaikuista elämän ensimmäisen kymmenen vuoden ajalle. Lapselle, jolla on vaikeuksia sietää muutoksia. Lapselle, jonka olo on turvallinen – tämän omien sanojen mukaan – silloin kun kaikki on ”tavallista ja tuttua ja samaa”.

Meidän aikuisten näkökulmasta lasta on tuettu valtavasti. Lapsella ei ole tuettu olo. Kummalla on väliä? Ketä oikeastaan on tuettu?

Ihmiset toistelevat sitä miten rakenteissa täytyy edetä rakenteiden mukaan: on nivelvaiheita ja tukitoimia ja erityisiä päätöksiä; työsopimuksia, virkoja, virantäyttöjä – moniammatillisia ryhmiä. On tiettyjä vuodenaikoja, jolloin tehdään päätökset seuraavia vuosia varten. Ei ennen. Eikä jälkeen.

Lapsi on omasta mielestään niin paha ja huono ja epäonnistuu koko ajan, että kukaan ei halua häntä mihinkään. Keneenkään ei auta kiintyä liikaa, koska kohta se loppuu kuitenkin. Minua kiukuttaa niin, että kokeilen maata selälläni ja potkia. Meillä kaikilla on kova ikävä edellistä opettajaa. Lapsen mielestä näytän naurettavalta keskellä keittiön lattiaa. Kerron, että hänen tulkintansa vastaa tilanteen absurdiutta ja turhauttavuutta oikein hyvin. Kasvatusoppaiden mukaan lasten sanavarastoa täytyy kehittää lukemalla heille. Minun lapseni ei useinkaan asetu kuuntelemaan, mutta minua kuuntelemalla hänen sanavarastonsa kehittyy dosenttitasoiseksi analyyttiseksi diskurssityökaluvarannoksi, jossa ei käy epäselväksi, että yhdyssanoja voi tehtailla loputtomiin.

Avuttomuus ja voimattomuus. Se on tässä kohti olotila, jonka kanssa opettelen elämään. Montaakin asiaa kohtaan, mutta erityisen kipeästi sitä pientä ihmistä kohtaan jolle toivoisi eniten hyvää.

Viikon loppupään ilta päättyy kuitenkin hyvin. Tilaan hevoselle heijastavan ratsastusloimen ja heijastinrintaremmin, jotta meidät erotetaan maastossa hirvestä. Painan tilausnappia. Käymme lapsen kanssa kaupassa ja ostamme ensimmäisestä glögierästä litran. Lapsi antaa luvan alkaa laulaa joululauluja. Juomme glögiä ja selaan lisää hevostarvikkeita. Löydän kevyet jalustimet halvalla, samasta paikasta johon juuri jätin tilauksen. On perjantai-ilta. Kirjoitan asiakaspalveluun ja kysyn olisiko mitenkään mahdollista lisätä äsken tekemääni tilaukseen vielä jalustimet, kokoa 120mm. Että pääsisin yksillä toimituskuluilla. Puolen tunnin päästä Tuikku vastaa:

“Kiitos lisätilauksesta! 🙂 Jalustimien lisäys tilaukseesi onnistuu tottakai. Ne on nyt lisätty tilaukseesi sekä laskulle. Hyvää viikonloppua!”

Lapsi ihmettelee miksi itken glögimuki kädessä tietokoneen ääressä. Selitän, että joku sanoi ”kiitos”, ja että ”onnistuu tottakai”, ja toivottaa hyvää viikonloppua. Ja hymynaama. Ja huutomerkkejä. Ja luen viestin monta kertaa. Ja joka kerta itkettää; ihan vain se miten helposti joku asia onnistui. Ja että joku toinen oli iloinen pyynnöstäni (ohitan sinnikkäästi sen yksityiskohdan, että olen maksava asiakas ja että rahalla saa; ja sen, että en ole varma kumpi on oikein “jalustimien” vai “jalustinten”).

[Onko vastaus haasteellisten lasten kouluympäristöjen pysyvyyteen todellakin kylmästi raha? Yksityinen erityiskoulu.]

 

Annetaan ajoittain kohtalainen, steriili mies

”Kiukku väärentää sanoja, tiiäthän äiti. Silloin on niinkun pään sisällä väärennyskone, sanat tulee ulos väärin.”

Lapsi survoo toppahousuja koulureppuun ja varmistelee, että enhän ole uskonut jos hän on joskus kiukuspäissään sanonut jotakin kurjaa. Vannon, että en ole, en lähellekään. Että kiukkukone on tuttu minullekin. Saan harvinaisen halauksen. Toppahousujen mahtuminen reppuun tekee tiukkaa, mutta ne on survottu sinne syyskuun alusta lähtien. Mitkään muut housut eivät käy, varsinkaan tiukat housut. Mikään ei saa puristaa eikä mennä ryttyyn. Siksi sukatkin riisutaan aina kun päästään kouluun. Ja lempikengät ovat vuorelliset kumisaappaat, säällä kuin säällä. Yöllä pitää herätä kolmesti vaihtamaan peittoa ohuempaan ja sitten sileämpään ja lopulta paksumpaan. Nämä ovat vakavia asioita. Niiden vuoksi herätään. Ja lapsi huokaa, että meidän perheessä on turvallista asua.

Aikuiselle on tullut päiväpostissa kirje yliopistosairaalan logolla. Sijaitsen Airin kanssa keltaisen elefanttipussilakanan päällä kun hän tulee töistä. Koen tarpeelliseksi ilmoittaa hänelle kirjeestä välittömästi, mutta teen sen samalla kun lasken hankkeen budjettia enkä keskity kumpaankaan asiaan.

”Sulle tuli se eutanasia-aika!”

Koetan uudelleen, tällä kertaa pääni sisällä, sillä en ole ihan varma mitä suusta tulee. Seuraava versio ei ole juurikaan parempi: ”Sulle tuli se vivisektioaika”. Aikuinen ehtii kävellä talon pääovipäädystä makuuhuonepäätyyn ennen kuin oikea sana löytyy. Samassa ajassa olen hahmotellut jo kirjallisuuden Nobel-tason dystopian yhteiskunnasta, jossa ihmisten elinikä määräytyisi satunnaisesti arvottavien eutanasiailmoitusten mukaan. Kun kirje saapuisi, olisi kaksi viikkoa aikaa hyvästellä maailma.

Kuukautiset alkavat jälleen kerran ja totean aikuiselle, että emme onneksi ole enää saamassa lasta. Mutta, että jos saisimme, täytyisi tehdä vaikeita päätöksiä. Parhain skenaario siinä dystopiassa olisi antaa adoptoitavaksi toinen aikuinen ja jatkaa itse elämää kolmen lapsen kanssa. Olemme molemmat samaa mieltä ja laadimme ilmoituksen yhdessä, vastaisuuden varalle. Hän ehdottaa muotoa ”kohtalainen, steriili mies”, minä lisään, rehellisyyden nimissä ”ajoittain kohtalainen”.

Olen nimittäin ostanut hevostarvikkeiden nettikirpputorilta sadeloimen, jossa ei pitänyt olla yhtään repeämää, mutta jossa oli kaksi suurta palkeenkieltä. Ja joka oli lisäksi ihan eri värinen kuin myyntikuvassa, jossa se oli kuvattu ties missä loisteputkivalossa. Osaan siis eläytyä tulevan adoptioperheen tuskaan, jos he ottaisivat vastaan ”kohtalaisen miehen”, mutta saisivatkin vain ajoittain kohtalaisen miehen.

 

 

 

 

Vaihdoin työpaikkaa!

Päivä, jona melkein vaihdoin ammattia. Melkein tarkoittaa tässä tapauksessa, että aikeen esti aika tarkalleen tuhatkahdeksaasataa euroa kuukaudessa. Tai toisin sanottuna omakotitalo ja kaksi lasta. Rinnakkaisuniversumissa, jossa elän ilman lapsia ja taloa, olisin tänään jättänyt hakemuksen klinikkaeläintenhoitajaksi. Haettiin hyvää tyyppiä, joka on reipas ja oppii uusia asioita nopeaa. Ei tarvita välttämättä koulutusta – hyvätyyppiys on tärkeämpää, sanoivat. Ja koska olen niin hyvä tyyppi, niin johan olisin saanut sen paikan. Ja olisin siirtynyt kissaa sanomatta yliopistosta hevosklinikalle. Jo pelkkä rinnakkaisuniversumiunelman ajattelu tuntui kevyeltä, vaikka klinikkaeläintenhoitajan työ olisi fyysisesti kaikkea muuta.

Mutta haastan kenet tahansa klinikkaeläintenhoitajan vastaamaan neljäänkymmeneen sähköpostiin päivässä, ohjaamaan graduja ja väitöskirjoja, arvioimaan toistakymmentä englanninkielistä tutkimusartikkelia vuodessa, toimittamaan kahta kansainvälistä kirjaa (kummassakin yli kymmenen kirjoittajaa, joista jokainen pyytää käsikirjoituksilleen lisäaikaa kun kustantaja samalla kiristää julkaisuaikataulua), tutkimaan herranjestas itsekin jotakin jossakin välissä ja julkaisemaan vähintään neljä kansainvälisesti arvioitua julkaisua vuodessa (mielellään enemmän) ja sitten vielä hakemaan ulkopuolista rahoitusta parilla miljoonalla eurolla vuodessa. Sitten voidaan istua vierekkäin ja mitata kielen alta kortisoliarvoja, että kumpi homma stressaa enemmän.

Kirjoitan tähän sen ylös niin voin palata miettimään viiden vuoden päästä, että mitä sitten kävikään: en usko, että jään eläkkelle yliopistotöistä. Johonkin on siirryttävä.

Hevosten hampaat tuli raspattua ja rokotukset uusittua. Minun tammani seisoi läpi raspauksen rauhoittamatta ja en tiedä onko se meriitti tai mikään, mutta revin pienistäkin asioista ylpeydentunteita. Minulla on kaksi mallikasta eläinläinlääkäriasiakaskoiraa, nyt vielä hevonenkin. Porukan lunkius ei mitenkään ole omaa ansiotani, mutta ylpeilen silti.

Pidin taukoa klinikkaeläintenhoitajan työstäni (olin siirrellyt hevosia ja huuhteluvesivatia varsin ansiokkaasti) yhden puhelun ajan. Hyvinvointikeskuksen perhetyöntekijöiden esimies soitti lastensuojeluilmoituksen vuoksi. Hän ehdotti kolmen minuutin puhelun perusteella, että asiakkuutta ei edes avata. Että ei rasiteta lasta taas kerran uusien ihmisten tapaamisella kun asiat tuntuvat olevan hoidossa. Sovimme, että palataan asiaan jos lapsi hautautuu kotona pyykkivuoren alle eikä saa happea neljään minuuttiin.

Niin että siivooja jäi saamatta. Mutta se on vain hyvä. Olisin stressannut siivoojan tuloa kuitenkin joka kerta niin että olisin siivonnut edellisenä iltana yömyöhään saakka.

 

 

Nokkahuilu-uhkaaja

Nyt on nokkahuiluvuodenaika. Ja katsastusvuodenaika. Tähän hidastumisen ja lakastumisen vuodenaikaan kuuluu myös hajamielisyys, joka on kuitenkin ilahduttavasti ja armeliaasti tarkoituksenmukainen ominaisuus vanhemmassa, jonka lapset alkavat itsenäistyä. Kun vanhempi ei muista, että tiistaisin on pitkä päivä ja tarvitaan eväät, tai että missä nokkahuilu on niin lapsi nousee tilanteen tasalle ja eväsmehua pullottaessaan ohjaa nokkahuilun suuntaan.

”Äiti, taidan tietää. Isi on varmasti piilottanut sen koska uhkailin sillä sitä viimeksi.”

Molemmat lapset ovat taitavia koululaisia. Toisin kuin äitinsä, joka ei ole kovin ammattitaitoinen työntekijä. Selviää, että palkankorotusta ei ole voitu maksaa koska en ole osannut ja/tai ymmärtänyt miten kehityskeskustelulomake hyväksytään työntekijän osalta. Jää nähtäväksi maksetaanko korotus takautuvasti vai vasta siitä lähtien kun työntekijä on ymmärtänyt henkilöstöhallinnan tietojärjestelmän ominaisuuden, jossa allekirjoituksen lisäksi pitää huomata vasemmassa reunassa pieni rasti ruutuun.

Minulla on valmiina anekdootti vastaavanlaisesta tilanteesta, jonka avulla argumentoin henkilöstöhallintoon, että vasemman reunan rastilla ei ole vaikutusta tosiasialliseen työsuoritukseeni. Viikonlopulla mummoni hautaan saatelleen hautausurakoitsijan tumman takin oikeanpuolimmainen takalieve oli jäänyt hänen housujensa vyön väliin, paljastaen oikean pakaran – toki housuilla peitetyn. Koko toimituksen ajan: kirkosta ruumisautolle, autolta saattueessa haudalle, hautaanlaskussa, takaisin autoille käveltäessä. Hän suoriutui toimituksesta osaltaan kuten kuuluukin ja hyvin ammattitaitoisesti, vaikka räikeästi näkyvän pukeutumisvirheen tehneenä. Vertaisin takinliepeen vyön alle jäämistä vasemman laidan rasti ruutuun -kohdan huomaamatta jäämiseen.

Katsastustoimiston työntekijä ja asiakas keskustelevat siitä kuinka tupakan kallistuttua on ollut pakko siirtyä nuuskaan. Mutta että kuitenkin tulee välillä ostettua myös tupakkaa. He tunnustavat katsastusmaksupäätteiden ja päästömittausilmoitusten äärellä toisilleen olevansa sekakäyttäjiä. Skoda menee sekakäyttäjältä läpi parilla korjaushuomautuksella.

Skodalla lähden hakemaan koulusta lasta, joka on vetäissyt herneen nenään viimeisellä välitunnilla siitä, ettei häntä ole otettu jalkapallopeliin vaikka on sääntö, että kaikki pitää ottaa jos peliin mahtuu. Skodan etupenkillä on sattuneesta syystä lapsen passi ja hevosen passi. Tiedän, että lapsella on parhaillaan epäonnistunut ja huono olo, eikä sitä auta yhtään se, että minä alkaisin tentata mitä välitunnilla tapahtui. Kerron sen sijaan lapselle kotimatkalla miten monella tavalla hänen passinsa on tehty sellaiseksi, ettei väärentäminen olisi mahdollista. Turvatekijöitä on kymmeniä. Lapsi vääntelee passiaan ja ihmettelee miksi sitä niin pitää varjella. Että miksei muka maahan voi tulla ihan ilman mitään passia. Että miksei joku saa tulla tänne asumaan jos haluaa tulla. Vastaan, että aikuiset ovat päättäneet, että kaikkia ei voi alkaa ja että on aika suhteellista kuinka monta yhteen peliin mahtuu.

Lapsi on joillakin koulunkäynnin ja yhteiskuntakelpoisuuden mittareilla ikäisiään vuosikausia jäljessä, mutta reiluus, oikeudenmukaisuus ja heikompiosaisten puolustaminen ovat niitä ominaisuuksia hänessä, jotka ylittävät keski-ikäistenkin kanssakansalaisten tason mennen tullen.

 

Silverperin Jaakon alapään annosläjä

Minun isomummuni Martta Sofia olisi kirjoittanut blogia. Hän ei varmaankaan olisi ratsastanut, vaikka eläimistä pitikin. Eikä juuri pukahtanut yksityisistä asioistaan, sillä hän oli herraskainen ja fiini rouvasväenyhdistyksen johtohahmo. Hän on jättänyt jälkeensä ruotsiksi kirjoitettuja runoja, asiatyylisiä muisteluita lapsilleen, pakinoita ja murretekstejä. Tässä alla Martan blogikirjoitus kuudenkymmenen vuoden takaa. En muista isomummua ollenkaan, mutta luulenpa, että oltaisiin tultu juttuun.

*

Tuosa lyseon paikalla oli enne vanahaan olurruuki ja siitä muistankin monta mukavaa asiaa. Se oli semmonen kaksivooninkinen puupytinki josa oli korkiat raput siihen puojiin, josa olutta ja sahtia ja lie limunaatiaki myytiin. En tiijä oliko siihen aikaan mittään määrää palijoko sitä väkevää olutta kerralla annettiin yhelle ostajalle, mutta kerran kävi niin että Silverperin Jaakolle ei tarpeeksi myyty ja Jaako, joka oli oikein tunnettu koiranleuka teki niijen puurappujen yläpäähän semmosen alapään annosläjän, en vihti sitä sillä oikialla nimellä sanua, mutta arvaahan sen. Jaako, sitte ku polliisi sitä hättyytti selevitti että: ”Se on sillälailla herra konstaapeli että vattantauti on semmonen tauti että ku se kerran kuirahtaa niin se tulla luirahtaa”.

Voi että muistuu ne kouluajat mieleen, ei ollu koulutemokratiasta tietua. Arestia annettiin jos liialti oma tahto oppilaalla pakkas ilimeneen. Ja Immannin ukko anto tukkapöllyä että silimät pääsä mulijahteli, jos ei osannu olla kaikesa sen mielen mukkaan. Mutta Waleniuksen Wenla oli uskovainen ja oikeen hyväsyväminen tantta. Kerran kävi ruottin tunnilla niin että Pyhäniemen Reeten ois pitäny mennä taululle kirjottaan ja vaikka Wenla monneen kertaan vaati sitä menemään, niin ei. Ja sitte ku Wenla jäläkeen päin kuuli että Reetellä oli housun takapuolesa iso palakeinkieli, jonka vuoksi se ei kehannu luokan etteen mennä, niin Wenla meni pyytään anteeksi Reeteltä, ku oli tietämättään niin loukannu Reeteä.

Sitte tullee Artturi Lakerlövin talo, jonka pihapytingisä piti pakaria Öörnin Jenni. Se sitte leipo hyvvää nisua, mutta se oli hyvin räähkä luonnostaan, syvän kourasa sinne sai mennä aina ku ei tienny millä tuulella se milloinki oli, mutta sen orfiilat varsinki oli ihan suusa sulavia.

Seuraava talo sitte joka oli ennen Sabutskilla ja viimeksi nuoremmalla Läksyn Kallella, joka oli tullimiehenä Lapaluovosa. Sitten siinä Rantakavun viimesen korttelin nurkasa oli vanahan Läksyn talo, josa oli puoli-ylleinen sauna eli oikiastaan vain höyrykaapi, semmonen puuloova, josa oli penkki ja kannesa reikä pään kohalla. Siinä sai istua ja rööristä sitte päästettiin kuumaa höyryä, heleposti siinä rupes hikkoilemmaan ja liat lähti. Muttei siinä oo ennää aikoihin kylyvetty.

Muistakko Molperin Esteriä, semmonen pikkunen tyttöihminen, joka oli siinä älynjakelusa jääny palijo muita vähemmälle. Se juosta hyssytteli talosta talloon kaffia juomasa, ja aina ku vain emännä silimä vältti, niin se kokos prikalta pullanpalasia lakkariinsa. Sillä oli semmonen sen ajan tyylinen pitkä hame, jota ny sanotaan maxiksi, ja siinä hammeesa oli justiinsa takapuolen kohalla iso lakkari, johon passas panna pullaa, eikä se päällepäin silti pönköttäny ku se ihte istu sen päällä. Joskus se sitte oli rentona ja anto lapsille sieltä lakkarista niitä lutistuneita nisunpalasia.

Entäs Krantta-Eeva, sen sinä ny kyllä mahat muistaa. Sen koti oli siinä Oinosen valokuvvaamon paikalla. Ja vaikka Eevaa piettiin vähä niinku lyhyenä kans, nii ei se kyllä tyhymä ollu, se oli oikia persoona ja sen kans oli mukava praatata. Eeva kerto kerran mulle ku tuli puhheeksi miksei Eeva ollu menny naimisiin, nii se sano että kyllähän se Kaltean lukkari oli käyny häntä mammalta kysymäsä, mutta mamma oli meinannu ettei meijän Eevaa oo kasvatettu kanttoorin frouvaksi, fiinimpi mies sen pittää saaha. Vaan eipä sitä fiinimpää sitte ollu löytyny, koska Eeva jäi ikkuiseksi tytöksi. Eevalla oli aina tavalliseuuvesta kovasti poikkiava vaatetus, kesähattuki oli niinku kryytimaa, ja aamutossuneen se hilippi kavulla talavellaki.

Niilloli ruotti kotikielenä Melperin Esterillä ja Krantta Eevalla niinku sen ajan herrasväkkeen kuuluvilla ylleensäkki, mutta osas ne silti tämän suomen kielenki. Esteri oli kovasti miehiin menevä, ja sillä oli niitä ihhailun kohteita usioitaki. Oli pastoria jos puutarhuria. Kerran sille Waleniuksen Emma, joka oli kans vanaha piika oli sanonu että kyllä me Esteri hyvä saamma jo heittää ne mies-asiat mielestä, ei meitä ennää kukkaa huoli ku oomma näin vanahoja ja kurttuisia, mutta siihen Esteri vastasi oikein toperasti että heitä sinä jos tykkäät, minä kyllä vielä saan miehen. Mutta saamatta se jäi Esteriltäki.

Ne Perkisen veljekset ne ois luku erikseen ja eikö nuista joku lie pitänykki kirjaa. Oli joku kerran Jussilta kysyny että onko se tosi ettei teistä kukkaa oo normaali. Ihte oot normaali, oli siihen Jussi vastannu. Kun Perkisen poikain äiti vielä eli, ne asu piha pirtisä siinä nykysen Timosen paikalla. Minäki kävin ihan uteliaisuuvesta – ku niistä niin palijo puhuttiin, – kerran munia ostamassa, niillä oli kanoja, jokka kaakatti siinä pirtisä ja soffasängysä oli olkien sekkaan munineet, että sainhan minä kolome munnaa ostetuksi sillä kertaa.

Olin kerran paikalla kun nämä veljekset, Antti Jussi ja Aleksanteri tuli äänestämmään Raatihuoneelle. Anttihan oli sokia ja kun vaalineuvoja istahtu auttamaan Anttia, niin siihen Aleksanteri että: ei tarvihte auttaa, se oon minä joka tiijän miten Antti äänestää, ja niinhän se kävi ettei apu kelevannu.

Olipa aivan unohtua Jemtalin Fiia, joka kuluki hieromasa ihimisiä. Siinä oli kans persoona, aivan ommaa sorttiaan, lienee ollu vähä herraskaista alakuperrää. Se asu viimeksi siinä Rantakavun varrella sen herrasvanahainkojin pihapirtisä. Kävikkö ikkään sen huushollisa? Ei siinä palijo lattialla tillaa ollu. Se pirtti oli plankattu kahteen ossaan, köökinpuoleen ja kamariin, ja ne oli kummakki osat niin täynä kaiken maailman roinaa, joita se oli huutokauposta ostanu, ja möi sitte uuvelleen ja aina sieltä sen varastosta jotakin tarpeeseensa löysi. Se oli Fiia niin hirviän siisti ettei se Rantasaunasakaan pessy ihtiään muuta kun omasta emalifajistaan, jonka se aina otti mukkaan saunaan. Silloli toisesa kainalosa vihta ja toisesa se vati.

Fiia oli hirviän hyvämuistinen ja kerto aina hieroissaan kaiken mailman asioita joille sai makiasti nauraa. Se oli vähä runollinenki, kirjotteli aina muistivärsyjä tuttaville merkkipäiviksi. Muuten se oli niin kaikkiruokanen että ku se talloon tuli niin se kysy aina että onko mittään vanahaa ja hommeista jäännöstä, sille kelepasi sitte ihan mikä vain. Ite se osti aina hylykeen traania jota se söi ku voi oli semmielestä niin tyyristä.