Month: November 2017

Lastensuojeluilmoitus rehtorista

Rehtorin loppusanat tapaamisessa koululla meille vanhemmille olivat ”Älkää nyt syyttäkö itseänne, vaikka tutkiskelun paikkahan tässä teillä on”. Jos kokous ei olisi jatkunut jo pitkälle toista tuntia, olisin avannut keskustelun uudelleen (enkä ihan hirveän rakentavassa sävyssä) – emme selvästikään olleet tulleet kuulluksi. Sen sijaan meitä epäiltiin toistamiseen, toisen lastensuojeluilmoituksen kera siitä että lapsen oireiluun löytyy syy kotoa.

Meillä on kahdeksan vuoden aikana käynyt kotona vuosittain vähintään kaksi eri sosiaalityöntekijää, sairaanhoitajaa, psykologia, terapeuttia tai muuta viranomaista tai ammattilaista. Yhteensä noin kaksikymmentä kotikäyntiä, jokaisessa asetelmana, että kotiolomme tullaan arvioimaan. Meitä on haastateltu kuukausikaupalla, vuorovaikutusvideoitu kahteen eri kertaan lapsen kanssa ja ilman, perheenä ja yksitellen ja kaikissa eri yhdistelmissä. Meidän on pitänyt uudelleen ja uudelleen kertoa uusille ihmisille ihan kaikki – todistaa, että olemme riittävän hyvät vanhemmat omalle lapsellemme. Jokainen kierros päätyy lopulta siihen, että on kyse lapsen omista syvistä traumoista, joita me vanhemmat olemme onnistuneet helpottamaan sinnikkäällä työllä ja rakkaudella.

Jokainen uusi kierros kuitenkin väsyttää ja traumatisoi meitä perheenä – meihin ei luoteta, meidän valtavaa ja omistautunutta työtämme ei nähdä. Jokaisella kierroksella valvon öitä ja itken ja pelkään sitä mahdollisuutta, että joku käyttää valtaansa väärin tiedoin eikä näe, että me olemme lapsen elämän kannatteleva ja hyvä ydin.

Ja sitten taas joku uusi ihminen huolestuu lapsen käytöksestä: uusi opettaja, uusi rehtori, uusi koulukoordinaattori, uusi lääkäri, lista on loputon. Ja kaikki alkaa alusta. Koska kyllähän lapsen oireiluun löytyy syy kotoa. Eikä meillä ole ketään, joka olisi ollut meidän perheemme kanssa alusta saakka. Ei ketään, jolla on sama perspektiivi lapseen kuin meillä. Ei ketään joka voisi viheltää pilliin ja sanoa, että itse asiassa kaikki on nyt paremmin kuin pitkään aikaan. Me kaksi vanhempaa olemme lasten ohella ainoat, jotka ovat jakaneet kaiken alusta lähtien. Mutta meitä ei kuulla, olemme ilmeisesti puolueellisia ja liian lähellä. Tilanteeseen on pakko tuoda taas joku uusi ulkopuolinen.

Me teemme erityisen haastavan lapsen kanssa töitä päivästä toiseen, isänä ja äitinä – korjaten ja paikkaillen, tukien, silittäen ja jämptisti rakastaen. Rakastamme silloinkin kun hän taistelee rakkautta vastaan kirjaimellisesti kynsin ja hampain. Haemme ja taistelemme hänelle apua. Omasta mielestämme onnistuen, pienenpienin askelin. Mutta vain hyvin vähän tunnustusta saaden. Sen sijaan jatkuvasti epäiltyinä ja kyseenalaistettuina.

Meillä on kotona niin tuhottoman ruttuun rakastettu ja meidät ihmisinä vahvoiksi kasvattanut lapsi, että emme vaihtaisi häntä mistään hinnasta mihinkään. Joskus ennen nukahtamista toivon, itsekkäästi, että joku näkisi lapsen parhaimmillaan, sellaisena kun hän kotona jaksaa olla – ja huomaisi miten valtavan paljon hän on jo voittanut, miten hienoksi kasvanut ja miten paljon yrittää. Ihan koko ajan. Meidän kanssamme.

Voiko koulusta tehdä lastensuojeluilmoitusta? Ei voi. Mutta meistä voi, loputtomasti. Vaikka lapsen oikeuksiin kuulunee, että vanhempia tuetaan. Erityistarpeisten lasten adoptioperheille tulisi määrätä sosiaalityöntekijä, joka kulkisi rinnalla alusta lähtien siihen asti kunnes lapsi on täysi-ikäinen. Ei valvomaan, eikä ohjaamaan tai arvioimaan, vaan tukemaan ja puolustamaan.

EDIT: Ihana lukija ilmoitti, että on mahdollista tehdä lastensuojeluilmoitus, jossa huoli kohdistetaan perheen sijasta kouluun! 

Markettijeesus (aka Chris[t])

Päätin ottaa ohjat omiin käsiini ja ryhtyä tekemään elämälleni jotakin sen sijaan, että ruikutan peiton alla, että miten tässä näin kävi. Kävelimme lasten kanssa kolmensadan metrin pituisen pyhiinvaellusmatkan veikkauksen palvelupisteeseen. Jätimme viisi riviä Lottoa. Pienemmän lapsen uusien kenkien punaiset nauhat olivat huonot ja liukkaat ja niitä kiristettiin neljästi suuntaansa koska unohdimme lottohuumassa ostaa uudet nauhat.

En käytä työssäni tilastollisia tutkimusasetelmia ja joudun kotiopettajana opettelemaan ensin itse lapsen neljännen luokan matematiikan uudet asiat ennen kuin voin opettaa ne hänelle. Mutta osaan sentään päätellä, että Lottovoiton todennäköisyydet tässä tilanteessani ovat huomattavat. (Ontuva ja epäkypsä ”Universumi on minulle velkaa” -retoriikkani alkaa murentua, mutta se kantaa vielä lauantain yli.)

Citymarketin valtavaan valomainostorniin oli päivitetty ketjun uusi logo ja tulkitsin sen entistä kirkkaamman hohdon merkiksi. Kolme tietäjää vaelsi pimeässä kohti uutta ja parempaa elämää. Vanhin ja väsynein edellä, kaksi nokkelaa ja vikkelää perässä. ”Äiti mikä on klaani? Miksei koulussa voi oppia olemaan joku toinen eläin? Voinko toivoa joululahjaksi Fnatic Gear Rush LED Backlit Mechanical Pro Gaming Keyboardin?” Oli varmaa, että perillä odottaisi vähintään kymmenien tuhansien voitto raha-Jeesuksena seimessään.

Ostoslistalla oli myös aurinkorasvaa ja räikeitä rantapyyhkeitä.

Suomen satavuotisjuhlavuonna sopii käyttäytyä kuten stereotyyppinen lähihistoriallinen irvosuomalainen. Niinpä on asiaan kuuluvaa, että itsenäisyyspäivän alla eroava pariskunta vie perheensä täysin väärin ajoitetulle aurinkolomalle Kanarian saarille. Ostan perillä valtavan sombreron, mutta laitan sen päähäni vasta kun olen polttanut poskipäät karrelle. Suunnittelen puhuvani suomea koko matkan, tilaavani joka paikassa vain lihapullia ja lankkupihviä (jotka kasvissyöjänä syötän tietysti kulkukoirille ja -kissoille). Jätän humaltumisen muille, mutta juon kahvia sitäkin enemmän. Valitan respassa kuinka huoneistossa ei ole kahvinkeitintä ja vaadin alennusta hinnasta. Mutta se on ainut asia, josta uskallan nostaa metelin.

Tuohdun itse asiassa aivan joka käänteessä – lankkupihvi oli niin sitkeä, etten saanut paloiteltua sitä pöydän alla odottavalle kissalle, aurinkovarjo oli likainen, tarjoilija toi Fantan vaikka tilasin Spriten, flamenco-orkesteri ei soittanut tuttuja kappaleita – mutta valitan asioista hiljaa mielessäni tai jälkeenpäin perheenjäsenille. Mikä tärkeintä, kun lentokone laskeutuu takaisin kotikaupungin kentälle taputan innokkaasti kapteenille ja miehistölleen.

Kun elämän käsikirjoitus häviää, taistelu vapaasta paikasta on armotonta. Maailma on pullollaan vaihtoehtoisia kertomuksia ja jäsennyksiä. Jokainen on tunkemassa vapautuneelle paikalle: uhri, sankari, epäonnistuja, häviäjä, voittaja, Chris Martinin tuleva puoliso. Kuka tietää mikä niistä kiehtookaan eniten.

 

 

Koulujauhettu dosentti

Vaikka kuinka uhriudun universumille niin ymmärrän toki, että kaikki mitä tapahtuu on seurausta omista valinnoistani. Ei niin, että olisin valintoja tehdessä tiennyt mihin ryhdyn, mutta riskittömiksi en usko mitään valintoja – toisissa on todennäköisemmät riskit kuin toisissa. Erityistarpeisen lapsen adoptioon liittyvistä haasteista osasin ennustaa osan. Siitä miten tulisin itse niihin reagoimaan, kykenin ennustamaan vähemän. Puhumattakaan siitä miten toinen aikuinen tulisi reagoimaan.

”Think of everyone who has it worse than you, there’s no curse on you” laulaa Family of the Year (sic!) kun kaasuttelen tallille.

Lapsen koulunkäynnissä ja aikuisten vaihtumisessa on monta kaavaa. Sellaisia, jotka on jo helppo eritellä ja tunnistaa, mutta joita ei löydy mistään kirjallisuudesta. Ei vielä. Ja minä olen tutkija. Mutta en kykene tämän kaiken keskellä tuottamaan tutkimustasoista materiaalia. Yliopistolla on haamukirjoittajia ja siitä olen kiitollinen.

Yksi kaavoista, parhaillaan menneillään oleva, on toistunut esikoulusta lähtien. Ensin rakenteiden aikuiset tekevät päätöksen, joka on lapsen kannalta huono (siirto toiseen ryhmään ja/tai opettajan vaihtuminen ja/tai avustajan tai avustajien vaihtuminen), mutta jota perustellaan lapsen tukemisella, joten siihen ei voi vaikuttaa (meitä ei uskota tai kuunnella). Jonkin aikaa päätöksen jälkeen lapsi alkaa oireilla tilannetta. Tilanne eskaloituu, lapsen kanssa työskentelevä henkilökunta on avuton. He yrittävät ratkaista tilanteen osaamillaan keinoilla, ymmärtämättä että kyse ei ole heistä ihmisinä tai ammattilaisina vaan muutoksesta, johon lapsi reagoi. Henkilökunnan keinot loppuvat ja kootaan palaveri – henkilökuntaa tuetaan.

Henkilökuntaa tuetaan jaksamaan lapsen kanssa paremmin. Lapsen koulukuntoisuutta ja terapiamuotoja kartoitetaan. Lapsessa on ongelma.

Tässä kaavassa on piilopiru. Rakenteet ja niissä tapahtuva päätöksenteko (huomaatteko kuinka pinnistelen, etten syytä ketään ihmisistä) aiheuttavat tai pahentavat suoraan lapsen oireilua, mutta niitä ei näe kukaan. Ei suostu näkemään. Kerta toisensa jälkeen lapsi laitetaan tilanteeseen, jossa rakenteiden aiheuttamat muutokset tekevät hänestä lähes koulukunnottoman.

Lapsi ei ole kouluun tullessaan koulukunnoton. Hän on sitä sieltä lähtiessään. Tämä ei ole enää yhden äidin kiukuttelua. Uskoin itsekin niin pitkään. Tämä on jo kaava. Eikä edes yhden perheen tai lapsen kaava – kiitos teille kaikille, jotka olette kertoneet omien lastenne tarinoita minulle. Ja tästä saisi aikaan valtavan paljastavan ja raa’an tutkimuksen siitä mikä illuusio suomalainen koulu on niille, jotka putoavat sen jauhaviin rakenteisiin.

Tällä dosentilla ei vain ole paukkuja nyt. Pitää miettiä joulukoristeluita. Ja kolmen viikon päässä häämöttävää luoteisafrikan saariston matkaa, jonka piti olla iloinen perheloma. Ja josta tulee iloinen perheloma. Jälkimmäisessä toteamuksessa ‘perhe’ on vain määritelty uudelleen.

 

 

 

Erityisen tuen painopeitto

Luuliko joku oikeasti, että tässä oli kaikki? Ilmeisesti tällainen parisuhteen ja perheen hajoaminen ei ole vielä ihan tarpeeksi. Onhan se aika tavanomaista. Laitetaanko vielä kerta kiellon päälle? Pari metriä markkinalakua kaupan päälle? Ai et halua? No ei se mitään, laitetaan kumminkin.

Pienemmän lapsen uusi opettaja on ollut koko syksyn vaikeuksissa lapsen kanssa. Lasta on alettu taas pitää kiinni, viikoittain. Jopa tunnin kerrallaan. Painopeiton alla, kolmen aikuisen ihmisen voimin. Tunnin ajan. Oksettaa. Opettaja kertoo lapsen kuullen meille, että seuraavana päivänä ei tarvitse tulla kouluun. Lasta ei puhutella nimellä. Sanotaan ”tulkaa hakemaan teidän lapsi pois”. Aikuisten kasvoilla ei näy muuta kuin inhoa ja pelkoa, avuttomuutta ja väsymystä. Lapsi näkee sen kaiken. Lapsi on päässyt tilanteeseen, jossa on saanut kolme – k o l m e – aikuista ihmistä avuttomaksi. Hän on voittanut kolme aikuista ihmistä. Hän on niin voimakas, niin paha, niin vaarallinen. Hänen turvanaan ei ole kukaan.

Lapsen kanssa pärjännyt edellinen opettaja vaihdettiin uuteen. Yritimme sinnikkäästi pyytää, että näin ei tapahtuisi. Että lapsi saisi jatkaa viimeinkin hyvän luottamuksellisen suhteen muodostaneen opettajansa kanssa. Mutta tämä ei käynyt rehtorille. Ei. Vaikka meidän ehdotuksemme oli käytännöllinen ja hyvä. Mutta rehtorin mielestä ”Kaikkien lasten on hyvä oppia kestämään muutosta”.

Uusi opettaja ilmoitti tänään, ettei pysty opettamaan meidän lastamme. Koulun alkamisesta on kulunut kolme kuukautta.

Kerroin opettajalle ja rehtorille, että nyt on aika kantaa vastuu kevään päätöksistä. Että minun lapseni ei tule kouluun ennen kuin hänelle on järjestetty paikka, jossa hän voi käydä peruskoulunsa loppuun sellaisten ihmisten kanssa, jotka osaavat työnsä. Minun lapseni on vaativa. Erityisen vaativa. Mutta ei voi olla mahdollista, että hänelle ei löydy sopivaa koulua, sopivaa opettajaa, pysyvää ympäristöä. Se ei – voi – olla – mahdollista. Minun lapsellani on oikeus käydä koulua. Meille, eikä hänelle, voi sanoa, että kouluun ei ole tulemista.

Istumme puolison kanssa alas, soitamme lapsen terapeutille ja pyydämme mukaan palaveriin. Minä selvitän neljännen luokan opintosuunnitelmaa ja valmistaudun kotikoulun opettajaksi, oman työni ohella, toistaiseksi määrittelemättömäksi ajaksi. Päätämme, että lapselta eivät muutu yhtä aikaa perhe ja koulu. Puremme hammasta ja jatkamme elämää samassa talossa, ystävinä. Kumpikin omaa erillistä elämäänsä puolittain ja ontuen aloittaen. Pienemmän lapsen tukena. Me olemme aikuisia. Me kestämme, vieläkin vaikka kestämisen ja jaksamisen piti jo hellittää. Siirrämme itsellemme helpottavalta tuntuneen erilleen asettumisen jonnekin tulevaisuuteen. Määrittelemättömäksi ajaksi.

Rutistan lasta ja sanon, että olemme äiti- ja isileijona.

Jakakaa tätä kirjoitusta, että se päätyisi oikeille ihmisille. En tiedä keitä he ovat. En jaksa selvittää. En enää käsitä että tällaista tapahtuu. Mutta jonkun tulee tietää, että Suomessa on mahdollista olla erityistä tukea ja pysyvyyttä tarvitseva syvästi traumatisoitunut lapsi, jonka tuki varhaiskasvatuksessa ja koulussa näyttäytyy jatkuvasti vaihtuvina aikuisina (kymmenvuotiaan lapsen kohdalla luku lähentelee jo kolmeakymmentä) ja tuntikaupalla painopeiton alle vangitsemisena. Suomessa on mahdollista, että erityisen haasteelliselle lapselle sanotaan, että kouluun ei tarvitse tulla.

Lapsi on pienryhmässä, jossa on neljä lasta, erityisopettaja ja kaksi avustajaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

Tamman taakka kasvaa

Tänä vuonna isäinpäivän alla valmistelemme sitä, että perheen isä muuttaa pois kotoa. Ajattelin ensin aloittaa kirjoituksen lauseella ”Hävisin taistelun hämeenlinnalaiselle perheenäidille”, mutta ei. En ole hävinnyt mitään. Taistelin meille vuosia lisää hänestä huolimatta.

Vaikka kipeimmin riipaisee vastuu jo kerran hylätystä kuopuksesta, voin itse seistä pystyssä tietäen, että enempään ei juuri kukaan muu olisi tilanteessani pystynyt. Että universumissa, joka jakaa paskaa näköjään molemmin käsin, onnistuin kauhomaan sitä pois viisi vuotta. Ostin meille lisäaikaa viisi vuotta, vaikka olin toivonut vielä vähintään viittä lisää. Paskalapio ja luontitekniikka alkoivat olla hallussa, kämmenissä hyvät kovettumat ja uhosin universumille, että antaa sataa, tämä äiti lapioi.

Ymmärsin ja annoin aikaa, annoin tilaa ja vapautta, lohdutin ja nostelin lattialta takaisin seisomaan. Varmana siitä, että lopussa hyvä palkitaan. Että kaikki mikä meissä on hienoa ja hyvää kyllä kantaa yli kaiken ja kaikkien muiden. Ja välillä näytti valoisalta, pesin hämeenlinnalaisella perheenäidillä lattiaa ja tuuletin. Mutta mikään ei lopulta riittänyt.

En vaihtaisi vaikeistakaan vuosista yhtään pois. Sain saateltua lapset melko isoiksi ihan kelvossa ja vähän hassussa perheessä. Ja olisin toki vielä jaksanut jatkaa, sopeuduin tilanteeseen mallikkaasti. Minun pääni sisäisille kannustuspuheille, joita pidin itselleni iltaisin, öisin ja automatkoilla, voisi hankkia tavaramerkin ja markkinoida niitä akuuttien kriisitilanteiden ensiapupakettina.

Lasten kanssa teen kuten maastossa säikkyvien hevosten: jos tilanne on hevosesta pelottava, tulee ratsastajan jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ehkä ratsastaa hieman jämäkämmin vain eteenpäin. Hevonen seuraa toisten reaktioita ja päättelee hirviön suuruuden ja vaarallisuuden toisista. Jos eläin pysyy pohkeiden välissä ja nätisti tuntumalla, ratsastaja rentona ja vakaana, pelottava tilanne kutistuu todennäköisesti muutamaksi pärskäykseksi.

Niinpä jatkan lasten kanssa jämäkkää arkea. Kehitämme muutaman rutiinin lisää – muutamme vanhempien makuuhuoneen äidin ja lasten askarteluhuoneeksi. Kahdensadan neliön talossa riittää aika monta huonetta kolmelle ihmiselle. Tästä lähtien sinne kokoonnutaan joka päivä piirtämään tai askartelemaan yhdessä. Siellä myös luetaan. Ja äiti tekee tutkimusta, johon sai jälleen lisää rahaa ja voi ilokseen palkata vegaaniaktivistijatko-opiskelijan hankkeeseensa.

Pohjattomalta tuntuva yksinäisyys häämöttää. Menetän parhaan ystäväni, ihmisen jonka kanssa olen jakanut täsmälleen puolet koko elämästäni.

Ja te, lukijat hyvät, joudutte vieläkin odottamaan näiden kirjoitusten kevenemistä. Pahoittelen universumin puolesta. Olen viettänyt yöt venezuelalais-amerikkalaisten telenovelojen parissa ja olenkin varma, että viikko sitten uuden loimen tuonut UPS-lähetti asensi vaivihkaa kotiini kuuntelulaitteet. Sillä hetkellä kun huokaan jotakin sen suuntaista, että ”Onneksi meille ei nyt ainakaan … ole käynyt”, tai ”No … tästä vielä puuttuisi!” valmistelee universumi – jonka veli on naimisissa serkkunsa kanssa, tietämättä että serkku on oikeasti hänen kuolleen kissansa hammashoitaja – juuri sen sankollisen paskaa.