Tamman taakka kasvaa

Tänä vuonna isäinpäivän alla valmistelemme sitä, että perheen isä muuttaa pois kotoa. Ajattelin ensin aloittaa kirjoituksen lauseella ”Hävisin taistelun hämeenlinnalaiselle perheenäidille”, mutta ei. En ole hävinnyt mitään. Taistelin meille vuosia lisää hänestä huolimatta.

Vaikka kipeimmin riipaisee vastuu jo kerran hylätystä kuopuksesta, voin itse seistä pystyssä tietäen, että enempään ei juuri kukaan muu olisi tilanteessani pystynyt. Että universumissa, joka jakaa paskaa näköjään molemmin käsin, onnistuin kauhomaan sitä pois viisi vuotta. Ostin meille lisäaikaa viisi vuotta, vaikka olin toivonut vielä vähintään viittä lisää. Paskalapio ja luontitekniikka alkoivat olla hallussa, kämmenissä hyvät kovettumat ja uhosin universumille, että antaa sataa, tämä äiti lapioi.

Ymmärsin ja annoin aikaa, annoin tilaa ja vapautta, lohdutin ja nostelin lattialta takaisin seisomaan. Varmana siitä, että lopussa hyvä palkitaan. Että kaikki mikä meissä on hienoa ja hyvää kyllä kantaa yli kaiken ja kaikkien muiden. Ja välillä näytti valoisalta, pesin hämeenlinnalaisella perheenäidillä lattiaa ja tuuletin. Mutta mikään ei lopulta riittänyt.

En vaihtaisi vaikeistakaan vuosista yhtään pois. Sain saateltua lapset melko isoiksi ihan kelvossa ja vähän hassussa perheessä. Ja olisin toki vielä jaksanut jatkaa, sopeuduin tilanteeseen mallikkaasti. Minun pääni sisäisille kannustuspuheille, joita pidin itselleni iltaisin, öisin ja automatkoilla, voisi hankkia tavaramerkin ja markkinoida niitä akuuttien kriisitilanteiden ensiapupakettina.

Lasten kanssa teen kuten maastossa säikkyvien hevosten: jos tilanne on hevosesta pelottava, tulee ratsastajan jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ehkä ratsastaa hieman jämäkämmin vain eteenpäin. Hevonen seuraa toisten reaktioita ja päättelee hirviön suuruuden ja vaarallisuuden toisista. Jos eläin pysyy pohkeiden välissä ja nätisti tuntumalla, ratsastaja rentona ja vakaana, pelottava tilanne kutistuu todennäköisesti muutamaksi pärskäykseksi.

Niinpä jatkan lasten kanssa jämäkkää arkea. Kehitämme muutaman rutiinin lisää – muutamme vanhempien makuuhuoneen äidin ja lasten askarteluhuoneeksi. Kahdensadan neliön talossa riittää aika monta huonetta kolmelle ihmiselle. Tästä lähtien sinne kokoonnutaan joka päivä piirtämään tai askartelemaan yhdessä. Siellä myös luetaan. Ja äiti tekee tutkimusta, johon sai jälleen lisää rahaa ja voi ilokseen palkata vegaaniaktivistijatko-opiskelijan hankkeeseensa.

Pohjattomalta tuntuva yksinäisyys häämöttää. Menetän parhaan ystäväni, ihmisen jonka kanssa olen jakanut täsmälleen puolet koko elämästäni.

Ja te, lukijat hyvät, joudutte vieläkin odottamaan näiden kirjoitusten kevenemistä. Pahoittelen universumin puolesta. Olen viettänyt yöt venezuelalais-amerikkalaisten telenovelojen parissa ja olenkin varma, että viikko sitten uuden loimen tuonut UPS-lähetti asensi vaivihkaa kotiini kuuntelulaitteet. Sillä hetkellä kun huokaan jotakin sen suuntaista, että ”Onneksi meille ei nyt ainakaan … ole käynyt”, tai ”No … tästä vielä puuttuisi!” valmistelee universumi – jonka veli on naimisissa serkkunsa kanssa, tietämättä että serkku on oikeasti hänen kuolleen kissansa hammashoitaja – juuri sen sankollisen paskaa.

 

 

 

Advertisements

2 comments

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s