Koulujauhettu dosentti

Vaikka kuinka uhriudun universumille niin ymmärrän toki, että kaikki mitä tapahtuu on seurausta omista valinnoistani. Ei niin, että olisin valintoja tehdessä tiennyt mihin ryhdyn, mutta riskittömiksi en usko mitään valintoja – toisissa on todennäköisemmät riskit kuin toisissa. Erityistarpeisen lapsen adoptioon liittyvistä haasteista osasin ennustaa osan. Siitä miten tulisin itse niihin reagoimaan, kykenin ennustamaan vähemän. Puhumattakaan siitä miten toinen aikuinen tulisi reagoimaan.

”Think of everyone who has it worse than you, there’s no curse on you” laulaa Family of the Year (sic!) kun kaasuttelen tallille.

Lapsen koulunkäynnissä ja aikuisten vaihtumisessa on monta kaavaa. Sellaisia, jotka on jo helppo eritellä ja tunnistaa, mutta joita ei löydy mistään kirjallisuudesta. Ei vielä. Ja minä olen tutkija. Mutta en kykene tämän kaiken keskellä tuottamaan tutkimustasoista materiaalia. Yliopistolla on haamukirjoittajia ja siitä olen kiitollinen.

Yksi kaavoista, parhaillaan menneillään oleva, on toistunut esikoulusta lähtien. Ensin rakenteiden aikuiset tekevät päätöksen, joka on lapsen kannalta huono (siirto toiseen ryhmään ja/tai opettajan vaihtuminen ja/tai avustajan tai avustajien vaihtuminen), mutta jota perustellaan lapsen tukemisella, joten siihen ei voi vaikuttaa (meitä ei uskota tai kuunnella). Jonkin aikaa päätöksen jälkeen lapsi alkaa oireilla tilannetta. Tilanne eskaloituu, lapsen kanssa työskentelevä henkilökunta on avuton. He yrittävät ratkaista tilanteen osaamillaan keinoilla, ymmärtämättä että kyse ei ole heistä ihmisinä tai ammattilaisina vaan muutoksesta, johon lapsi reagoi. Henkilökunnan keinot loppuvat ja kootaan palaveri – henkilökuntaa tuetaan.

Henkilökuntaa tuetaan jaksamaan lapsen kanssa paremmin. Lapsen koulukuntoisuutta ja terapiamuotoja kartoitetaan. Lapsessa on ongelma.

Tässä kaavassa on piilopiru. Rakenteet ja niissä tapahtuva päätöksenteko (huomaatteko kuinka pinnistelen, etten syytä ketään ihmisistä) aiheuttavat tai pahentavat suoraan lapsen oireilua, mutta niitä ei näe kukaan. Ei suostu näkemään. Kerta toisensa jälkeen lapsi laitetaan tilanteeseen, jossa rakenteiden aiheuttamat muutokset tekevät hänestä lähes koulukunnottoman.

Lapsi ei ole kouluun tullessaan koulukunnoton. Hän on sitä sieltä lähtiessään. Tämä ei ole enää yhden äidin kiukuttelua. Uskoin itsekin niin pitkään. Tämä on jo kaava. Eikä edes yhden perheen tai lapsen kaava – kiitos teille kaikille, jotka olette kertoneet omien lastenne tarinoita minulle. Ja tästä saisi aikaan valtavan paljastavan ja raa’an tutkimuksen siitä mikä illuusio suomalainen koulu on niille, jotka putoavat sen jauhaviin rakenteisiin.

Tällä dosentilla ei vain ole paukkuja nyt. Pitää miettiä joulukoristeluita. Ja kolmen viikon päässä häämöttävää luoteisafrikan saariston matkaa, jonka piti olla iloinen perheloma. Ja josta tulee iloinen perheloma. Jälkimmäisessä toteamuksessa ‘perhe’ on vain määritelty uudelleen.

 

 

 

Advertisements

2 comments

  1. Hei! Kirjoitat asioista, jotka monin osin kuin suoraan meidän pienen perheen arjesta. Mielelläni keskustelisin näistä ja keinoista tehdä näitä yhdessä näkyvimmiksi. Otathan yhteyttä…

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s