Month: January 2018

Nils Holgerson

”Äiti mitä tarkottaa hot?”
”No kuumaa”
”Niinku jos nainen on hot?”
”Ääää… ok, no sillon se on aika tosi ihana ja seksikäs”
”Ok”

(Huomaan Instasta Antti Holman uusia videoita ja ulvon naurusta hotellin vessapuheluille)

”Mikset mene naimisiin Antti Holman kanssa?”
”No vaikka siksi kun se on homo, se ei haluais mennä mun kanssa naimisiin vaan jonkun ihanan miehen, jonkun hot miehen. Mutta hei ihana kun ajattelet, että ääneen nauraminen korreloi naimisiin haluamisen kanssa!”
”Äiti! Ei se oo paha, jos joku on homo”
”No ei olekaan, mutta ei sen kanssa tarvi naimisiin mennä!”

(Kuunnellaan Leonard Cohenin Hallelujah, lapsen pyynnöstä – se on kuulemma niin dramaattinen)

”Isille ei voi sanoa, että me kuunneltiin tää”
”No miksei?”
”No haloo – joku hallelujaa, siis jeesuslaulu!”
”No ehkä isi kestää sen”

Uusteini-ikäisen äidin ja esiteinierityislapsen viiden minuutin kohtaaminen kahdensadan neliön talossa on aika kaikenkattava. Olen sinnikkäästi brändäämässä uusteini-ikää korvaamaan keski-iän. Kuka on koskaan kuullut puhuttavan keski-iästä ilman negatiivisia tai kliseisiä konnotaatiota? Keski-iälle täytyy palauttaa siihen kuuluva optimismi ja elämänjano. Se on tästä lähtien uusteini-ikä. Tai siltä se erityisesti tässä ensimmäisten Tinder-treffien kohdalla tuntuu.

Luterilaisen lihansyöjän navigaattori oli ilmoittanut pihassani, että ”Olet saapunut kotiin”. Ei ihan mitenkään kevyt aloitus tapaamiselle, jonka toinen osapuoli uskoo yliluonnolliseen. Edellisestä tapaamisesta oli vierähtänyt arviolta 33 vuotta. En muista ihan tarkalleen, koska keskityin silloin enemmän siihen mikä TaoTaon opetus oli minäkin sunnuntai-iltana, tai että putoaako Nils Holgerson hanhen selästä (ei se koskaan pudonnut koska sillä oli se naru). En laittanut vuotta mieleen siltä varalta, että uusteineinä kirittäisiin neljättäkymmenettä vuotta kiinni.

Uusteini-iässä ei enää pedata tulevaisuutta strategisesti vaan eletään nauttien siitä minkälaisen elämän puolivälissä sattuu olemaan – paskoineen ja helmineen. Ei ihan hirveästi enää jaksa pelailla, eikä halua tai ole tarvetta käyttää toisia elämänsä pelinappuloina. Lapset ja koti on mitä on. Uutena peukkusääntönä on, että jos illalla naurattaa edes kahta kolmesta niin päivä oli ihan tarpeeksi hyvä.

Uusteini-iässä toki ilmenee yllättäviä huolia ja käännekohtia. Mitä meemejä voi lähettää ihmiselle, jota ei vielä tunne kovin hyvin? Ja miten selittää uuden pankin pankkivirkailijalle, että tuntuu kamalan haikealta vaihtaa pankkia – suuren yksin otetun asuntolainan mukana katkeaa lapsuudesta asti jatkunut maalaispankkisuhde.

 

 

Advertisements

Eritteistä

Siinä kun istuin ylioppilaskirjoituksissa ja vetelin menemään lähes koulun parhaat tulokset ja pääsin suorilta maamme parhaan yliopiston yhteen vaikeimmin sisään päästävistä koulutusohjelmista niin en ihan heti olisi uskonut jos joku olisi leväyttänyt eteeni vaikka tämän kuluvan viikon. Tai olisin uskonut osia siitä, tietysti.

En kuitenkaan sitä, että minulla on lapsi, joka selittää että koulukaveria kiusattiin vaikka tämä oli juuri saanut tietää uudesta sijaisperheestä ja että joutuu vaihtamaan koulua perheen mukana. Istuttiin alas ja selitin mitä sijaisperhe tarkoittaa. Seuraavaksi lapsi halusi opettaa minulle miten paskahousua pelataan. Sairaalakoulussa saa kuulemma sanoa paska jos se kuuluu korttipeliin. Ja kätevää on myös, hän muisti mainita, että jos pidetään liian kauan kiinni voi lyödä itseään nyrkillä nenään niin että tulee verta: ”Ne aina lopettaa kun tulee verta”.

Kaikesta tulee normaalia kun sitä jatkuu tarpeeksi kauan. Mutta ei samanlaista normaalia kuin minkä parikymppisenä ajatteli nelikymppisen tulevan minänsä normaaliksi. Ensimmäinen normaali oli kaiken kahmimista ja kasaamista. Tämä toinen normaali irti päästämistä ja purkamista. Myös pienemmästä lapsesta. Siitä jota ei voinut pelastaa, ei auttaa eikä parantaa, mutta joka opetti siihen että kun lakkaa yrittämästä niin jää jäljelle mahdollisuus jakaa elämä. Istua vierellä ja kestää, yrittämättä pyristellä irti siitä mikä on vaikeaa. Tarjota paperia kun nenästä tippuu verta.

Ensimmäiselle normaalille oli kuvitettu katalogi ja etenemisohje. Tämän toisen normaalin olemukseen kuuluu, että koskaan ei oikein tiedä miltä seuraava päivä näyttää. Vaikeinta on uskaltaa luottaa, että kaikki voi mennä hyvin vaikkei yrittäisikään pitää ihan kaikkia lankoja käsissä. Koska ei voi enää millään. Kiusallisinta on, että näytän luopuneen nopeiten ja helpoiten langoista, joissa lukee ”siivous” ja erityisesti ”imurointi”. Siitä saattaa seurata kolmas normaali. Sellainen, jonka kerran kauan sitten todistin Matinkyläläisessä kerrostalokaksiossa.

Myynti-ilmoituksessa korostettiin hyvää taloyhtiötä ja saunatilojen varsin kookasta uima-allasosastoa. Asunnon sisällä kävi selväksi miksi siitä ei kerrottu juuri neliöitä enempää. Joka paikka oli täynnä pinoja. Niin korkeita, että minun oli vaikea nähdä niiden yli. Tavarapinojen lomassa kulki käytävä ympäri asunnon. Pinomateriaalina edellisellä omistajalla oli ollut erilaisilla hilloilla ja tahmeilla eritteillä yhteen liimattuja lehtiä, kirjoja, mappeja, nukkeja, lampunvarjostimia, kenkiä, sormikkaita, ruuvimeisseleitä ja erikokoisia renkaita ja nappeja. Viivyimme juoksuhauta-asunnossa ilmeisesti niin kauan, että välittäjä uskoi meidän harkitsevan sitä tosissaan. Hän rykäisi, ryhdistäytyi ja päätti näyttää meille asunnon myyntivaltin: tilavan vaatehuoneen.

Se oli siinä määrin tilava, että sinne mahtui arviolta kymmenen hyllymetriä VHS-kasetteja. Seisoimme välittäjän kanssa vaatehuoneessa ja jokainen teeskenteli, ettei nähnyt ympärillään vellovaa pornomerta. “Tässä on hyvästi tilaa sitten vaikka lasten vaatteille ja tavaroille”.

Lopetan tällä kertaa lyhyeen ja ryhdyn imuroimaan undulaattien paskoja. Lumityötkin pitää ehtiä tehdä ja VHS-pornokasetit kierrättää.

 

 

 

 

 

 

 

 

VislausTinder

Hirveän huonosti osaan olla vihainen ja katkera. Nyt kun siihen kerrankin on tilaisuus – kun ei ole enää mitään menetettävää ja on vuosia padonnut kaikki sisäänsä. Oikein olin valmistautunut rypemään ja kiukuttelemaan. Mutta unohdan koko ajan. Yritän ryhdistäytyä, mutta sekään ei enää auta. Osasin kaksi viikkoa ja sitten se meni. Olen huhuillut sitä takaisin, mutta turhaan.

Elämästäni on muotoutunut vastentahtoisesti yksi iso klisee – tai kokoelma kliseitä – enkä pääse karkuun. Pakkasroudasta on paha kaivaa esille isoja kiviä, joiden alle piiloutua. Musta silmä vielä jotenkin sinetöi sellaisen eksplisiittisen noloustason, että päätin syleillä tätä keski-ikäisen uutta murrosikää ihan kunnolla. Hain viikonloppuäitinä lapsille lounaan Heseltä ja tein itselleni Tinder-profiilin.

Ihan hirveän ihanaa toki, että seuraa etsitään, mutta oliskohan tässä sauma jonkinlaiselle bisneskonseptille. Voisin käypää korvausta vastaan konsultoida kaikki Mikat ja Janit ikähaitarilla 35-45. Juteltaisiin ensin, että kannattaako laittaa sitä kuvaa, jonka on ottanut itsestään alaviistosta kun istuu autossa. Ja/tai sitä kuvaa, jossa on tuoppi tai tölkki kädessä. Ryhtyisin vetämään semmoisia Tinder-valmennuskursseja. Provikat jos tulee osumia, rahat takaisin jos ei. Vai voitaisiinko se laskea paritukseksi? Toisaalta, tässä konkurssissa yksi vankilatuomio ei painaisi enää paljonkaan.

Onnistun löytämään kaksi vanhaa tuttua ja Tinderin ainoan filosofin – australialaisturkulaisen Wittgenstein-tutkijan, joka ei ole pysyä nahoissaan koska pintasovellus on löytänyt hänelle osuman, joka osaa keskustella Tractatuksen jälkeisestä kaudesta.

Onko kukaan keksinyt semmoista ajattelevien, ei välttämättä pelkästään akateemisten, ihmisten seuranhakusovellusta? Siinä pitäisi olla valokuvia tietysti, lempibiisi Spotifysta, linkki Instagramiin. Mutta lisäksi pitäisi listata – perusteluineen – suosikkiromaani, -käsitetaideteos, -muotoilija/arkkitehti, -filosofinen teos, kuvailla elämänkatsomus ja suosikkiväriyhdistelmä räsymattoon. Ei saisi toivoa ”liikunnallista naista” vaan esimerkiksi ”lonkan periasetabulaarisen osteotomian vuoksi vähän vähemmän liikkuvaista, mutta silti perusmukavaa ja iloista naista”. Eikä haittaisi jos saisi ruksata kohdan ”Osaan kiinnittää hevosen irtokengän”.

Poltan Hesen todistusaineiston leivinuunissa. Esiteini protestoi jotakin ja mutisee ”Haista äiti vittu”. Heitän samalla mitalla takaisin ja kohta molemmat nauraa koska ”Et sää voi noin sanoa – sä oot ÄITI”. Voinpas! Juuri sanoin. Pienempi lapsi kehottaa viheltämään ”Koska niinhän sä aina teet kun oot hyvällä tuulella”. Siinä sovelluksessa olisi myös kohta jossa pitäisi ruksittaa osaako viheltää vai ei.

 

Ruikuttava panda

Aika monesti kysytään keksinkö näitä juttuja vai tapahtuuko niitä oikeasti. Että mikä tässä autofiktiivisessa blogissa on sitä autoa ja mikä fiktiota. Itse toivoisin, että fiktiota olisi enemmän, mutta uskokaa tai älkää, joku suurempi voima kirjoittaa elämästäni tragikomiikkaa. Pyrkii vähintään Pulitzeriin, ehkä kirjallisuuden Nobeliin. Näitä juttuja ei. voi. keksiä.

Hevosen kengityksen opettelusta tulee hyvä mieli. Pyydän siis luonnollisestikin saada harjoitella lisää. Teen lähtöselvityksen seuraavan aamun työmatkalle, käyn ohjaamassa jatko-opiskelijaa ja siirryn tallille. Kärsivällinen tallinpitäjä ja vähintään yhtä kärsivällinen hevonen seisovat käytävällä kun poistan ja uudelleennaulaan kengän aivan melkein oikein ja ihan kokonaan (unohdan ainoastaan viilata naulanpäät ja kotkauksista tulee vaikeat painaa ja lopulta rumat).

Tarkistan kännykkäni ja huomaan, että Yle News on alkanut seurata minua Instagramissa (ei, tämäkään kohta ei ole fiktiota). Elämäni on ylittänyt uutiskynnyksen tai kenties olen elävä indikaattori siitä että kohta tapahtuu jotakin. ”Psst. Tuota naista kannattaa seurata, kohta räjähtää.”

Siirryn seuraavaan jalkaan, jonka kengän ensimmäinen naula menee kohdilleen täydellisesti, mutta toinen lähtee etenemään liian loivassa kulmassa. Huomaan asian tietenkin itse, mistä olen ylpeä, ja päätän korjata tilanteen. Vedän hohtimilla naulaa kaikin voimin takaisin ulos kaviosta. Jotenkin en kengityshuumassani ole ymmärtänyt, että kun jotakin tiukkaan juuttunutta vetää kaikin voimin niin se myös irtoaa vauhdilla. Vetäisen irtoavan naulan mukana hohtimet nuoren kengittäjän uhosta syntyvällä voimalla suoraan omaan silmäkulmaani.

Sulatan pakastimesta yksi kerrallaan pussillisen puolukoita, vadelmia ja herukoita paisuvaa silmääni vasten. Iltaan mennessä ymmärrän, että a) on valmistettava aika paljon marjarahkaa, ja b) työmatkalle on lähdettävä täysin violetinmustaksi muuttuneen toispuoleisen pandameikin kanssa. Harkitsen merirosvosilmälappua, mutta päädyn aamulla aurinkolaseihin. Tammikuun varhaisaamu on kuitenkin niin pimeä, etten voi käyttää laseja. Koetan aloittaa keskustelun jokaisen vastaantulijan kanssa, jotta voisin kertoa heille, että kyseessä on kengitysonnettomuus. Kaikki välttelevät minua.

Maamme pääkaupungin rautatieasemalla nuori mies pysähtyy kohdalleni ja kysyy kuka minua on vetänyt turpaan. Että pitäisikö asialle tehdä jotain. Kerron että tulin maalta kengittämästä hevosta, että elämä on vaarallista kaukana rajamailla. Hän katsoo silmääni tarkemmin ja toteaa huojentuneena, ettei mustelman muoto tosiaan näytäkään nyrkiniskulta. Se on varmaankin hänen erikoistaitonsa.

Kotona kerron lapsille tarinoita kaupungista. Siitä kuinka vaikeaa oli kun aivan kaikki katsoivat, eivätkä hymyillen vaan häivähdyksen inhoten. Silmää ei saanut piiloon, musta pandarengas oli levinnyt ja valunut jo koko turvonneelle poskelle. Kenellekään ei voinut selittää, että hei oikeasti olen oman elämäni sankari. Minut hylättiin kahdenkymmenen vuoden jälkeen, vaihdettiin kliseisesti parempaan, mutta mitä siitä: opettelin kengittämään hevosen. Tiesin sen sijaan koko ajan, että minut nähtiin joko nyrkin ja hellan väliin joutuneena uhrina tai vaihtoehtoisesti varattomana kauneusleikkaukseen hinkuneena keski-ikäisenä naisena jolla oli varaa leikkauttaa vain toisen puolen silmäpussi ja roikkuva yläluomi.

“Ajatelkaa”, toistin iltasadun ydinsanoman lapsille: “Hylättynä ja väärän näköisenä ja kaukana kotoa. Kaikki tuijottavat. Ei voi paeta”. Pienempi lapsi mietti hetken – varmaan sitä oliko mahdollista, että hänen äitinsä, uravaiheeltaan jo apulaisprofessori, ymmärsi kaiken vasta nyt – ja sanoi sitten ”Äiti, tolta musta on tuntunut AINA.” Iso Panda häpesi ja asettui asumaan oman elämänsä Ähtäriin, jossa poseerasi uutistoimittajille ja jakoi elämänsä julkisesti kaikille kiinnostuneille.

 

Postin palvelurepertuaarin laajennuksista

Ihan tavalliselta työntekijältä vaikuttanut nainen kuskasi pahvilaatikollista koiranruokaa rappusille ja huomasi ovessa roikkuvat hevosenkengät.

”En kyllä ikinä uskaltaisi ripustaa hevosenkenkiä väärinpäin! Kaikki onni karkaa talosta ja elämästä.”

Hän ehti vielä suositella koirien raakaruokintaa ennen kuin poistui tuiskuun pienellä valkoisella pakettiautolla, jonka ratti on väärällä puolella. Olen ymmärtänyt vasta paljon myöhemmin, että hän ei todellakaan ollut postinjakaja. Hän oli karmapoliisi. Kyllä, arvasitte oikein: ymmärsin tämän kuunnellessani toissailtana vanhoja cd-levyjäni. Kiitos Radiohead.

Cd-hylly jatkoi elämäänsä kodista poistuneen aikuisen uudessa kodissa, samassa jossa lapset ovat alkaneet opetella asumaan kolme päivää viikossa. Kaiken piti sujua siististi ja sovussa, mutta kahdeksan viikkoa on kovin lyhyt valmistautumisaika siihen, että kuulee – yhteisiltä lapsilta – että toinen aikuinen on jo uudessa ihmissuhteessa ja lapsetkin on otettu mukaan. Kahdeksantoista vuotta ei hetkauttanut kahdeksaa viikkoa enempää. Itse asiassa kahta viikkoa enempää. Siinä kohti osui paska tuulettimeen. Aika isosti.

”Hae apua ammattilaiselta”
”Käy sellaisella ’miten erotaan asiallisesti’ –kurssilla”
”Kai ajattelet lasten etua?”

Ja minä siihen, että kuulkaa – olen koko elämäni tehnyt kaiken niin kuin pitää. Ollut viisas ja harkinnut ja ajatellut aina muita ensin. Ollut kiltti ja kestänyt, toivonut parempaa olemalla hyvä, ja parempi, ja vielä vähän kiltimpi. Lohduttanut silloista puolisoa kun tämän monesko sivusuhdenainen on jälleen kerran jättänyt. Miettinyt, että sairastahan tämä on. Mutta jaksanut toivoa ja yrittänyt olla hyvä ihminen. Ajatellut niitä lapsia ja niiden etua. Niin, että anteeksi jo etukäteen kaikille: nyt tätä ei tehdä niin kuin jonkun muun mielestä kuuluisi.

Eikä sitä paitsi lasten etu varmaankaan olisi, että vanhempi, jolta on juuri kadonnut tasan puolet elämästä kestänyt ihmissuhde, suhtautuisi asiaan kuin robotti. Tämä vanhempi pyyhkii itkuräkää ja selittää lapsille, että juuri niin kuuluu ollakin. Ja sitten se vanhempi tekee iltapalaksi lämpimiä voileipiä ananaksella ja niistää lisää.

Suhtaudun skeptisesti uskomuksiin ja uskontoihin. Mutta olen ymmärtänyt, että se juuri saattaa koitua kohtalokseni. Ylimielisyys karmapoliisia kohtaan tarkemmin sanottuna. Virkavaltaa ei selvästikään saa vastustaa. Paitsi että perhe on revitty hajalle, joutuu lapsi vaihtamaan koulua tämän vuoden aikana – kahdesti. Ensin sairaalakouluun, sitten erityiskouluun. Hän itkee joka ilta sitä, että joutuu jättämään kaverinsa eikä tiedä uudesta koulusta mitään. Lastensuojeluviranomainen on tulossa kotikäynnille, ison sairaalan hoitava lastenpsykiari on jälleen vaihtunut, ja lapsen isällä on uusi kumppani joka ei ole uusi äiti, mutta lapsi ei ole ihan varma, että mikä sitten. Sain suuressa omaisuudenjaossa autokseni Volvon, mutta kävi ilmi, että siihen pitää tehdä korjauksia tuhannella eurolla ennen kuin se läpäisee katsastuksen maaliskuussa.

Ja tamma. Se asia, joka ei tähän asti horjunut mihinkään vaikka Perämeren pohjukassa herättiin jopa maanjäristykseen, on alkanut oireilla takajalkojaan. Vien sen klinikalle.

Millekään en mahda enää mitään. Käyn kuitenkin kääntämässä ovenpielen hevosenkengät oikein päin. Ei kai siitä haittaakaan ole. Opettelin tänään myös irrottamaan hevosen kengän. Hevosen jalasta. Ja naulaamaan sen uudelleen paikalleen, jopa kotkaamaan naulanpäät. Ja siitä tuli hyvä mieli.