Month: February 2018

Rotta ja tamma

Nyt alkaa elämä pikkuhiljaa muistuttaa taas omaa. Aamu alkaa huuhkajan ruokkimisella: syksyllä tallilla irtokoiran hampaisiin kuollut ankka on sulanut yön leivinuunin päällä ja päätyy huuhkajan lounaaksi. Kanalassakin piipitetään. Kyyhkyt ovat saaneet perinteisen keskitalven poikasen. Unohdan niille aktiivisesti munan tai kaksi haudottavaksi kerran tai kaksi vuodessa. Ratatouillen eli lyhyemmin Rotta-poikasen (emot Bouillabaisse ja Seljanka AKA Pulla ja Selja) silmät ovat jo auenneet. Helmi-kana on ängennyt Kaneli-kanin kanssa samaan pieneen häkkiin ja ryhtynyt munimaan sinne vaikka sillä olisi koko kanalan verran tilaa.

Tallilla pihatossa odottaa tamma, joka tunnistaa minut jo äänestä ja nostaa päätään. Yöllä on ollut kylmä ja se lämmittelee aamuauringossa, miettii hetken ja kävelee luokse. Laitan sen valmiiksi niin että se seisoo pilttuussa vapaana. Se on minun nelijalkainen lämminturpainen olemisen jatkeeni. Kerron sille, että olen onnellisempi kuin vuosikausiin ja että iso kiitos kuuluu sille. Tamman rehellinen sinnikkyys ja tuittupäisyys, ja sen hiljalleen kasvanut luottamus ja ystävyys tekivät minusta rauhallisen ja rohkean kaikkea sitä varten mikä rytisi loppuvuodesta niskaan. Kohta on hevosenomistajan ja tamman vuosipäivä ja hankin sen kunniaksi oikean koulusatulan.

Kävin helmikuun aamuauringossa lasten isän kanssa katsomassa myytävänä ollutta asuntoa ja rohkaisin tekemään tarjouksen. Hän onnistui ostamaan hyvän uuden kodin, jonne lapset saavat omat huoneet. Minä lupasin auttaa keittiöremontissa – kokosin edellisenkin Ikea-keittiön isäni kanssa kaksistaan melkein päivässä.

Odottelen nuohoojaa ja tyhjennän kaikkien tulipesien tuhkat. Olen onnistunut saamaan ja pitämään työn, joka mahdollistaa hyvin etuoikeutetun elämän. Voin sovittaa työn lomaan ja kylkeen monilajisen arjen, ison talon, joukon uusia ihmisiä ja kaikki vanhat ihmiset. Saan olla vapaa, arvostettu, ja luotettu sekä taitava siinä mitä teen. Saan olla myös keskeneräinen ja hidas. Valtavan etuoikeutettu elämä velvoittaa jakamaan hyvää ja kannattelemaan heikompia.

En kuitenkaan osaa olla aktivistitutkija julkisuudessa – kieltäydyn useimmista haastatteluista ja luennointipyynnöistä ja kammoksun televisiossa näkymistä. Koetan kantaa vastuuni huuhkaja ja pulunpoikanen kerrallaan. Joka päivä aamusta iltaan. Ja sinnikkäästi ja hiljalleen valitsemieni heikompien puolesta puhuen: koettaen antaa edes jonkinlaisen äänen niille olennoille, joilla sitä ei ole, tai joiden ääntä ei osata kuunnella. Sille parsinavetan lehmälle, joka on lähes koko elämänsä kytkettynä kaulastaan kiinni, jotta suomalaiset lapset voivat juoda sen pois viedylle vasikalle tuottamaa maitoa. Vaikka ihmislapset kasvaisivat vahvoiksi ja terveiksi ilmankin. Ja niille pienille porsaille, joiden kivekset leikataan irti ilman puudutusta saati nukutusta. Ja sille hamsterille, joka ostetaan lapselle harjoittelueläimeksi, tai sille omalle tammalleni, joka ei pidä siitä miten kuolain painaa kieltä. Enkä pidä silti meteliä näistäkään koska en osaa. Enemmän pitäisi tehdä, tasatakseen maailman epäoikeudenmukaisuutta. Paljon enemmän. Mutta tämä riittää nyt, ehkä joskus osaan enemmän ja olen enemmän.

Lasten isä ja uusi ihminen ovat tavanneet jo monesti. Kun lentokone heittää viikonlopulla kaksi elämässään jo paljon saanutta ihmistä lomalle Keski-Eurooppaan, jää lasten isä pitämään pystyssä ja lämpimänä taloni kaikkine eläimineen. Meistä on muodostumassa tiivis äiti-isä-parivaljakko tavalla, joka on kenties paljon parempi kuin aiemmin. Enkä ymmärrä miten yhden ihmisen elämään voi mahtua näin paljon hyvää ja kaunista, vieläkin.

 

 

 

Advertisements

Protestanttinen epäonnistuja

No nyt on selkeästi palautteen perusteella lukijakunta jakautunut kahtia. Ensimmäinen porukka – siskon mies mukaan lukien – on sitä mieltä, että blogi on mennyt ihan liian siirapiksi. Toinen porukka kaipaa vielä suorempaa ja sensuroimattomampaa sisältöä (herranjestas ihmiset – ei – helmikuussa ulkoportailla ei tietääkseni ole hekumallista harrastaa seksiä: se portailta löytynyt kortsu oli taskusta pudonnut käyttämätön!). Päätän yrittää miellyttää ensimäistä kohderyhmää, palata ruotuun ja keskittyä kaikkeen mikä on pielessä.

Lentokone Oulusta Helsinkiin on myöhässä puoli tuntia. Joudun juoksemaan Oslon lennon portille, arviolta 150 metriä. Yritän närkästyä, mutta nukahdan koneeseen ennen kuin onnistun. Oslossa sataa lunta. Iloitsen ensin uudesta mahdollisuudesta pohjoismaiseen synkkyyteen, mutta kaupunki on perhanan kaunis hiljaisessa lumisateessa myöhään sunnuntai-iltana.

Hotellissa sentään tärpää. MacBook ei onnistu liittymään wifiin millään. Seuraavan päivän luento on vasta puoliksi suunniteltu ja teen sen loppuun kännykän varassa. Suuren vastoinkäymisen kynsissä lähetän ”Vittu ko vituttaa” viestin uudelle ihmiselle, mutta sieltä vastataan empaattisesti ja toivottaen kauniita unia – pusuemoji vesittää viimeisenkin ärtymyksen rippeen. Päätän jatkaa epäonnistumisten yrittämistä aamulla.

Sukkahousuissa on reikä varpaiden kohdalla! Alamäki alkaa ihan varmasti tästä. Kriittisen lapsuustutkimuksen tutkimusseminaari ei kuitenkaan epäonnistu mistään kohtaa, jätän sen raportoimatta etten menetä siskon miestä lukijakunnasta. Ajattelen, että iltaa kohti kurjuus lisääntyy ihan varmasti. Nousemme ennen illallista korkean hotellin kahdenteenkymmenenteenensimmäiseen kerrokseen näköalabaariin ja tilaamme oikeat drinkit. Tässä vaiheessa päivää koko seurue nauraa jo päin naamaani sille, että viestitelen puolen tunnin välein uuden poikaystävän kanssa. Lasketaanko se vastoinkäymiseksi? Tai ehkä se, että tilaan ensin passionhedelmädrinkin vaniljasmirnoffilla ja se on ihan hyvää, mutta Camillan hapan vihreä rommicocktail on paljon parempi? Tai että puhelimesta loppuu akku ennen kahdeksannenkymmenennen sydänviestin lähettämistä?

Illallisen jälkeen kauniisti harmaantuneen ikinuoren professorin kotona huomaan, että rintaliivien metallinen kaarituki on katkennut ja sen terävä pää on raapinut oikean rinnanalusen verille. Mietin hetken kuinka groteskia olisi ottaa valokuva sillä tämä nyt todellakin oli varmasti oikea vastoinkäyminen. Olin vihdoinkin onnistunut epäonnistumaan. Oman elämäni MacGyverina korjaan tilanteen kuitenkin mailateipillä ja puhelimessakin on taas virtaa. Lisää pusuemojeita. Luovutan taas hetkeksi.

Paatuneiden valaansyöjien maassa odotan saavani lounaaksi keitettyä parsaa, ja pääseväni viimeinkin valittamaan elämän kurjuutta. Mutta yliopiston ruokalassa on tarjolla talvinen pataruoka – ei soijarouheilla tai tofulla vaan Oumphilla! Saan yllätyksekseni tietää, että luennointipalkkio kahden päivän töistä on neljä kertaa suurempi kuin mitä odotin. Norjalainen professori pahoittelee, ettei hän kykene enempään. Koko kaupunki kylpee auringossa aamusta auringonlaskuun. Sydänemojien saldo huitelee parissasadassa. Kotona kentällä odottaa uusi ihminen vaikka kone on perillä vasta keskellä yötä.

Päätän lyödä hanskat tiskiin – tästä kohti elämää ei saa alamäkeä hakemallakaan. Se pelottaa ihan vähän. Protestanttinen aavistus kaiken pohjimmaisesta ankeudesta á la ”itku pitkästä ilosta” lähtee samalla lennolla Oslosta kohti kotia. Mutta juuri nyt ei itketä. Lähetän vielä pari pusuemojia ennen kuin lentoemäntä pyytää nyt jo todellakin laittamaan kännykän lentotilaan.

 

 

 

 

 

 

 

Näkkiä ei pidä varoa

Lasten isä tulee aamulla hakemaan jälkikasvuaan. Hän poimii tullessaan ulkoportaalta kortsun ja toteaa, että entisellä rouvalla on tainnut olla yövieraita. No älä. Kahdeksantoista vuoden ajan yhden ja saman kumppanin jälkeen on vähän kirittävää. Mutta sillä erotuksella, että nyt ei nolota yhtään mikään ja kaikesta osaa ja uskaltaa puhua. Ja homma on siksi aika hemmetin paljon hauskempaa; itse asiassa aika hulvattoman ihanaa. Nauramme vedet silmissä vihreälle Näkille, jonka poimin parempaan talteen.

Siinä ”Kuinka eroat niin, että lapsesi eivät traumatisoidu ja päädy metamfetamiinin käyttäjiksi ja/tai prostituoiduiksi” -oppaassa neuvottiin, että lasten elämään ei saa tuoda uutta ihmistä kolmeensataanneljäänkymmeneenkahdeksaan päivään laskien siitä kun heille on kerrottu vanhempien erosta. Ja 349. päivänä uusi ihminen pitää esitellä varovasti, mielellään niin että hän kurkistaa sisään ensin oven raosta ja vasta seuraavana päivänä astuu eteiseen ja seisoo siinä neljä minuuttia.

Minä olen legendaarisen malttamaton. Olen sitä silläkin uhalla, että joudun tulevaisuudessa lasteni huumevelkojen maksajaksi ja menetän oikean käden peukalon koska olen käyttäyt kaikki rahani hevoseen. Käännyn siis amfetamiinioppaan sijasta go-to henkilön puoleen, joka vastaa välittömästi toiselta puolelta Suomea: ”Älä vittu pidättele YHTÄÄN tai mieti, että onko liikaa liian nopeasti, ja mitä tästä joku muukin ja blablabla” Neuvo on siinä määrin painava ja perusteltu, että päätän noudattaa sitä. Sen antaja myös tietää mistä puhuu.

Niinpä ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen Tinder-deitti, koodinimellä luterilainen lihansyöjä, pääsee pelaamaan lasten kanssa paskahousua ja kyselemään Idioottitietous-korteista ”sitä kaikkea mitä et saanut koulussa oppia”. Kuten että milloin tehtiin ensimmäinen pornoelokuva, tai että kuinka pitkä on gorillan siitin erektiossa (1908, 5cm [kyllä, 5cm]). Oli tarkoituksena jaksaa koeajaa useampikin ehdokas, mutta Ralph Fiennesin nenästä ei päässyt yli eikä sitä voinut kiertää. Koska se on niin iso.

”Miksi se käy kylässä melkein joka päivä?”
”No koska se on mun kaveri”
”Joo, mutta miksi?”
”Haluathan sääkin alkaa kavereita joka päivä”
”Joo okei. Joo, mutta silti MIKSI?”
”No koska taidan tykätä siitä aika paljon”
”Aaaa, nyt mä ymmärrän. Ooksä sanonu sille sen?”
”Ööö, ehkä. En ole varma”
”Äiti. Sun pitää sanoa. Usko mua, mä oon hyvä rakkauden neuvoissa!”

Nyt on taas se kohta kun en käsitä, että tämän elämänvaiheen pitäisi olla kamala kärsimysnäytelmä. Ei se sitä ainakaan eilen eikä tänään ole ollut.

 

 

 

Leivinuuniviinit

Hirveän vaaleanpunaista on kyllä nyt. Lapsen opettaja sairaalakoulussa on tehnyt vaikutuksen. Lapseen ja sitä kautta meihin vanhempiin. Lapselle iso asia on, että myös ope on kasvissyöjä: ”Ajattele, en oo ainut!” Ja sekin on nyt uutta ja ihmeellistä kaikille osapuolille, että lapsi on ensimmäistä kertaa ikinä luokkansa kunnollisin oppilas. Tarpeeksi haasteellisten lasten joukkoon kun heittää niin johan näyttää hyvältä. Ja salaa täysin moraalittomasti toivon, että Jere, Miika ja Leo jatkavat päätöntä haistattelua ja nyrkkeilyä koska sitä kautta oma lapsi saa kerrankin kokea olevansa aika hyvä tyyppi myös koulun ja opettajan silmissä.

Eikä joka ainoasta potkimisesta tehdä lastensuojeluilmoitusta. Sairaalakoulussa se kuuluu asiaan ja kaikki on työn alla. Lapsen ei oleteta parantuvan ihmeellisesti lastensuojelutoimenpiteiden ansiosta. Eikä enää edes ole paikkaa, johon lähettää eteenpäin. Pohjalla ollaan. Ja sitä pitää juhlia. Istun lounasviinilasi kädessä etätyöpäivän leivinuunin lämmössä kun lastensuojeluviranomainen soittaa. Kerron viimeisimmät kuulumiset ja hän toteaa, että eiköhän viimeinenkin ilmoitus voida kuitata aiheettomana pois. Että hän ei näe nyt tarvetta edes kotikäynnille. Saan sanottua heipat, mutta puhelun jälkeen itken helpotuksesta räkä poskella siihen asti kun lapsi tulee kotiin.

Lapsi on isänsä luona tällä hetkellä aina aivan saatanan pirullinen. Yhtäältä käy sääliksi heitä, mutta toisaalta nautin siitä, että minä olen nyt lapselle maailman paras asia. Kun on ollut vuosia oman lapsensa verbaalisen väkivallan kohteena tuntuu ihan saakelin ihanalta kun toinen tuhisee kainalossa, että ”Äiti voiko sun kanssa mennä isona naimisiin?”

Ystävä varoitti, että jos jatkan liian ruusuista elämänvaiheen kuvailua niin kohta joka toinen tuttava päätyy eroon. Silläkin uhalla sanon, että en hetkeen ole ollut yhtä onnellinen kuin nyt. Pelkäsin etukäteen lapsivapaita päiviä – omista lapsista erossa olemista. Yksin omassa kotona olemista. Koska minä tiesin ja osasin parhaiten ja elin siitä. Pidin aina kaikki langat käsissäni, tiesin luistelut ja voimisteluharkat ja puhtaat bokserit ja hammastuet ja keskusimurin säiliön tyhjennysvälin. Päätin päästää irti ihan kaikesta. Pidin kiinni siitä, että lapset ovat puolet ajasta isänsä luona vaikka kuinka tuntui, että niiden olisi parempi olla minun kotonani. Ja se oli ehkä parasta mitä tulin tehneeksi.

Omat päivät eivät ole lainkaan yksinäisiä vaan ihmeellisiä sekoituksia mahanpohjan perhosia ja hiljalleen kehkeytyvää ymmärrystä siitä, että maailma on taas auki. Miten se ikinä kiinni menikään? Vuosien haikeus siitä, että ei koskaan ole ihmisenä riittävä, kiehtova tai viehättävä katosi hetkessä. Luulin, että sitä pitäisi kantaa pitkäänkin. Mutta se oli totuus jota ylläpiti kahden onnettomaksi päätyneen ihmisen arkikumppanuus. Rohkeampi meistä päätti sen. Kenties se, joka joskus rakasti himpun enemmän.

Minä alan olla kiitollinen hänelle tästä uudesta elämästä, joka kytee kuitattujen lastensuojeluilmoitusten, sairaalakoulun, nenäveren, koirankarvojen, rikkinäisen Volvon ja tekemättömien töiden seassa. Lämpimämpänä kuin ehkä koskaan ennen.