Rotta ja tamma

Nyt alkaa elämä pikkuhiljaa muistuttaa taas omaa. Aamu alkaa huuhkajan ruokkimisella: syksyllä tallilla irtokoiran hampaisiin kuollut ankka on sulanut yön leivinuunin päällä ja päätyy huuhkajan lounaaksi. Kanalassakin piipitetään. Kyyhkyt ovat saaneet perinteisen keskitalven poikasen. Unohdan niille aktiivisesti munan tai kaksi haudottavaksi kerran tai kaksi vuodessa. Ratatouillen eli lyhyemmin Rotta-poikasen (emot Bouillabaisse ja Seljanka AKA Pulla ja Selja) silmät ovat jo auenneet. Helmi-kana on ängennyt Kaneli-kanin kanssa samaan pieneen häkkiin ja ryhtynyt munimaan sinne vaikka sillä olisi koko kanalan verran tilaa.

Tallilla pihatossa odottaa tamma, joka tunnistaa minut jo äänestä ja nostaa päätään. Yöllä on ollut kylmä ja se lämmittelee aamuauringossa, miettii hetken ja kävelee luokse. Laitan sen valmiiksi niin että se seisoo pilttuussa vapaana. Se on minun nelijalkainen lämminturpainen olemisen jatkeeni. Kerron sille, että olen onnellisempi kuin vuosikausiin ja että iso kiitos kuuluu sille. Tamman rehellinen sinnikkyys ja tuittupäisyys, ja sen hiljalleen kasvanut luottamus ja ystävyys tekivät minusta rauhallisen ja rohkean kaikkea sitä varten mikä rytisi loppuvuodesta niskaan. Kohta on hevosenomistajan ja tamman vuosipäivä ja hankin sen kunniaksi oikean koulusatulan.

Kävin helmikuun aamuauringossa lasten isän kanssa katsomassa myytävänä ollutta asuntoa ja rohkaisin tekemään tarjouksen. Hän onnistui ostamaan hyvän uuden kodin, jonne lapset saavat omat huoneet. Minä lupasin auttaa keittiöremontissa – kokosin edellisenkin Ikea-keittiön isäni kanssa kaksistaan melkein päivässä.

Odottelen nuohoojaa ja tyhjennän kaikkien tulipesien tuhkat. Olen onnistunut saamaan ja pitämään työn, joka mahdollistaa hyvin etuoikeutetun elämän. Voin sovittaa työn lomaan ja kylkeen monilajisen arjen, ison talon, joukon uusia ihmisiä ja kaikki vanhat ihmiset. Saan olla vapaa, arvostettu, ja luotettu sekä taitava siinä mitä teen. Saan olla myös keskeneräinen ja hidas. Valtavan etuoikeutettu elämä velvoittaa jakamaan hyvää ja kannattelemaan heikompia.

En kuitenkaan osaa olla aktivistitutkija julkisuudessa – kieltäydyn useimmista haastatteluista ja luennointipyynnöistä ja kammoksun televisiossa näkymistä. Koetan kantaa vastuuni huuhkaja ja pulunpoikanen kerrallaan. Joka päivä aamusta iltaan. Ja sinnikkäästi ja hiljalleen valitsemieni heikompien puolesta puhuen: koettaen antaa edes jonkinlaisen äänen niille olennoille, joilla sitä ei ole, tai joiden ääntä ei osata kuunnella. Sille parsinavetan lehmälle, joka on lähes koko elämänsä kytkettynä kaulastaan kiinni, jotta suomalaiset lapset voivat juoda sen pois viedylle vasikalle tuottamaa maitoa. Vaikka ihmislapset kasvaisivat vahvoiksi ja terveiksi ilmankin. Ja niille pienille porsaille, joiden kivekset leikataan irti ilman puudutusta saati nukutusta. Ja sille hamsterille, joka ostetaan lapselle harjoittelueläimeksi, tai sille omalle tammalleni, joka ei pidä siitä miten kuolain painaa kieltä. Enkä pidä silti meteliä näistäkään koska en osaa. Enemmän pitäisi tehdä, tasatakseen maailman epäoikeudenmukaisuutta. Paljon enemmän. Mutta tämä riittää nyt, ehkä joskus osaan enemmän ja olen enemmän.

Lasten isä ja uusi ihminen ovat tavanneet jo monesti. Kun lentokone heittää viikonlopulla kaksi elämässään jo paljon saanutta ihmistä lomalle Keski-Eurooppaan, jää lasten isä pitämään pystyssä ja lämpimänä taloni kaikkine eläimineen. Meistä on muodostumassa tiivis äiti-isä-parivaljakko tavalla, joka on kenties paljon parempi kuin aiemmin. Enkä ymmärrä miten yhden ihmisen elämään voi mahtua näin paljon hyvää ja kaunista, vieläkin.

 

 

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s