Month: March 2018

Mitä odotat vielä?

Kun muutama vuosi sitten aloitin tämän blogin, oli oikea lonkka juuri sahattu kahtia ja ruuvattu kiinni, sille ei saanut varata painoa ja niinpä kävelytin koiria lähimetsässä kyynärsauvojen kanssa, huudellen kesyä kotipulua takaisin kotiin. Silloisella puolisolla oli menossa järjestyksessä jo toinen rinnakkaissuhde. Uskoin aluksi, että kunhan toinen saa elettyä menetetyn nuoruutensa takaisin, niin riitän taas. Siitä ei kuitenkaan voinut kirjoittaa. Onneksi elämässä oli siinä määrin tragikomiikkaa, että aiheita riitti ilmankin.

Kesti viisi vuotta kerätä rohkeutta irrottautua suhteesta joka satutti molempia. Enkä lopulta edes ollut se rohkeampi. Voimakas ja sinnikäs ja iänkaiken jaksava, kyllä, mutta loputtoman pelokas. Eikä pelossa ole tervettä elää. Toisaalta yhtään aiemmin en olisi uskaltanut tai jaksanut hypätä kyydistä. Loikkaan täytyi kasvaa yllättävän kauan. Kasvoimme siihen tietämättäni lapsen kanssa yhtä matkaa. Hänen haasteidensa kautta menetin kerta toisensa jälkeen tunteen siitä, että elämää voi hallita tai suorittaa, äitinäkään. Yhtään mitenkään. Tai että sillä olisi mitään väliä mitä kukaan muu ajattelee, minusta tai lapsesta. Meitä ei määritä kukaan muu; meillä on ihan oma normaali ja se riittää.

Taivas ei pudonnut niskaan kun lapsi veti ensimmäisen kerran turpaan päiväkodin hoitajaa. Eikä silloin kun hän sai tehostetun tai erityisen tuen päätöksen, avustajan, pienryhmäpaikan, sairaalakoulupaikan, psykoterapian, lukemattomia muita hoitosuhteita matkan varrella. Ei yhdestäkään harrastuksesta, josta hänet potkittiin pois, yhdestäkään kaverin vanhemman viestistä, jossa toivottiin ettei lapsi enää tulisi heille leikkimään. Ei siitä syvästä häpeästä, jota vanhempana tunsin jatkuvasti omasta riittämättömyydestäni – lisänä sille riittämättömyydelle, mitä koin puolison suhteen. En ollut tarpeeksi kenellekään.

Mutta mitään kamalaa ei koskaan tapahtunut. Sen sijaan paljon hyvää. Ja sitä enemmän hyvää, mitä vähemmän oli menetettävää – mitä enemmän uskalsin päästää irti. Ja kuten niin monta kertaa on tullut sanottua, lopullisesti löysin uudestaan riemun ja rohkeuden oman tamman viereltä. Sen, jonka ostin kahden päivän harkinnan jälkeen aika lailla hetken mielijohteesta.

Jälkeen päin katsottuna olen tehnyt kaikki elämäni isot päätökset nopeasti ja näennäisen järjettömästi intuitioon nojaten. Ne päätökset, joista on tullut hyviä ja oikeita. Harkitsemalla olen yleensä päätynyt huonoihin ratkaisuihin. Intuitio, kuten sitäkin olen joskus pohtinut, ei kuitenkaan ole ei-tietämistä. Sillä on vankka pohja aiemmissa kokemuksissa ja tiedossa, usein sellaisissa monimutkaisissa syy-seuraus-tausta-asetelma-poikkeama-yhdistelmissä, joita ei voi edes pukea sanoiksi. Intuition tunnistaa siitä, että tietää, muttei osaa sanoa miksi tietää.

Jos vaikka toinen laulelee ääneen, tai osaa kirjoittaa oikein ”16:ksi” ja yhtäkkiä tuntuu siltä, että olisi kotona – ollut jo pitkään – niin siinä kohti tietää, muttei tiedä miksi.

Vein tamman kaupunkiin ostoksille. Laitoin sille sen vähän paremman riimun. Minun tammaani ennen satulakaupan sovituksessa seisoi hieno kilpahevonen, jolla oli aluloimi ja päälyloimi ja kaikki suojat putipuhtaana ja jokainen karva ojennuksessa. Edellinen porukka katsoi hymyillen kun minun pieni talvikarvamammuttitammani rymisteli trailerista pihalle ja hirnui häntä paskassa ihmetyksestä, että oli päässyt maalta kaupunkiin shoppailemaan. Olin säästänyt rahaa satulaan vuoden. Sain aika hyvän käytetyn englantilaisen koulusatulan. Ja kaikki oli juuri sopivasti minulle ja tammalle, sille minkälainen pari olemme ja mitä toisistamme haluamme. Sitä ei oikein kukaan muu voi määrittää, eikä loimimäärä tai suojien puhtaus muuttaa. Meille riittää rymistellä peltolaukkaa, se on hyvänlaista pelkoa ja iloa siitä, että elämme, viimeinkin.

 

Kafkan paratiisi

Ehkä on vain yksi kuolemansynti: kärsimättömyys. Kärsimättömyyden takia meidät karkotettiin paratiisista; kärsimättömyyden tähden emme voi palata sinne.

Kafkan sanat olisi pitänyt lukea siinä vaiheessa kun toisen tapaamisen jälkeen minä ja luterilainen lihansyöjä varasimme talvilomamatkan Keski-Eurooppaan. Minä olen kuuluisa kärsimättömyydestäni ja valmiiksi jo paratiisiton pakana, mutta käy sääliksi uutta ihmistä, joka oli jo hyvinkin puolivälissä patikkapolkua taivaaseen.

Yhteensä seitsemän lasta jäi isovanhempiensa ja toisten vanhempiensa niskoille kun kaksi keski-ikäistä teinirakastunutta karkasi lauantaina punaisen ja oranssin käsitavaramatkalaukkunsa kanssa Kafkan maisemiin. Kuten aina lentomatkustaessa, sielu saapui perille pari päivää Boeingin jälkeen. Kaksi ensimmäistä päivää olin varma, että jokainen ohiajava poliisiauto etsii minua. Karannutta kahden lapsen äitiä, joka oli ihan väärässä paikassa. Eihän voinut mitenkään olla mahdollista, että keskieurooppalaisen kaupungin joenvartta saattoi kävellä tuntikaupalla ilman, että kukaan haluaa mitään. Että mihinkään ei ollut kiire ja lounaan saattoi syödä neljältä ja nukkumaan mennä kolmelta yöllä.

Lapsuudenystävän uudelleensyntyminen Tinderissä ja metamorfoosi teinirakkaudeksi on tarina sen luokan kärsimättömyydestä, että paratiisi jää haaveeksi. Siksi kai se pitää elää nyt. Ulkoapäin näyttää, että Vltavan rannalla kävelee kaksi eläkeläistä. Toinen ontuu dysplastista ja tuntohalvaantunutta lonkkaansa, toinen MS-taudin heikentämää jalkaansa. Molemmat harmillisesti oikeita jalkojaan: eri puolen jalkojen kanssa olisimme yhteistuumin päässeet etenemään suoraan, nyt päädymme kävelemään kehää.

Jos joku kuulisi kahden ympyrää kävelevän lomalaisen keskustelunaiheet, tunnistaisi kävelijät keski-ikäisiksi. Etenemme prostituutiosta protestanttisten sakramenttien kautta kannabikseen; jossakin välissä ehdimme keskustella taloudesta, mutta enimmäkseen muistelemme lapsuutta ja nuoruutta. Kartoitamme kärsimättömästi ja ahmien sitä mikä toisen elämässä on tärkeää, mitä unelmia on vielä jäljellä. Ensimmäisessä levähdyskahvilassa olemme sitä mieltä, että elämästä ei puutu mitään. Lounaaseen mennessä tuntuu, että tarvitsemme vähintään kaksi uutta elämää, että ehdimme saada sekä pienen talon kallioiselta merenrannalta että lampaita, että ehdimme vertailla mistä maailman kaupungista saa parasta sushia (tällä hetkellä johtaa New Orleans) ja olutta (ei yhtä aikaa samalla aterialla), ja että ehtisimme kasvaa vielä aikuisiksikin.

Kirjoitan tätä seitsemältä aamulla vanhan kivitalon ikkunalaudan äärellä. Vastapäisen talon räystäisiin ja ikkunareliefien päälle ei ole asennettu piikkejä ja niinpä pulut aloittelevat kanssani päiväänsä keltaiseksi rapatun talon iholla. Keittiön puulattia tärisee paljaiden jalkapohjieni alla jokaisen raitiovaunun ohittaessa meidän talomme ja pulutalon alhaalla kadulla. Elämä on yhtä aikaa hidasta ja liian nopeaa. Mutta yhtä kaikki paratiisi juuri nyt ja juuri kärsimättömyyden ansiosta.