Month: April 2018

Possessiivisuffiksini <3

Lapsilaumastamme kaikki on sijoitettu hetkellisesti eri puolille kaupunkia ja käsillä on harvinainen kahden aikuisen sunnuntaikeskipäivä, joka aloitetaan jännittävästi Citymarketista. Essi, 30 on keksinyt, että perheenisät kaipaavat läheisyyttä ja että hän voisi tarjota sitä maksua vastaan. Iltapäivälehden lööppijuttu liittyy aiempaan keskusteluumme Kantin kategorisesta imperatiivista ja Essin kirvoittama jatkokeskustelu on lastenvaateosaston kohdalla pääsemässä vauhtiin. Mutta sitten tapahtuu jotakin aivan liian jännittävää.

Minä huomaan hedelmäosastolla suuren kiiltävän italialaisen appelsiinimehunpuristuskoneen. Sellaisen läpinäkyvän, joka on täynnä oikeita oransseja isoja appelsiineja. Vieressä on tyhjiä pulloja. Koneessa on vipu ja ohjelappu. Vedän vivusta ja kone pyörittää ja puristaa appelsiineista mehun suoraan pieneen muovipulloon. Se tapahtuu vaivattomasti, mutta aivan liian nopeasti. Tekee mieli täyttää toinenkin pullo. Ohjeisiin on kirjattu ”Pullotettu mehu on ostopäätös”. Miksei seuraaville asiakkaille voisi täyttää pulloja jo valmiiksi? Tai entä jos jäisin seisomaan koneen viereen ja tarjoutuisin täyttämään pullon aina kun joku haluaa mehua. Haluan vetää vivusta vielä kerran!

Uusi ihminen seuraa vierestä kun hihkun miten tyydyttävää mehupullon täyttäminen on. Olen kehittänyt Essille vaihtoehdon. Ostan tuoremehupuristinkoneen ja alan myydä mehuntekoaikaa. Jos moraali ei anna periksi tavata Essiä niin tervetuloa puristamaan appelsiinimehua kanssani! Olen ihan vähällä puristaa toisenkin pullon, hintaan 8,90/litra, mutta uusi ihminen(*) saa houkuteltua minut hiljalleen kauemmaksi koneesta.

[ (*) Toivon määrittelyapua. Uusi ihminen ei ole enää kovin uusi. Takana on neljännesvuosi, mikä on jo Hyvin Pitkä Aika. Poikaystävä hän ei ole, koska hän ei ole kuusitoistavuotias juuri viiksiä kasvattava jannu. Miesystäväkään hän ei ole, koska minä en ole keski-ikäinen bisnesnainen – vain keski-ikäisillä jakkupukunaisilla on miesystävä. Puoliso hän ei toki ole, vaikka pienempi lapsi tyyrää meitä koko ajan naimisiin. Pelkkä ”mies” antaa myös olettaa, että olisimme naimisissa. Kumppani puolestaan kuulostaa siltä, että omistaisimme yhdessä lakifirman. Rakastaja viittaa siihen, että tapaisimme toisiamme vain öisin. Nyksä (vs. eksä) saa ajattelemaan Matti Nykästä ja juorulehtien kansissa puitavaa suhdeverkostoa.

Huffington Postin teettämän kyselyn mukaan suosituin yli 30-vuotiaiden ei-naimisissa olevien pariskuntien käyttämä nimitys toisesta osapuolesta on kumppani. Vastaajajoukko on kuitenkin englanninkielinen ja siellä sana ”partner” on varsin vakiintunut arkikielen ilmaus (sitä käytän itsekin englanniksi ongelmitta), mutta en osaisi luontevasti ilmaista Citymarketin myyjälle, että ei huolta, minua mehukoneen ääreltä päättäväisesti poispäin saatteleva ihminen ei ole satunnainen markettiahdistelija vaan kumppanini.

Päädyn paremman puutteessa rakenteeseen persoonapronominin genetiivimuoto + ihmisen nimi + possessiivisuffiksi. Sitä käytetään esimerkiksi näin (käytän esimerkissä nimenä geneeristä suomalaista miehen nimeä):

”Anteeksi, häiritseekö tuo mies teitä? Haluatte selvästi puristaa lisää appelsiinimehua, mutta hän näyttää raahaavan teitä pois koneen luota.”
”Ei lainkaan! Hän on minun Mattini”]

Pääsemme etenemään maustekastikehyllylle ja valitsemme sopivaa pestokastiketta pastasalaattilounaaseen. Minun ihmiseni poimii hyllystä sitruunapestokastikkeen. Kumpikaan meistä ei ole maistanut sitä aiemmin. Se on riski. Katsomme toisiamme käytävällä kuusi ja päätämme olla rohkeita. Juuri tällaiset yhdessä koetut jännittävät asiat ja uhkarohkeat askeleet hitsaavat parisuhteita lujemmiksi, tuottavat tiiviitä possessiivisuffikseja ja auttavat kestämään tulevia vastoinkäymisiä.

Pääsemme kotiin ja ehdimme tehdä sitruunapestopastasalaatin (jäätävän herkullista, minun ihmiseni ottaa lisää kaksi kertaa) ennen kuin lapset alkavat palailla ja viedä meitä taas eri suuntiin. Keskipäivän hetki Citymarketissa oli kuitenkin täydellinen. Muistelemme sitä minun ihmiseni kanssa vielä pitkään.

 

 

 

Advertisements

Jalismutsi

”Moi se oon minä. Sitä vaan, että tuleeko säärisuojat sukkien alle vai päälle?”
”Miten mä erotan jalkapallon muista palloista, etten osta sille vaikka lentopalloa!”
”Onko erikseen nappulakengät tekonurmelle ja ulos?”

Onkohan ketään vanhempaa ikinä jännittänyt lapsen ensimmäiset jalisharkat yhtä paljon kuin minua. Urheilukaupasta olisi pitänyt hankkia pelivermeiden lisäksi sykemittari ja soittaa hallille etukäteen ja kysyä että onhan siellä varmasti defibrillaattori.

Lapsi tuli meille aikanaan sellaisen paperimäärän saattelemana, että piti konsultoida tuttua lääkäriä kokonaiskuvan saamiseksi. Oli epäilty kuuroksi ja CP-vammaiseksi, neurologisia ongelmia pidettiin todennäköisinä ja motorista kehitystä erityisen viivästyneenä. Siinä vasta osa somaattisista havainnoista, psyykkisiin parivuotiaana vasta viitattiin ja niitä on sittemmin riittänyt huomattavasti enemmän.

Lapsi oli saanut lastenkodissa fysio- ja toimintaterapiaa, jotta nähtäisiin saavuttaako hän ikätasonsa motorisesti. Kotona neuvolassa arvioitiin, että lapsi liikkuu ihan tarpeeksi hyvin, mutta näössä epäiltiin vakavia ongelmia. Kunnes selvisi, että lapsi huijaa neuvolan hoitajaa näkötestissä niin taitavasti, että se selvisi vasta kolmannella testikerralla.

Liikkumisen jäykkyyttä ja koordinaatiokykyä suurempi haaste harrastamisessa onkin ollut lapsen aikuisia raivostuttava omaehtoisuus, keskittymiskyvyn puuttuminen ja impulsiivisuus. Breakdance-porukasta lapsi lensi pihalle parin kuukauden jälkeen ja kehitysvammaisten liikuntakerhostakin ensimmäisen lukukauden jälkeen. Jos haluaa liikuntaharrastuksen, mutta ei kestä meteliä ja vilinää, provosoituu toisten pienimmistäkin kommenteista eikä halua noudattaa ohjeita niin mahdollisuudet ovat aika minimissä.

Käyn kaupassa ennen harjoituksia. Ison marketin parkkipaikalta löytyy harvinainen läpiajopaikka. Sen täytyy olla merkki. Lapsi on hinkunut jalkapallojoukkueeseen jo vuoden. Välituntien pallonpotkimisen päättyminen verisiin neniin ja revittyihin vaatteisiin on vähentynyt ja loppunut vuoden aikana. Lautapeleissä häviäminenkään ei pääty enää raivareihin ja terapiassa on päästy siihen, että lapsi miettii olotilojensa syitä ja on oppinut jo jonkin verran säätelemään omaa käyttäytymistään hankalissa tilanteissa. Alkuvuoden shakkiturnaukset uuden ihmisen kanssa osoittivat viimeistään, että lapsi sietää jo pettymyksiä, osaa keskittyä ja mikä haastavinta: myös jättää asioita kesken ja ratkaisematta. Tulin siihen tulokseen, että jalkapalloa uskaltaisi ehkä testata.

Nappisten nauhojen solmiminen kankeilla ja heikoilla sormilla oli niin vaikeaa, että läpiajopaikkaparkkeerauksen jälkeen hain marketista pikalukolliset nauhat. Niitä oli ainoastaan yhden värisiä: punaisia, lapsen lempiväriä. Toinen merkki. Ihan varmastihan sen täytyi olla merkki.

Kotona harjoiteltiin säärisuojien ja sukkien pukemista. Ensimmäisellä kerralla operaatiossa kesti kaksikymmentä minuuttia. Lapsen aistiyliherkkyys ja asioiden kontrollointitarve tarkoittaa, että pitkissä polvisukissa ei saa olla ainoatakaan ruttua, raitojen pitää olla suorassa ja säärisuojien täsmälleen samalla korkeudella molemmissa jaloissa. Istuimme kylpyhuoneen lattialla neljänä eri kertana kahtena päivänä ja kannustin lasta suoriutumaan vähän nopeammin ja sietämään epäsymmetrisyyttä ja muutamaa ruttua.

Ja siellä se nyt juoksi. Toisten samanikäisten kanssa, jotka olivat paljon taitavampia ihan kaikessa. Istuin kentän reunalla kädet hikisinä ja odotin mitä tapahtuu. Olisin nykäissyt vieressä istuvaa Muhammedin (pelinumero 38) isää hihasta ja kysynyt osaako tämä elvyttää, jos olisin uskaltanut. Ihan siltä varalta, että kuolen jännityksestä ja lapset jäävät ilman äitiä – ja joutuvat kertomaan äidin kuolinsyyksi todella nolon jalisharkkojen jännittämiseen kuolemisen.

Lapsi teki sinnikkäästi harjoituksia muiden perässä, kaikki aina ensin aivan väärin, mutta kuunteli ohjeita ja teki uudestaan kerta kerralta paremmin. Harkkojen jälkeen käytävästä juoksi hirveälle pistävälle miehen hielle haiseva lapsi, joka totesi, että ”Oli tosi kivaa, vaikka en mä vielä osannu oikein mitään – en päässy niihin juttuihin oikein mukaan. Mutta paidan saa äiti perjantaina! Ihan oikean pelipaidan!”

Minä vollotin vasta kotona. Menin muka puuliiteriin hakemaan leivinuuniin puita.

 

 

Levolle lasken

”Mää en ehtiny kyytiin, en ehtiny, en eeeeehhhtiny, eeeeennnn ehtiny, mää en ehtiny kyytiin, enehtinykyytiin – isiiiiiiii-äääääähhh enehtinyeeeeääääeeeen. MÄÄ EN EHTINY KYYTIIN!”

Seisomme vierekkäisillä itsepalvelukassoilla pipopäisen nuorenmiehen kanssa. Hänen auto-ostoskärryissään huutaa punaisena arviolta kolmevuotias lapsi. Istuu kärryautossa ja kirkuu ettei ehtinyt kärryauton kyytiin. Isänsä piippaa viisi litraa maitoa, ruispalapussin, tomaatteja ja maksalaatikkoa. Hymyilee hyväntuulisena ja toteaa lapselleen rauhassa, että siellähän sinä olet.

”MUTTA MÄÄ EN EHTINY-YYYYHHHYYY-HYYYYÄÄÄÄHHHHHTINY!”

Kaupassa kirkuvat lapset ovat yleensä kohtuuttomia. Tämä kyseinenkin toppapukulapsi on sietämättömän epälooginen. Olen ihan vähällä kyykistyä autokärryn viereen ja huomauttaa lapselle, että anteeksi vaan, minä olen tehnyt puoli tuntia ostoksia samaa reittiä kuin hän ja isänsä, kuunnellen koko puoli tuntia – ympäri kaupan liikkuvasta autokärrystä – kuinka hän ei muka ehtinyt kyytiin, vaikka ”KOKO AJAAAAAAANHAN SÄÄÄÄÄÄ OLET SIELÄ ISTUNUUUUUUUUU-YYÄÄÄÄHHHHH!”

Piippaan sen sijaan pussin kaninruokaa, rucolaruukun, kirsikkatomaatteja, kaksi pulloa hipsteriolutta (uudelta ihmiseltä opittu tapa) ja Hälsans Kökin soijachorizomakkaroita. Pakenen paikalta ja huokaisen pääni sisällä sille, jota kutsun universumiksi ja jolle olen jutellut lapsesta saakka (silloin toki kutsuin sitä Jeesukseksi), että kiitos. Siitä, että kotona ei kilju kukaan. Siitä, että minulta ei kukaan odota kovin paljon mitään. Siitä, että uusi ihminen auttaa jaksamaan ja pysymään pystyssä koska vain on (siitä ihmeestä, että hän on!). Siitä, että lapset ovat terveitä ja tarpeeksi reippaita.

En ole moneen kuukauteen jaksanut yhtään mitään ylimääräistä. Siirryn universumin jälkeen keskustelemaan tiukasti itseni kanssa. Toistelen, että kenen tahansa pää väsyy kun monen vuoden jaksaminen ja pinnistely viimein loppuu. Että maaliviivan jälkeen saa maata ja puuskuttaa ja itkeä kauan. Että on ihan ok, jos puolet kaikista kaikkien vaatteista on koko ajan pesemättä ja talo sotkuinen. Että on ihan ok valita siltikin vain olla ja maata. Yksin ja kainalossa. Tehdä vain sitä mistä tulee hyvä mieli. Onneksi sitä lajia on paljon.

Elämässä on yhtä aikaa sellaista onnellisuutta, ettei sellaista vielä tähän mennessä ole kokenut koskaan, ja ruhjeita, joiden parantumisessa kestää aikaa. Ja universumi ja minä käymme päivittäin keskustelua siitä miten näiden kahden kanssa voi ihan hyvin elää päivä kerrallaan. Ja että ei ole kiire palata sisäänpäin käpertyneestä siilistä takaisin maailmaa parantavaksi toimijaksi.

New Yorkissa odottaa muutaman päivän päästä maailman suurin oman alan ajatustenvaihtotapahtuma. Kalenteri on täynnä kahvi-, lounas- ja illallispyyntöjä jokaiselle päivälle. Kolmessa eri tilaisuudessa odotetaan puhetta. Minä koetan saada hyvin väsyneen siilinpääni lennätettyä Atlantin yli ja itseni ulos hotellista joka aamu. Toivoisin mukaan uuden kainalomiehen, jonka kanssa jaksaisin ihan mitä vaan. Mutta meidät erottaa hetkeksi maailman toiseksi suurin valtameri.

Ihana murrosikäinen isompi lapsi miettii iltapalapöydässä mikä hänestä voisi tulla isona. ”Joku työ, jossa voi olla mahdollisimman antisosiaalinen”. Kannatan ajatusta ja googlaamme lisätietoja insinöörikoulutuksesta.