Levolle lasken

”Mää en ehtiny kyytiin, en ehtiny, en eeeeehhhtiny, eeeeennnn ehtiny, mää en ehtiny kyytiin, enehtinykyytiin – isiiiiiiii-äääääähhh enehtinyeeeeääääeeeen. MÄÄ EN EHTINY KYYTIIN!”

Seisomme vierekkäisillä itsepalvelukassoilla pipopäisen nuorenmiehen kanssa. Hänen auto-ostoskärryissään huutaa punaisena arviolta kolmevuotias lapsi. Istuu kärryautossa ja kirkuu ettei ehtinyt kärryauton kyytiin. Isänsä piippaa viisi litraa maitoa, ruispalapussin, tomaatteja ja maksalaatikkoa. Hymyilee hyväntuulisena ja toteaa lapselleen rauhassa, että siellähän sinä olet.

”MUTTA MÄÄ EN EHTINY-YYYYHHHYYY-HYYYYÄÄÄÄHHHHHTINY!”

Kaupassa kirkuvat lapset ovat yleensä kohtuuttomia. Tämä kyseinenkin toppapukulapsi on sietämättömän epälooginen. Olen ihan vähällä kyykistyä autokärryn viereen ja huomauttaa lapselle, että anteeksi vaan, minä olen tehnyt puoli tuntia ostoksia samaa reittiä kuin hän ja isänsä, kuunnellen koko puoli tuntia – ympäri kaupan liikkuvasta autokärrystä – kuinka hän ei muka ehtinyt kyytiin, vaikka ”KOKO AJAAAAAAANHAN SÄÄÄÄÄÄ OLET SIELÄ ISTUNUUUUUUUUU-YYÄÄÄÄHHHHH!”

Piippaan sen sijaan pussin kaninruokaa, rucolaruukun, kirsikkatomaatteja, kaksi pulloa hipsteriolutta (uudelta ihmiseltä opittu tapa) ja Hälsans Kökin soijachorizomakkaroita. Pakenen paikalta ja huokaisen pääni sisällä sille, jota kutsun universumiksi ja jolle olen jutellut lapsesta saakka (silloin toki kutsuin sitä Jeesukseksi), että kiitos. Siitä, että kotona ei kilju kukaan. Siitä, että minulta ei kukaan odota kovin paljon mitään. Siitä, että uusi ihminen auttaa jaksamaan ja pysymään pystyssä koska vain on (siitä ihmeestä, että hän on!). Siitä, että lapset ovat terveitä ja tarpeeksi reippaita.

En ole moneen kuukauteen jaksanut yhtään mitään ylimääräistä. Siirryn universumin jälkeen keskustelemaan tiukasti itseni kanssa. Toistelen, että kenen tahansa pää väsyy kun monen vuoden jaksaminen ja pinnistely viimein loppuu. Että maaliviivan jälkeen saa maata ja puuskuttaa ja itkeä kauan. Että on ihan ok, jos puolet kaikista kaikkien vaatteista on koko ajan pesemättä ja talo sotkuinen. Että on ihan ok valita siltikin vain olla ja maata. Yksin ja kainalossa. Tehdä vain sitä mistä tulee hyvä mieli. Onneksi sitä lajia on paljon.

Elämässä on yhtä aikaa sellaista onnellisuutta, ettei sellaista vielä tähän mennessä ole kokenut koskaan, ja ruhjeita, joiden parantumisessa kestää aikaa. Ja universumi ja minä käymme päivittäin keskustelua siitä miten näiden kahden kanssa voi ihan hyvin elää päivä kerrallaan. Ja että ei ole kiire palata sisäänpäin käpertyneestä siilistä takaisin maailmaa parantavaksi toimijaksi.

New Yorkissa odottaa muutaman päivän päästä maailman suurin oman alan ajatustenvaihtotapahtuma. Kalenteri on täynnä kahvi-, lounas- ja illallispyyntöjä jokaiselle päivälle. Kolmessa eri tilaisuudessa odotetaan puhetta. Minä koetan saada hyvin väsyneen siilinpääni lennätettyä Atlantin yli ja itseni ulos hotellista joka aamu. Toivoisin mukaan uuden kainalomiehen, jonka kanssa jaksaisin ihan mitä vaan. Mutta meidät erottaa hetkeksi maailman toiseksi suurin valtameri.

Ihana murrosikäinen isompi lapsi miettii iltapalapöydässä mikä hänestä voisi tulla isona. ”Joku työ, jossa voi olla mahdollisimman antisosiaalinen”. Kannatan ajatusta ja googlaamme lisätietoja insinöörikoulutuksesta.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s