Jalismutsi

”Moi se oon minä. Sitä vaan, että tuleeko säärisuojat sukkien alle vai päälle?”
”Miten mä erotan jalkapallon muista palloista, etten osta sille vaikka lentopalloa!”
”Onko erikseen nappulakengät tekonurmelle ja ulos?”

Onkohan ketään vanhempaa ikinä jännittänyt lapsen ensimmäiset jalisharkat yhtä paljon kuin minua. Urheilukaupasta olisi pitänyt hankkia pelivermeiden lisäksi sykemittari ja soittaa hallille etukäteen ja kysyä että onhan siellä varmasti defibrillaattori.

Lapsi tuli meille aikanaan sellaisen paperimäärän saattelemana, että piti konsultoida tuttua lääkäriä kokonaiskuvan saamiseksi. Oli epäilty kuuroksi ja CP-vammaiseksi, neurologisia ongelmia pidettiin todennäköisinä ja motorista kehitystä erityisen viivästyneenä. Siinä vasta osa somaattisista havainnoista, psyykkisiin parivuotiaana vasta viitattiin ja niitä on sittemmin riittänyt huomattavasti enemmän.

Lapsi oli saanut lastenkodissa fysio- ja toimintaterapiaa, jotta nähtäisiin saavuttaako hän ikätasonsa motorisesti. Kotona neuvolassa arvioitiin, että lapsi liikkuu ihan tarpeeksi hyvin, mutta näössä epäiltiin vakavia ongelmia. Kunnes selvisi, että lapsi huijaa neuvolan hoitajaa näkötestissä niin taitavasti, että se selvisi vasta kolmannella testikerralla.

Liikkumisen jäykkyyttä ja koordinaatiokykyä suurempi haaste harrastamisessa onkin ollut lapsen aikuisia raivostuttava omaehtoisuus, keskittymiskyvyn puuttuminen ja impulsiivisuus. Breakdance-porukasta lapsi lensi pihalle parin kuukauden jälkeen ja kehitysvammaisten liikuntakerhostakin ensimmäisen lukukauden jälkeen. Jos haluaa liikuntaharrastuksen, mutta ei kestä meteliä ja vilinää, provosoituu toisten pienimmistäkin kommenteista eikä halua noudattaa ohjeita niin mahdollisuudet ovat aika minimissä.

Käyn kaupassa ennen harjoituksia. Ison marketin parkkipaikalta löytyy harvinainen läpiajopaikka. Sen täytyy olla merkki. Lapsi on hinkunut jalkapallojoukkueeseen jo vuoden. Välituntien pallonpotkimisen päättyminen verisiin neniin ja revittyihin vaatteisiin on vähentynyt ja loppunut vuoden aikana. Lautapeleissä häviäminenkään ei pääty enää raivareihin ja terapiassa on päästy siihen, että lapsi miettii olotilojensa syitä ja on oppinut jo jonkin verran säätelemään omaa käyttäytymistään hankalissa tilanteissa. Alkuvuoden shakkiturnaukset uuden ihmisen kanssa osoittivat viimeistään, että lapsi sietää jo pettymyksiä, osaa keskittyä ja mikä haastavinta: myös jättää asioita kesken ja ratkaisematta. Tulin siihen tulokseen, että jalkapalloa uskaltaisi ehkä testata.

Nappisten nauhojen solmiminen kankeilla ja heikoilla sormilla oli niin vaikeaa, että läpiajopaikkaparkkeerauksen jälkeen hain marketista pikalukolliset nauhat. Niitä oli ainoastaan yhden värisiä: punaisia, lapsen lempiväriä. Toinen merkki. Ihan varmastihan sen täytyi olla merkki.

Kotona harjoiteltiin säärisuojien ja sukkien pukemista. Ensimmäisellä kerralla operaatiossa kesti kaksikymmentä minuuttia. Lapsen aistiyliherkkyys ja asioiden kontrollointitarve tarkoittaa, että pitkissä polvisukissa ei saa olla ainoatakaan ruttua, raitojen pitää olla suorassa ja säärisuojien täsmälleen samalla korkeudella molemmissa jaloissa. Istuimme kylpyhuoneen lattialla neljänä eri kertana kahtena päivänä ja kannustin lasta suoriutumaan vähän nopeammin ja sietämään epäsymmetrisyyttä ja muutamaa ruttua.

Ja siellä se nyt juoksi. Toisten samanikäisten kanssa, jotka olivat paljon taitavampia ihan kaikessa. Istuin kentän reunalla kädet hikisinä ja odotin mitä tapahtuu. Olisin nykäissyt vieressä istuvaa Muhammedin (pelinumero 38) isää hihasta ja kysynyt osaako tämä elvyttää, jos olisin uskaltanut. Ihan siltä varalta, että kuolen jännityksestä ja lapset jäävät ilman äitiä – ja joutuvat kertomaan äidin kuolinsyyksi todella nolon jalisharkkojen jännittämiseen kuolemisen.

Lapsi teki sinnikkäästi harjoituksia muiden perässä, kaikki aina ensin aivan väärin, mutta kuunteli ohjeita ja teki uudestaan kerta kerralta paremmin. Harkkojen jälkeen käytävästä juoksi hirveälle pistävälle miehen hielle haiseva lapsi, joka totesi, että ”Oli tosi kivaa, vaikka en mä vielä osannu oikein mitään – en päässy niihin juttuihin oikein mukaan. Mutta paidan saa äiti perjantaina! Ihan oikean pelipaidan!”

Minä vollotin vasta kotona. Menin muka puuliiteriin hakemaan leivinuuniin puita.

 

 

Advertisements

3 comments

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s