Month: August 2018

Delfiinirunoja

Mukavuusalueen rajat kerryttävät pään ympärille kartiomaisen ääniaaltojen tihentymän ja yliäänipamaus ilmoittaa, että alue on ylitetty. Minusta ei ole koskaan ollut mukavaa olla heikko tai tarvita saati pyytää apua. Hirveän epämukavaa on ollut sietää itsessään piirteitä ja tunteita, jotka eivät ole kovin kypsiä tai rakentavia. Mielekkäämpää on ollut vältellä kokonaan tilanteita, joissa niitä tulisi esiin. Ja kolmekymmentäkuusivuotiaaksi mietin jokseenkin kohtuuttomasti sitä mitä muut minusta ajattelevat. Pidin yksityiset asiat ihan nätisti vain perhepiirissä, yleensä vain oman pääni sisällä.

Hävittäjät kykenevät yliääninopeuteen kerrallaan vain parikymmentä minuuttia. Minä olisin aika kovaa kalustoa puolustusvoimien hävittäjänä. Toki holtiton sellainen, syöksyisin ennen pitkää ihan varmasti omien joukkojen sekaan tai johonkin viattomien pitkäaikaissairaiden sinisilmäisten lasten kuntoutuslaitokseen. Ylittelen mukavuusrajoja yliäänipamausten saattelemana joskus tahattomasti, mutta yleensä nykyään tietoisesti.

Opettelen sietämään sitä, että olen hajallaan ja ristiriitainen, koska sitä kaikki muutkin ovat. Vaikka elämästä olisi helpompaa esittää yhtenäinen ja harkittu kokonaiskuva; silläkin on toki funktionsa. Vimmatusti välttelemistäni facebookin positiivisen ajattelun aforismeista yksi taisi toissapäivänä päästä algoritmimuurin läpi Airin näytölle. Siinä todettiin jotakin sen suuntaista, että jokaista rehellisesti kirjoitettua kipeää sanaa kohtaan on kymmenen ihmistä, joiden elämästä sanat kertovat. Eikä melkein mikään ole lohdullisempaa kuin tietää, ettei ole yksin.

Luin heti perään neljätoista paskaa aforismia, jotta sain karistettua yksisarvispölyn niskastani. Mutta silti tästä kirjoituksesta uhkaa tulla ällömietelmällinen. Jos joku on joskus tarkastellut yksisarvispölyhiukkasia elektronipyyhkäisymikroskoopilla niin tietää, että niiden reunoissa on pieniä väkäsiä. Ne jäävät kiinni pitkäksi aikaa. Mikrorakeiden tavoin ne päätyvät lopulta valtameriin ja kertyvät erityisesti delfiinien elimistöihin. Kunhan delfiinien ääntelyn tutkiminen edistyy, ymmärretään että ne ovat koko ajan olleet ylimaallisia aforismirunoilijoita.

Opettelen myös, että kuten muidenkaan minusta, ei minunkaan tarvitse pitää kaikista ihmisistä sen kummemmin. Sen sijaan pitää ja saa tarvita niitä ihmisiä, joista saa energiaa, rakkautta ja lohtua. Jokaisesta ei ole jokaiselle olkapääksi. Opettelen tunnistamaan ne olkapäät, jotka sopivat omaan poskikuoppaani. Aika usein ne ovat sellaisten ihmisten tai eläinten olkapäitä, jotka ovat jollakin tavalla itsekin myös rikki.

Ennen kuin lähden paikalliseen Citymarkettiin nojailemaan tuntemattomien ihmisten olkapäihin ja ylittämään äänivalleja, juhlistan hetken sitä melankoliaa ja raastavaa ydinperhekaipuuta, joka tätä syksyä rytmittää. Heitän ylävitosen sille keski-ikäiselle naiselle, joka kirjaimellisesti makaa keittiönsä mustalla laattalattialla ja märisee eksistentiaalista yksinäisyyttään. Juuri oikein eletty.

Advertisements

Erityisvanhemmansuojeluilmoitus

Olen potenut erityislapsivanhemman flunssaa. Se ei ole somaattinen sairaus ollenkaan; räkä ei lennä eikä keuhkoja tarvitse yskiä pihalle. Se on se kun on jaksanut henkistä mukilointia jo aika kauan ja sitten alkaa helpottaa. Se sama ilmiö, että tunnollinen ihminen sairastuu kun alkaa loma.

Kuluvan ja sitä edellisen viikon aikana on herännyt varovainen ajatus siitä, että lapsi on nyt ihan oikeasti hyvässä koulussa. Mutta sovitaan, että kuiskasin tuon äskeisen sellaisella taajuudella, ettei universumi kuule sitä. Sillä kun on ollut tapana läiskäistä seuraavana päivänä avokämmenellä naamalle jos uskaltautuu jostakin asiasta olemaan toiveikas.

Jatkan kuiskaamista: lapsi on karannut koulusta (kahdesti), haistatellut ja riehunut ja kieltäytynyt systemaattisesti melkein kaikesta. Mutta saapunut joka päivä hämillään kotiin, milloin koulutaksilla, milloin opettajan erikseen kyyditsemänä. Hämillään siitä, että mistään ei synnykään mitään suurta draamaa – ei edes siitä, että opettajan piti kyyditä lapsi kotiin kun koulutaksi ei odottanut karkureissulaista. Opettaja ja lapsi olivat tutustuneet kaikessa rauhassa kanalaan ja hoidossa oleviin lintuihin sillä välin kun minä palasin autokorjaamolta taksilla kotiin.

Volvon omamekaanikko Mikko veloitti hiukkassuodattimen vaihdosta kahdeksansataaviisikymmentä euroa. Se oli rahaa, joka piti pyytää Mastercardilta lainaksi, mutta ei kirpaissut juuri ollenkaan koska kotipihassa odotti poliisin ja lastensuojeluilmoituksen sijasta opettaja ja lapsi, jotka olivat todenneet, että mitä sitä pienistä, tämmöistä sattuu.

Opettaja totesi vanhempainillassa, että lapsella on kaikki oikeus testata uusi tilanne juuri niin voimallisesti kuin on tarve. Lapsi totesi illalla, että taitaa pitää opettajasta.

Erityislapsivanhemman flunssa hiipii päälle siinä kohti kun aavistaa, että kohta voi hellittää vähän. Minuun se on yleensä iskenyt vasta kun on jo ihan selvästi vara hellittää. Liekö ikääntymisestä johtuvaa, mutta tällä kertaa se vetäisi kanveesiin jo ennakolta. Jälki on aina ikävää lähi-ihmisille. Kun flunssa iskee, on erityislapsivanhemmalla takanaan pitkittynyt ajanjakso ylisuorittamista. Itsehillintää, univajeen sietämistä, henkistä puskurointia, yli-inhimillistä aikuisuutta ja jämeryyttä. Patoutunut aikuisuus purkautuu flunssan alkaessa yhtä voimakkaasti kuin vihreä bakteeritulehdusräkä sieraimista jos osaa niistää oikein hyvin.

Erityislapsivanhempi muuttuu hetkessä pieneksi märäksi rätiksi, jolla aikuisuus pyyhkii takapuolensa. Hän tarvitsee kädestä pitämistä, olemattomaan mustelmaan puhaltamista, silityksiä ja rään pyyhkimistä poskelta. Hän tarvitsee ihan hervottomat määrät huolenpitoa ja rakkautta, koska on käyttänyt omat varastonsa tyhjiin. Ja auta armias, jos sitä ei ihan heti ole. Ja ihan koko ajan. Mielellään vuorokauden ympäri. Silloin erityislapsivanhempi kierii lattialla ja huutaa, että maailma on paha ja kukaan ei välitä. Hän ei suostu pukemaan puhtaita vaatteita ja vaatii kukkia ja irtokarkkeja tai tulkitsee niiden puutteen vakavaksi laiminlyönniksi. Tekee itsestään erityisvanhemmansuojeluilmoituksen.

Yleensä erityislapsivanhemman rinnalla on toinen erityislapsivanhempi ja flunssat vuorottelevat ja aina on kainalo, jossa tankata koska sen tarve ymmärretään. Mutta on iso joukko erityislapsivanhempia, joiden rinnalla on kumppani, joka ei itse ole erityislapsivanhempi. Ja siinä vasta onkin rooli. Nostan hattua teille kaikille, jotka jaksatte pyyhkiä väsyneen ihmisen räkää vaikkette ymmärrä yhtään mistä kaikki johtuu. Jaksatte istua vieressä illasta toiseen ja kuunnella ja kannatella kohtuutonta flunssavalitusta. Kyllä se joskus loppuu. Kunnes taas alkaa. Mutta tärkeintä on olla vieressä. Mielellään ihan tauotta.

 

 

 

Lääkärisuma

Yleislääkäri oli kauhean empaattista sorttia. Istahdin vain alas ja kerroin miksi tarvitsen sairaslomatodistuksen. Omasta mielestäni puhuin aika vähän dramatisoiden ja niukasti kuvaillen – mitä sitä turhaan molempien aikaa hukkaamaan. Joko hän oli polttanut jointin edellisellä tauolla ja silmät verestyivät punaisiksi vasta siinä kun puhuin tai sitten hän liikuttui jostakin mitä sanoin. Sain todistuksen määrittämättömästä akuutista stressitilasta kyynelsilmäiseltä lääkäriltä. Ja peruin ensimmäistä kertaa ikinä sovitun työmatkan tehtävineen. Töitähän tein silti, mutta yöpuku päällä asuntovaunussa.

Edellisenä päivänä lastenpsykiatri oli jälleen kerran tavannut lasta ja totesi, että lapsen hänelle esittämä leikki oli huolestuttavaa. Hän kysyi, että huolestuttaako meitä. Minä totesin, että teen joka päivä monta kertaa aktiivisesti valinnan olla huolestumatta ja valitsen sen sijaan keskittyä positiiviseen. Että muuten en olisi tässä nyt.

Huomautin, että nytkin voisin joko huolestua asiasta, jolle en voi tehdä enää yhtään enempää kuin mitä koko ajan teen ja toisaalta jolle tehdään jo paljon. Tai sitten voisin keskittyä vaikka siihen, että vuosi sitten tässä samassa tapaamisessa lapsi oli pitänyt raahata huoneeseen ja hän vietti koko ajan tuolin alla karjuen ja sylkien. Nyt hän oli kävellyt itse huoneeseen ja onnistunut olemaan rauhassa kahdestaan lääkärin kanssa koko kaksikymmenminuuttisen ajan. Se on ennenkuulumaton edistysaskel. Minä valitsen keskittyä siihen.

Ja sitten saimme lausuntoja ja lausuntopyyntöjä ja lähetteitä sinne ja tänne ja verkostokutsuja ja palaveriaikoja. Lapsi sai ylenpalttiset kehut hyvin menneestä käynnistä – meiltä, ei lääkäriltä. Ja lasten isä järjesti minulle vapaan illan, koska itkin jo siitä, että lapsi sattui aivastamaan. Jäi minun kotiini lasten kanssa, leikkasi nurmikon ja hoiti eläimet ja lapset. Sanoi, että saan palata vasta aamulla.

Minä ja luterilainen lihansyöjä käytimme harvinaisen kahdenkeskeisen illan syömällä illallisen huoltoasemalla (hän kebap-annoksen, minä kasvishampurilaisen), käymällä ostoksilla Citymarketissa ja katsomalla melkein loppuun asti keskinkertaisen hääaiheisen komedian. Ja nukahtamalla ajoissa. Vertailimme myös omia ensimmäisiä häitämme ja mietimme minkälaiset uudet häät haluaisimme, jos ikinä enää menisimme naimisiin (hän ehkä, minä en). Tulimme siihen lopputulokseen, että vaikka hieno hotelli tarjoaisi häävastaanoton ilmaiseksi, sitä ei ainakaan otettaisi. Että ehkä se huoltoaseman baari ennemmin.

Ja ennen kuin nukahdin mietin elämää tässä neljänkymmenenyhden vuoden kohdalla: lääkäreitä, itkemistä ja huoltoasemaruokaa. Eikä se oikein tuntunut miltään.

Tänään järjestin aikaa tammalle. Käveltiin ja ravattiin soratietä pitkin metsään, laukattiin itsemme kunnon hikeen ja käveltiin takaisin tallille. Ehdin kertoa tammalle kaikenlaista mikä pelottaa ja mietityttää. Se ei huolestunut. Lauloin joululauluja, suunnittelin unelmahäitä, kiroilin kahdesti, kysyin tiesikö tamma mikä ihme oli asuntovaunun akkuun menevän vivun tarkoitus. Ei tiennyt. Se söi ohdakkeita ja siankärsämöä ja halusi vaan laukata.

Ja tänään ennen kuin nukahdan mietin tammaa. Sillä ei ole minkäänlaista tutkintoa tai titteliä – vain Vokkerin kuuluisat ravigeenit – mutta saan siltä enemmän apua ja tukea kuin yhdeltäkään ihmislajin pitkälle kouluttautuneelta ammattilaiselta. Se on huoltoasemaversio lääkäristä: lohduttavan suoraviivainen ja selkeä maatiainen. Mietin sitä miten se jaksaa ja suostuu kantamaan minut. Ja olen hirveän onnellinen.

 

 

Toivo on höyhensiipi

Lapsi on rikkonut koulussa ikkunan. Lasku tulee kuulemma perässä. Käyn ostamassa Omar-munkit ja istumme iltapäiväkahvilla asuntovaunussa, omassa pihassa. Totean, että nyt oli sitten ilmeisesti vähän huonompi päivä. Mutta että eipä sille voi mitään, kovasti pitää vaan yrittää enemmän seuraavana päivänä. Että nyt on kuitenkin koulu, josta kaikella todennäköisyydellä ei laiteta pihalle vaikka mitä tapahtuisi.

Minä olen kasvanut huiman matkan siitä kymmenvuotiaasta tunnollisesta tytöstä, joka itki käytösnumeron laskua kymmenestä yhdeksään. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin tässä vanhassa asuntovaunussa istuu äiti, jonka syke ei edes nouse vaikka hänen lapsensa on rikkonut ikkunan koulussa. Olen aika tyytyväinen. Tulee jämerä olo.

Seuraavana aamuna lapsi, joka aistiyliherkkänä inhoaa pitää alushousuja ja jättää ne pukematta aina kun silmä välttää, vaatii saada bokserit. Ihmettelen, että mistä nyt tuulee. Hän toteaa, että aina kun pidetään kiinni niin housut valuu ja on noloa, että näkyy pylly. Hänelle on normaalia valmistautumista koulupäivään se, että valmistautuu kiinnipitoon. Sitä tapahtuu joka päivä. Se ajatus kirpaisee, mutta siitäkään ei nouse syke – enää.

Täytän oppilastietolomakkeen. Se on ollut vähän erilainen jokaiseen kouluun, jossa lapsi on ollut. Nyt ollaan selkeästi erityiskoulun oppilaan lomakkeen äärellä. Kirje on osoitettu lapsen huoltajalle (ei vanhemmalle), perustietoihin kuuluu paitsi ensimmäinen niin myös toinen kansalaisuus, ruokavalion kohdalta löytyy vakiorastina sianlihaton ruokavalio, ja huoltajien yhteystietoja varten on kolme kohtaa. Kolmelle huoltajalle. Osoitetietokenttiäkin on enemmän kuin yksi.

Lapsi on pyytänyt, että hänelle ostetaan meikkejä. Pyydän tarkentamaan, että minkä väristä luomiväriä. Hän oikaisee, että tarkoittaa puuteria. Vaaleaa puuteria, että hänet saisi näyttämään vaalealta. Koska muuten häntä pelätään. Kuulemma toissapäivänä pyörätiellä oli tullut vastaan pieni lapsi, joka oli hänet nähdessään juossut äitinsä selän taakse. Tässäkin kohti syke ennallaan, mutta pala kurkussa.

Luterilaisen lihansyöjän elämänoppaassa sanotaan, että niin pysyvät usko, toivo, ja rakkaus. Minulle niistä tärkeimpiä ovat aisaparit toivo ja rakkaus. Ilman toista ei ole toista, eikä rakkaus ole toivoa suurempi. Ne ovat kenties yksi ja sama asia.

Emily Dickinsonille toivo on höyhensiipi, joka asettuu sielun oksalle, laulaa sanatonta laulua lakkaamatta, aina. Hyvin haastavan lapsen äitinä toivo on kaikki mitä on. Mutta silloin kun sen sanatonta laulua ei kuule, on tärkeää, että sitä löytyy lähi-ihmisistä. Ei huolta. Toivoa.

Ruokin viimeistä kahdestakymmenestäkuudesta tänä kesänä hoitamastani tervapääskyn poikasesta. Se on kasvanut hyvin, mutta luopunut toivosta. Lakannut syömästä vaikka sen paino ei vielä riitä ja siipien pitäisi kasvaa vielä hetki. Toivon sen puolesta ja syötän pienempiä palasia kerrallaan. Painan nenän sen niskaan ja pyydän sitä uskomaan, että se pääsee vapaaksi.

*

“Hope” is the thing with feathers –
That perches in the soul –
And sings the tune without the words –
And never stops – at all –

And sweetest – in the Gale – is heard –
And sore must be the storm –
That could abash the little Bird
That kept so many warm –

I’ve heard it in the chillest land –
And on the strangest Sea –
Yet – never – in Extremity,
It asked a crumb – of me.

 

 

Diadeemi on otsaripa

Tänä kesänä löysin ristisanat. Eire on Irlanti, tulivuori aina Etna, lintuja ovat naakat ja lääketehdas yleensä Leiras. Kesän voi jakaa kahtia aika tarkalleen aikaan ennen ristisanaharrastusta ja sen jälkeen.

Alkukesästä yritin sinikkäästi olla sellainen äiti ja kumppani, joka on aika iloinen ja riittävän aikaansaava, pitää kotinsa suhteellisen siistinä ja auki kaikille. Semmoinen, joka laittaa ihan hyvää ruokaa, järjestää kivoja pieniä reissuja, joista kaikki tykkäävät ja viettää aikaa myös aikuisseurassa. Ajattelin, että siinä vasta rento suhtautuminen kesään. Ei mitään suuria suunnitelmia, mutta mukavaa puuhailemista. Että minä se vasta osaan rennon kesän – lähi-ihmiset varmasti nauttisivat.

Mutta aika pian paljastui, että omasta mielestä vaatimaton rimani oli Petri Keskitalon ennätysluokkaa. Ruoistani ei juurikaan tykätty – väri oli väärä, sivumaku oli väärä tai tuote oli väärä. Minä olin väärä. Kodin huomautettiin olevan sotkuinen ja likainen, reissuille ei haluttu tai ehditty lähteä tai jos lähdettiin niin lääkitys ei riittänyt tai ilmastointi toiminut. Pienempi lapsi jumitti kaupungilla, autossa, kaupassa, kyläpaikassa, suojatiellä ja helvetti soikoon huussissa ja keskellä järveä. Vähemmän meitä tuntevat ihmiset alkoivat vihjailla, että josko lapsi tarvitsisi tiukemman kurin. Niinpä takaisin palattiin aina riekaleinaja syvästi häpeissään, silloin kenties kahdesti kun kotoa johonkin päästiin.

Itsesäälin alhossani tulkitsin, että minä en kelvannut kenellekään, en edes kesälle. En vieläkään riittänyt tai ollut hyvä. Kohta kesä hankkisi rakastajattaren, joka osaisi kaiken paremmin.

Kun kesälomaa oli jäljellä kolme viikkoa, ostin heräteostoksena Citymarketista mökkireissulle ristisanoja. Kesäristikkoekstra – runsas ja helppo – vähän niin kuin minä. En ostanut ruokaa kenellekään muulle kuin itselleni ja omille lapsilleni (tervapääskyille toki jauhelihaa, ne nielivät kiitollisina ja kasvoivat), enkä huolehtinut yhtään kenestäkään muusta ihmisestä. Opettelin taas itsekkyyttä. Sitä joka oli jäänyt kolmannelle luokalle kun opettaja huomautti vanhemmilleni, että tyttärenne on hieman itsekäs ja päätin, etten enää koskaan olisi.

Luterilainen lihansyöjä aka possessiivisuffiksini oli yllättävän taitava ristikoissa ja teki niitä sellaisella pieteetillä, että olisi voinut olla vaarini reinkarnaatio. Se levollinen tuttuus, joka oli napannut jalat alta tammikuussa, juurtui entistäkin syvemmälle. Siitä eteenpäin emme muuta tehneetkään – melkein. Ja se riitti. Ja minä riitin siihen, että makoilin ja istuskelin terassilla ja katselin kuinka ruoho kasvaa eikä kukaan poimi marjoja tai tee raparperista mitään. Ristikko kerrallaan luovuin asioista, joita olin toivonut tai suunnitellut.

Tähän ei tule sellaista loppua, että olisin valaistunut ja tyytynyt vähempään – löytänyt sisäisen rauhan ja onnellisuuden luopumalla kiireestä ja odotuksistani. Edelleen on aika kiusallista, että kotona on koko ajan sotkuista, nurmikko on leikkaamatta ja lapsista tulee einesruokien ansiosta ensimmäiset korkean kolesterolin vuoksi kuolleet alaikäiset Suomessa.

Pienempi lapsi aloitti jälleen uuden koulun. Toisena päivänä ohjaaja soitti, että oli ollut tunnin kestänyt kiinnipitotilanne. Minä haluaisin olla se ihminen, joka ehtii poimia edes vähän marjoja ja tehdä niistä piiraan, tai saa leikattua nurmikkonsa. Koska nauttisin siitä, ja koska minulla on ikävä sitä. Mutta tällä hetkellä minulla on semmoinen lapsi, jonka rakastamiseen kuluvat melkein kaikki voimat joka päivä (hän ei yrityksistä huolimatta pysty olemaan isänsä luona käytännössä lainkaan).

Melkein kaikki voimat. Koska sitten kun lapset nukkuvat niin minä ja luterilainen lihansyöjä istumme terassilla ja täytämme ristisanoja myöhään. Eikä paljon muuta tarvita. Eikä kai ole onnekkaampaa, kuin että on löytänyt toisen, jolle se riittää ihan hyvin.