Toivo on höyhensiipi

Lapsi on rikkonut koulussa ikkunan. Lasku tulee kuulemma perässä. Käyn ostamassa Omar-munkit ja istumme iltapäiväkahvilla asuntovaunussa, omassa pihassa. Totean, että nyt oli sitten ilmeisesti vähän huonompi päivä. Mutta että eipä sille voi mitään, kovasti pitää vaan yrittää enemmän seuraavana päivänä. Että nyt on kuitenkin koulu, josta kaikella todennäköisyydellä ei laiteta pihalle vaikka mitä tapahtuisi.

Minä olen kasvanut huiman matkan siitä kymmenvuotiaasta tunnollisesta tytöstä, joka itki käytösnumeron laskua kymmenestä yhdeksään. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin tässä vanhassa asuntovaunussa istuu äiti, jonka syke ei edes nouse vaikka hänen lapsensa on rikkonut ikkunan koulussa. Olen aika tyytyväinen. Tulee jämerä olo.

Seuraavana aamuna lapsi, joka aistiyliherkkänä inhoaa pitää alushousuja ja jättää ne pukematta aina kun silmä välttää, vaatii saada bokserit. Ihmettelen, että mistä nyt tuulee. Hän toteaa, että aina kun pidetään kiinni niin housut valuu ja on noloa, että näkyy pylly. Hänelle on normaalia valmistautumista koulupäivään se, että valmistautuu kiinnipitoon. Sitä tapahtuu joka päivä. Se ajatus kirpaisee, mutta siitäkään ei nouse syke – enää.

Täytän oppilastietolomakkeen. Se on ollut vähän erilainen jokaiseen kouluun, jossa lapsi on ollut. Nyt ollaan selkeästi erityiskoulun oppilaan lomakkeen äärellä. Kirje on osoitettu lapsen huoltajalle (ei vanhemmalle), perustietoihin kuuluu paitsi ensimmäinen niin myös toinen kansalaisuus, ruokavalion kohdalta löytyy vakiorastina sianlihaton ruokavalio, ja huoltajien yhteystietoja varten on kolme kohtaa. Kolmelle huoltajalle. Osoitetietokenttiäkin on enemmän kuin yksi.

Lapsi on pyytänyt, että hänelle ostetaan meikkejä. Pyydän tarkentamaan, että minkä väristä luomiväriä. Hän oikaisee, että tarkoittaa puuteria. Vaaleaa puuteria, että hänet saisi näyttämään vaalealta. Koska muuten häntä pelätään. Kuulemma toissapäivänä pyörätiellä oli tullut vastaan pieni lapsi, joka oli hänet nähdessään juossut äitinsä selän taakse. Tässäkin kohti syke ennallaan, mutta pala kurkussa.

Luterilaisen lihansyöjän elämänoppaassa sanotaan, että niin pysyvät usko, toivo, ja rakkaus. Minulle niistä tärkeimpiä ovat aisaparit toivo ja rakkaus. Ilman toista ei ole toista, eikä rakkaus ole toivoa suurempi. Ne ovat kenties yksi ja sama asia.

Emily Dickinsonille toivo on höyhensiipi, joka asettuu sielun oksalle, laulaa sanatonta laulua lakkaamatta, aina. Hyvin haastavan lapsen äitinä toivo on kaikki mitä on. Mutta silloin kun sen sanatonta laulua ei kuule, on tärkeää, että sitä löytyy lähi-ihmisistä. Ei huolta. Toivoa.

Ruokin viimeistä kahdestakymmenestäkuudesta tänä kesänä hoitamastani tervapääskyn poikasesta. Se on kasvanut hyvin, mutta luopunut toivosta. Lakannut syömästä vaikka sen paino ei vielä riitä ja siipien pitäisi kasvaa vielä hetki. Toivon sen puolesta ja syötän pienempiä palasia kerrallaan. Painan nenän sen niskaan ja pyydän sitä uskomaan, että se pääsee vapaaksi.

*

“Hope” is the thing with feathers –
That perches in the soul –
And sings the tune without the words –
And never stops – at all –

And sweetest – in the Gale – is heard –
And sore must be the storm –
That could abash the little Bird
That kept so many warm –

I’ve heard it in the chillest land –
And on the strangest Sea –
Yet – never – in Extremity,
It asked a crumb – of me.

 

 

Advertisements

One comment

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s