Lääkärisuma

Yleislääkäri oli kauhean empaattista sorttia. Istahdin vain alas ja kerroin miksi tarvitsen sairaslomatodistuksen. Omasta mielestäni puhuin aika vähän dramatisoiden ja niukasti kuvaillen – mitä sitä turhaan molempien aikaa hukkaamaan. Joko hän oli polttanut jointin edellisellä tauolla ja silmät verestyivät punaisiksi vasta siinä kun puhuin tai sitten hän liikuttui jostakin mitä sanoin. Sain todistuksen määrittämättömästä akuutista stressitilasta kyynelsilmäiseltä lääkäriltä. Ja peruin ensimmäistä kertaa ikinä sovitun työmatkan tehtävineen. Töitähän tein silti, mutta yöpuku päällä asuntovaunussa.

Edellisenä päivänä lastenpsykiatri oli jälleen kerran tavannut lasta ja totesi, että lapsen hänelle esittämä leikki oli huolestuttavaa. Hän kysyi, että huolestuttaako meitä. Minä totesin, että teen joka päivä monta kertaa aktiivisesti valinnan olla huolestumatta ja valitsen sen sijaan keskittyä positiiviseen. Että muuten en olisi tässä nyt.

Huomautin, että nytkin voisin joko huolestua asiasta, jolle en voi tehdä enää yhtään enempää kuin mitä koko ajan teen ja toisaalta jolle tehdään jo paljon. Tai sitten voisin keskittyä vaikka siihen, että vuosi sitten tässä samassa tapaamisessa lapsi oli pitänyt raahata huoneeseen ja hän vietti koko ajan tuolin alla karjuen ja sylkien. Nyt hän oli kävellyt itse huoneeseen ja onnistunut olemaan rauhassa kahdestaan lääkärin kanssa koko kaksikymmenminuuttisen ajan. Se on ennenkuulumaton edistysaskel. Minä valitsen keskittyä siihen.

Ja sitten saimme lausuntoja ja lausuntopyyntöjä ja lähetteitä sinne ja tänne ja verkostokutsuja ja palaveriaikoja. Lapsi sai ylenpalttiset kehut hyvin menneestä käynnistä – meiltä, ei lääkäriltä. Ja lasten isä järjesti minulle vapaan illan, koska itkin jo siitä, että lapsi sattui aivastamaan. Jäi minun kotiini lasten kanssa, leikkasi nurmikon ja hoiti eläimet ja lapset. Sanoi, että saan palata vasta aamulla.

Minä ja luterilainen lihansyöjä käytimme harvinaisen kahdenkeskeisen illan syömällä illallisen huoltoasemalla (hän kebap-annoksen, minä kasvishampurilaisen), käymällä ostoksilla Citymarketissa ja katsomalla melkein loppuun asti keskinkertaisen hääaiheisen komedian. Ja nukahtamalla ajoissa. Vertailimme myös omia ensimmäisiä häitämme ja mietimme minkälaiset uudet häät haluaisimme, jos ikinä enää menisimme naimisiin (hän ehkä, minä en). Tulimme siihen lopputulokseen, että vaikka hieno hotelli tarjoaisi häävastaanoton ilmaiseksi, sitä ei ainakaan otettaisi. Että ehkä se huoltoaseman baari ennemmin.

Ja ennen kuin nukahdin mietin elämää tässä neljänkymmenenyhden vuoden kohdalla: lääkäreitä, itkemistä ja huoltoasemaruokaa. Eikä se oikein tuntunut miltään.

Tänään järjestin aikaa tammalle. Käveltiin ja ravattiin soratietä pitkin metsään, laukattiin itsemme kunnon hikeen ja käveltiin takaisin tallille. Ehdin kertoa tammalle kaikenlaista mikä pelottaa ja mietityttää. Se ei huolestunut. Lauloin joululauluja, suunnittelin unelmahäitä, kiroilin kahdesti, kysyin tiesikö tamma mikä ihme oli asuntovaunun akkuun menevän vivun tarkoitus. Ei tiennyt. Se söi ohdakkeita ja siankärsämöä ja halusi vaan laukata.

Ja tänään ennen kuin nukahdan mietin tammaa. Sillä ei ole minkäänlaista tutkintoa tai titteliä – vain Vokkerin kuuluisat ravigeenit – mutta saan siltä enemmän apua ja tukea kuin yhdeltäkään ihmislajin pitkälle kouluttautuneelta ammattilaiselta. Se on huoltoasemaversio lääkäristä: lohduttavan suoraviivainen ja selkeä maatiainen. Mietin sitä miten se jaksaa ja suostuu kantamaan minut. Ja olen hirveän onnellinen.

 

 

Advertisements

2 comments

  1. Osuipa kohdalleen omaan tilanteeseeni. On ollut omia ja kahden lapsen lääkäreitä, koulupsykologi jne. Tuntuu, että lääkäreiltä saa vain pahaa mieltä ja outoja selityksiä asioihin, jotka avautuisivat, jos viitsisivät yhtään kuunnella. Psykologi oli kuitenkin hyvä. Minä silitän kissaa kotona ja voin paremmin.

    Liked by 1 person

    1. Ja se kun lääkärit vaihtuvat ja omat/lapsen asiat ovat niin monimutkaisia ja -tahoisia, että niiden selittämiseen ja ymmärtämiseen menisi todella paljon aikaa, jota lääkärillä ei ole. Ja kuinka monesti päätyykään lohduttamaan tai tyynnyttämään huolestunutta lääkäriä 😀 Aivan nurinkurista joskus. Terapeutti on meilläkin oikein hyvä, onneksi. Ja onneksi on kissat ja hevoset ❤

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s