Erityisvanhemmansuojeluilmoitus

Olen potenut erityislapsivanhemman flunssaa. Se ei ole somaattinen sairaus ollenkaan; räkä ei lennä eikä keuhkoja tarvitse yskiä pihalle. Se on se kun on jaksanut henkistä mukilointia jo aika kauan ja sitten alkaa helpottaa. Se sama ilmiö, että tunnollinen ihminen sairastuu kun alkaa loma.

Kuluvan ja sitä edellisen viikon aikana on herännyt varovainen ajatus siitä, että lapsi on nyt ihan oikeasti hyvässä koulussa. Mutta sovitaan, että kuiskasin tuon äskeisen sellaisella taajuudella, ettei universumi kuule sitä. Sillä kun on ollut tapana läiskäistä seuraavana päivänä avokämmenellä naamalle jos uskaltautuu jostakin asiasta olemaan toiveikas.

Jatkan kuiskaamista: lapsi on karannut koulusta (kahdesti), haistatellut ja riehunut ja kieltäytynyt systemaattisesti melkein kaikesta. Mutta saapunut joka päivä hämillään kotiin, milloin koulutaksilla, milloin opettajan erikseen kyyditsemänä. Hämillään siitä, että mistään ei synnykään mitään suurta draamaa – ei edes siitä, että opettajan piti kyyditä lapsi kotiin kun koulutaksi ei odottanut karkureissulaista. Opettaja ja lapsi olivat tutustuneet kaikessa rauhassa kanalaan ja hoidossa oleviin lintuihin sillä välin kun minä palasin autokorjaamolta taksilla kotiin.

Volvon omamekaanikko Mikko veloitti hiukkassuodattimen vaihdosta kahdeksansataaviisikymmentä euroa. Se oli rahaa, joka piti pyytää Mastercardilta lainaksi, mutta ei kirpaissut juuri ollenkaan koska kotipihassa odotti poliisin ja lastensuojeluilmoituksen sijasta opettaja ja lapsi, jotka olivat todenneet, että mitä sitä pienistä, tämmöistä sattuu.

Opettaja totesi vanhempainillassa, että lapsella on kaikki oikeus testata uusi tilanne juuri niin voimallisesti kuin on tarve. Lapsi totesi illalla, että taitaa pitää opettajasta.

Erityislapsivanhemman flunssa hiipii päälle siinä kohti kun aavistaa, että kohta voi hellittää vähän. Minuun se on yleensä iskenyt vasta kun on jo ihan selvästi vara hellittää. Liekö ikääntymisestä johtuvaa, mutta tällä kertaa se vetäisi kanveesiin jo ennakolta. Jälki on aina ikävää lähi-ihmisille. Kun flunssa iskee, on erityislapsivanhemmalla takanaan pitkittynyt ajanjakso ylisuorittamista. Itsehillintää, univajeen sietämistä, henkistä puskurointia, yli-inhimillistä aikuisuutta ja jämeryyttä. Patoutunut aikuisuus purkautuu flunssan alkaessa yhtä voimakkaasti kuin vihreä bakteeritulehdusräkä sieraimista jos osaa niistää oikein hyvin.

Erityislapsivanhempi muuttuu hetkessä pieneksi märäksi rätiksi, jolla aikuisuus pyyhkii takapuolensa. Hän tarvitsee kädestä pitämistä, olemattomaan mustelmaan puhaltamista, silityksiä ja rään pyyhkimistä poskelta. Hän tarvitsee ihan hervottomat määrät huolenpitoa ja rakkautta, koska on käyttänyt omat varastonsa tyhjiin. Ja auta armias, jos sitä ei ihan heti ole. Ja ihan koko ajan. Mielellään vuorokauden ympäri. Silloin erityislapsivanhempi kierii lattialla ja huutaa, että maailma on paha ja kukaan ei välitä. Hän ei suostu pukemaan puhtaita vaatteita ja vaatii kukkia ja irtokarkkeja tai tulkitsee niiden puutteen vakavaksi laiminlyönniksi. Tekee itsestään erityisvanhemmansuojeluilmoituksen.

Yleensä erityislapsivanhemman rinnalla on toinen erityislapsivanhempi ja flunssat vuorottelevat ja aina on kainalo, jossa tankata koska sen tarve ymmärretään. Mutta on iso joukko erityislapsivanhempia, joiden rinnalla on kumppani, joka ei itse ole erityislapsivanhempi. Ja siinä vasta onkin rooli. Nostan hattua teille kaikille, jotka jaksatte pyyhkiä väsyneen ihmisen räkää vaikkette ymmärrä yhtään mistä kaikki johtuu. Jaksatte istua vieressä illasta toiseen ja kuunnella ja kannatella kohtuutonta flunssavalitusta. Kyllä se joskus loppuu. Kunnes taas alkaa. Mutta tärkeintä on olla vieressä. Mielellään ihan tauotta.

 

 

 

Advertisements

5 comments

  1. Mä niin tiedän tuon flunssan. Onneksi asioilla ihan oikeasti on tapana järjestyä – joskus se vain ottaa aikaa enemmän. Paljon jaksamista, silitystä ja mustelmiin puhaltamista. ❤

    Like

    1. Joo, edelleen uskon ja toivon, että asiat järjestyvät. Tässä on kymmenen vuotta uskottu ja toivottu 🙂 Ja jotenkinhan ne koko ajan ovat järjestyksessä. Mutta sitten taas palikat hajoavat ja tarvitaan järjestys nro 3846. Ja sekin löytyy.

      Like

      1. Mun erityiseni on nyt 18 ja elää kohtuullisen ihmismäistä elämää – olen lapsesta kovin ylpeä. Tosin, myönnettäköön, että mun erityiseni kamppailee “vain” sosiaalisten suhteiden kanssa, mutta joskus 12 vuotta sitten vielä oli sellainen olo, että mä en pärjää enää, se ei pärjää enää, kukaan ei pärjää enää. Ja niin sitä kuitenkin kaikesta huolimatta selvittiin. Joskus se ottaa vielä toiset kymmenen vuotta ja paljon palikoiden järjestämistä, mutta onneksi on uskoa ja toivoa.

        Tuo open asenne kuulostaa ihan kympiltä! Että ymmärtää, että lapsen pitää saada testata tämäkin uusi ihmissuhde ennen kuin uskaltaa edes vähän luottaa.

        Liked by 1 person

  2. Ihana lukea näitä juttuja, kun osaat sanoittaa noita tunteita ja tilanteita niin hyvin. Paljon samanlaisia ajatuksia on täälläkin. Juuri tällä hetkellä palikat ovat ihan levällään, eikä mahdollisuutta huokaisemiseen tai flunssailuun ole. Mutta ajatuksissa siintää toivo ja usko siitä, että sekin koittaa taas, sellainen hetki, kun voi heittää hanskat naulaan ja sanoa, että nyt en jaksa, eikä tartte jaksaa, nyt just palikat on kasassa ja pärjätään hetki ilman, että tarvii pinnistellä koko ajan. Sitä odotellessa hyvää kevättä teille ja rauhallisia hetkiä flunssaa parannellessa.

    Liked by 1 person

Leave a Reply to Anne Cancel reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s