Month: September 2018

Pirullinen paine

Elämä on ollut taas vaikeaa. Erityisesti nukkuminen. Alkuviikosta heräsin kahdesti keskellä yötä. Ensimmäisen kerran takapuoleen pisti lakananmutkaan jäänyt Sheraton-hotellin mainosmustekynä. Heivasin kynän nurkkaan ja jatkoin unia kunnes seuraavan kerran kylkeä kääntäessä kainalokuoppaan ajautui musta permanent-tussi.

Mustekynän tulkitsin jääneen sänkyyn edellisen illan itsevarman ristikkorupeaman ansiosta. Tavallisempaa on, että tyynyn alta löytyy lyijykynä, mutta olin selkeästi ollut ylimielisellä tuulella ja käyttänyt mustetta. Permanent-tussia sen sijaan oli vaikeampi selittää. Sen löytymisen jälkeen kesti keskimääräistä kauemmin nukahtaa uudelleen. Näin unta, että oikean käsivarren mustasta korppitatuoinnista lähti väri.

Pari seuraavaa yötä nukuin oikein hyvin. Mutta toissayönä heräsin puoli kolmelta hikkaan. Omaan hikkaani. Nukuin onneksi yksin, sillä hikottelu aiheutti spontaanin ”Mitä vittua?” älähdyksen ja hervottoman naurunpuuskan. Kuka herää keskellä yötä omaan hikkaansa?

Haasteita on aiheuttanut myös ruotsalainen luottoratsuni Volvo. Se on ajaessa tärissyt ikävästi ja epäkeskosti. Jo toista viikkoa. Ja jo toista viikkoa olen ajatellut, että asfaltti varmaankin on epätasainen. Tai renkaan sisälle on juuttunut paakkuuntunutta nuoskalunta. Tai yksi kanoista. Aina kotipihaan päästyäni olen unohtanut asian, sillä se on kypsä tapa reagoida haasteisiin. Vähän kuin täyttäisi mustekynällä ristisanoja – jos menee pieleen niin sitä on turha itkeä, sen kanssa eletään eikä yritetä korjata. Todellisuutta on helpompi muokata kuin mustekynäkirjaimia karhealla halvalla painopaperilla. Poikkelo on ihan varmasti sana.

Torstaiaamuna luovutin. Olin kuljettanut lapsen terapiaan jälleen kerran yöhousut jalassa. Sellaiset mustat puoleen sääreen ulottuvat puuvillahousut. Välikausitakki oli harmaata villaa ja ulkona satoi vettä. Pysähdyin huoltoasemalle tarkastamaan renkaiden ilmanpaineet vaikka ajattelin, että oli jotenkin röyhkeää universumilta jos auton tärinä johtuisi renkaista eikä ympäristöstä. Oikeassa takarenkaassa oli tuskin ilmaa. Pumppasin ilmaletkun kahvaa pohjaan niin tehokkaasti ja kauan, yöhousuinen takapuoli ilmassa, että sateessa ohi kiirehtivä mies kysyi toimiiko pumppu ollenkaan.

”Toimii tämä! Se oli vaan tämä rengas heittäytynyt piruilemaan ja tyhjentynyt. Voitko kuvitella mikä pokka?”

Keskuspölynimurikaan ei enää ime kovin hyvin. Joku saattaisi ajatella, että säiliö pitäisi tyhjentää, mutta en minä siihen usko. Säiliössä on varmasti naapurin kissa tai imuriputkistoon on tungettu pankkiryöstösaalis. Jos vaan imuroin tarpeeksi kauan ja sinnikkäästi niin on todennäköistä, että säiliöön imeytyy lumppukaupalla setelirahaa. Tai huonolla tuurilla kuollut kissa.

 

 

Advertisements

Soliferilla kirkkoon

Olin edellisen illan pilkannut hyväntahtoisesti luterilaista lihansyöjää siitä, että hän pelkää kaikkea mahdollista punkeista lintuihin – ja ylipäätään uusiin tilanteisiin. Nukahdimme siinä kompromississa, sulassa sovussa, että puhutaan pelon sijaan arastelusta. Aamulla oli tarkoitus lähteä asuntovaunun kanssa retkelle meren rantaan – ihan kaksistaan – ja olin noussut aikaisin pakkaamaan ja suunnittelemaan reissua. Tai suunnitelluthan olin jo melkein viikon: aivan kaikki oli mietittynä.

Kahvia keittäessäni kännykkä ilmoitti viestistä, joka saapui talon toisesta päästä makuuhuoneesta: ”Vaarallisen kovia tuulenpuuskia, erityisesti Pohjois-Pohjanmaalla”. Arvasin, että lihansyöjä jänistää. Tarkoitan arastelee.

Olen kuitenkin kehittynyt ihmisenä. Luovuin neljässä ja puolessa minuutissa unelmaviikonlopusta minulle rakkaan vaunun kanssa: syysmyrskyn ihailusta niemennokassa ja yöunista sateen ropistessa vaunun muovirakenteisiin. Luovuin ensimmäisestä kahdenkeskeisestä vaunureissusta murjottamatta. Olin oppinut, että luterilaisen lihansyöjän kanssa käy yleensä niin, että kaikki onnistuu lopulta juuri parhain päin. Ehkä hänen elämänsä johdatus koskee kaikkia mukana seuraavia samalla tavalla kuin minun matkavakuutukseni. Jeesuksessa saattaa elektronipyyhkäisymikroskoopilla tarkasteltuna olla samanlaiset reunaväkäset kuin yksisarvispölyssä.

Hotellissa meille annettiin vain yksi matkustajailmoitus ja lisäsin lihansyöjän lomakkeelle mukana kulkevaksi puolisoksi. Matkavakuutus olisi ainakin voimassa molemmille. Olimme päätyneet tunnin päähän kotoa; jälleen kerran kaupunkiin jossa molemmat olivat viettäneet lapsuutensa.

Luterilainen lihansyöjä on myös kehittynyt ihmisenä suhteessa minuun. Toisin kuin vielä muutama kuukausi sitten olisi saattanut käydä, hän ei ehdottanut tai edes vihjannut, että kannattaisi yöpyä jommankumman lapsuudenkodissa koska se olisi ilmaista. Sen sijaan hän rojahti 1800-luvun patruuna Langin kauppahuoneen tapaan entisöidyn majoituspaikan sviitin sängylle tyytyväisenä, vaikkei yöpymisestä saanut plussapisteitä tai edes ämpäriä.

*

Patruuna Johan Lang ja rouvansa Sofia olivat saapuneet merikaupunkiin yllättävän myrskyvaroituksen muutettua heidän alkuperäisiä suunnitelmiaan. Päivän edetessä kävi tosin ilmi, että myrsky oli sangen vaatimaton ja ilma jopa aurinkoinen. Suunnitelmat oli peruttu suotta. Johan oli kuitenkin oman elämänsä huoleton Hannu Hanhi ja vakuutti Sofialle, että viikonloppu pienessä kaupungissa olisi varmasti onnistunut vaikkei sitä oltu suunniteltu yhtään. Ei tekemisiä, ei tapaamisia, ei mitään.

Herrasväki Lang illallisti hyvin tutussa pitseriassa ja käveli hyvin tuttuja mukulakivikatuja hyvin tuttuun rantaan. Jatkoi matkaansa hyvin tutulle kävelykadulle ja päätti patruunan ehdotuksesta poiketa vasta avattuun oluthuoneeseen. Rouva Lang osti puolisolleen annoksen tuttua skotlantilaista vaimeasti savunmakuista viskiä Islayn saarelta. Itselleen hän tilasi uutta naapurimaan jäänkirpeää viskiä. Viereisessä pöydässä istuva herra Langin kollega, omien sanojensa mukaan ilkeiden poikien opettaja, liittyi herrasväen seuraan.

Langien ilta vierähti oluthuoneessa miltei keskiyöhön. Kaksi ilkeiden poikien opettajaa tukivat toisiaan jatkamaan töitä suurella sydämellä, ihmisinä ihmisille ja systeemin sijaan rakkauteen perustuvaa anarkiaa viljellen. Rouva Lang seurasi viskilasinsa ääreltä kahden lempeän miehen keskustelua ja oli vaikuttunut ja rakastunut.

Keskiyöllä majatalon viereinen kirkko oli hiljainen. Langit istuivat kaupungin keskusaukion reunustan penkillä ja keskustelivat sukupuolinormatiivisuudesta – tyttöjen kasvattamisesta tytöiksi ja poikien pojiksi. Rouva Lang oli onnellinen, että oli tavannut Johan Langin vasta nyt eikä kasvattanut hänen kanssaan yhteisiä lapsia. He nukahtivat sulassa sovussa hyvin erilaisin ajatuksin, mutta käsi kädessä.

Majatalon aamiainen oli katettu salonkiin. Kirkon kellot ilmoittivat, että mäen päällä olivat ovet auki. Sofia, entisenä taidehistorian ylioppilaana halusi nähdä restauroidun kirkon ja Langit astuivat hiljaa kirkon eteiseen kesken jumalanpalveluksen. Hetken päästä samaan eteiseen astui mies taksinkuljettajan työasussa. Patruuna Lang tunnisti miehen nuoruudestaan ja pariskunta tervehti häntä. Sofia ehdotti kirkon parvelle kiipeämistä, sieltä voisi valokuvata paremmin ja poistua seuraavan virren aikana seurakuntaa häiritsemättä. Taksinkuljettaja päätti seurata Langeja, vaikkei ollut aikonut astua peremmälle.

Johan nousi tunnustamaan uskonsa ja Sofia istui aloillaan ja ihaili messinkisiä sadan vuoden takaisia valaisimia. Langien aikoessa jatkaa matkaa, ryhtyi vieressä istuva taksinkuljettaja kertomaan elämästään. Se oli särkynyt ja vaikea. Kirkon parvella istui lopulta kolme sinne vahingossa päätynyttä ihmistä, kaksi pitäen kolmannen käsistä ja kuunnellen tarinaa pienen pienen säikeen varassa häilyvästä elämästä. Siinä istui ilkeä poika, joka huusi rakkautta. Oli huutanut jo vuosikymmeniä. Sen jälkeen Langeilla ei ollut enää kiire.

Eikä Sofia, myrskyä uhmaavasta rohkeudestaan huolimatta, olisi voinut suunnitella sellaista viikonloppua, lähellekään. Yhtä ristiriitaista ja yhtä täydellistä. Yhtä rikasta ja arastelemattoman avointa.

 

 

 

Keskikokoisia hetkiä

Käki on maannut selällään jo toista viikkoa, sen höyhenet ovat liikkuneet hiljaa edestakaisin kun toukat ovat tehneet ihon alla töitään. Olen seurannut elämän muuttuvaa muotoa joka kerta kun jätän auton katokseen. Sellaiselle ihmiselle, jolle sopivaa elämäntahtia määrittää kärpästentoukkien vauhti syödä autokatoksen ikkunalaudalle jätetyn kuolleen käen lihat, on tällainen päivä aivan liikaa.

Minulle luontaiseen rytmiin ei kuulu ollenkaan elämäntilanne, jossa menemiset ja tulemiset täytyy rytmittää eri paikoissa asuvien seitsemän aikuisen ja kymmenen lapsen mukaan. Jäljelle jää repaleisia minuutteja siellä ja täällä, jatkuvaa syyllisyyttä joka suuntaan ja pintaraapaisuja siinä kohti kun haluaisi edetä kärpäsentoukan vauhtia tärkeän asian tai ihmisen äärellä.

Olen kovin huono elämään hetkessä, jos hetket seuraavat toisiaan tiiviisti ja tuntiaikataulun mukana juosten. Olen hirveän hyvä elämään pitkissä ja rauhallisissa hetkissä. Mutta niitä ei enää ole. Paitsi kuolleen käen kanssa. Sen äärellä olen viettänyt enemmän aikaa kuin yhdenkään lähi-ihmisen. Se ei nimittäin liiku mihinkään. Haisee toki hieman.

Uuden ihmisen yöreppu jäi aamulla minun kotiini. Hetken päästä selvisi, että se on juuri väärä paikka repulle, sillä seuraavan yön hän nukkuisikin muualla. Kävimme läpi monimutkaisen logistis-ajallisen yhtälön ja sovimme, että kuljetan repun oikeaan paikkaan illan aikana. Sitä ennen kuljetin lapsen terapiaan yöpaita päällä (en noussut autosta), kirjoitin rahoitushakemusta ja kommentoin toisten hakemuksia ja epäonnistuin Skype Business –palaverissa.

Iltapäivästä siirsin repun autoon, ohjasin pienemmän lapsen etupenkille ja vilkaisin käkeä. Sen vatsahöyhenet eivät enää liikkuneet. Elokuvateatterissa oli hiljaista. Istuin silmät kiinni koko kaksi tuntia kun Ihmeperhe (osa 2) tempoili paikasta toiseen singoten kehojaan kumikäsillä katoilta helikopterien kyytiin ja rotkojen yli. Tai yritin istua, mutta puhelin värisi jatkuvasti viestejä sen päivän aikataulusta ja seuraavan päivän aikataulusta. Urakoin vastauksia ja pilkoin keskikokoisia hetkiä yhä pienemmiksi paloiksi, jotta aikaa riittää kaikille ja kaikelle. Puhelin värisi jälleen siinä kohti kun ihmeperhe pelasti maailman. Kohtalo-niminen tatuointitaiteilija muistutti seuraavan päivän ajanvarauksesta.

Näppäilin pimeässä sähköpostin neljälle jatko-opiskelijalle, joiden kanssa oli sovittu tapaaminen seuraavalle päivälle. Selitin, että tapaamista täytyy valitettavasti siirtää, sillä istunkin tatuoitavana juuri samaan aikaan kun pitäisi keskustella heidän väitöstutkimustensa etenemisestä. Että olen pahoillani, mutta seitsemän kuukautta sitten varattu aika oli jäänyt merkitsemättä kalenteriin. Ja että jos sanoisin ei herra Kohtalolle, joutuisin odottamaan toiset seitsemän kuukautta.

Ihmeperheen vauva liikkui valkokankaalla niin nopeasti, että suljin taas silmäni ja ajattelin käkeä. Sitä joka ei liikkunut enää mihinkään. Kunnes puhelin värisi taas. Isompi lapsi oli kotona, ulkona sateessa lukkojen takana. Vara-avain ei ollut paikoillaan. Elokuvaa oli jäljellä tunti. Kirjoitin viestin uudelle ihmiselle (joka ei todellakaan ole kovin uusi enää) ja kysyin ehtisikö hän ajaa meille ja päästää lapsen sisään. Odottaa meitä elokuvista kotiin ja napata leffateatterikierroksen Volvon kyydissä tehneen reppunsa ennen kuin hänen piti olla taas jossakin muualla.

Näimme toisiamme puoli tuntia, juuri sen verran, että joimme kahvit ja hän täytti ristikkoa viisi sanaa – katsoi yhden niistä ratkaisusivulta. Sitten hän lähti reppunsa kanssa yhteen suuntaan ja minä lasteni kanssa toiseen. Veimme pienemmän lapsen kanssa isomman lapsen yöksi isälleen. Parkkipaikkoja oli vähän. Onnistuin tekemään täydellisen taskuparkkeerauksen. Halusin jäädä autoon istumaan ihan hiljaa ja olemaan onnellinen asiasta. Ihan rauhassa. Niin että avonaisesta ikkunasta puhaltava pieni tuuli olisi liikuttanut hiuksiani, mutta muuten olisin ollut ihan liikkumatta.

Kotiin palatessa oli jo niin pimeää etten nähnyt käkeä. Mutta tiesin, että se oli yhä paikallaan.