Keskikokoisia hetkiä

Käki on maannut selällään jo toista viikkoa, sen höyhenet ovat liikkuneet hiljaa edestakaisin kun toukat ovat tehneet ihon alla töitään. Olen seurannut elämän muuttuvaa muotoa joka kerta kun jätän auton katokseen. Sellaiselle ihmiselle, jolle sopivaa elämäntahtia määrittää kärpästentoukkien vauhti syödä autokatoksen ikkunalaudalle jätetyn kuolleen käen lihat, on tällainen päivä aivan liikaa.

Minulle luontaiseen rytmiin ei kuulu ollenkaan elämäntilanne, jossa menemiset ja tulemiset täytyy rytmittää eri paikoissa asuvien seitsemän aikuisen ja kymmenen lapsen mukaan. Jäljelle jää repaleisia minuutteja siellä ja täällä, jatkuvaa syyllisyyttä joka suuntaan ja pintaraapaisuja siinä kohti kun haluaisi edetä kärpäsentoukan vauhtia tärkeän asian tai ihmisen äärellä.

Olen kovin huono elämään hetkessä, jos hetket seuraavat toisiaan tiiviisti ja tuntiaikataulun mukana juosten. Olen hirveän hyvä elämään pitkissä ja rauhallisissa hetkissä. Mutta niitä ei enää ole. Paitsi kuolleen käen kanssa. Sen äärellä olen viettänyt enemmän aikaa kuin yhdenkään lähi-ihmisen. Se ei nimittäin liiku mihinkään. Haisee toki hieman.

Uuden ihmisen yöreppu jäi aamulla minun kotiini. Hetken päästä selvisi, että se on juuri väärä paikka repulle, sillä seuraavan yön hän nukkuisikin muualla. Kävimme läpi monimutkaisen logistis-ajallisen yhtälön ja sovimme, että kuljetan repun oikeaan paikkaan illan aikana. Sitä ennen kuljetin lapsen terapiaan yöpaita päällä (en noussut autosta), kirjoitin rahoitushakemusta ja kommentoin toisten hakemuksia ja epäonnistuin Skype Business –palaverissa.

Iltapäivästä siirsin repun autoon, ohjasin pienemmän lapsen etupenkille ja vilkaisin käkeä. Sen vatsahöyhenet eivät enää liikkuneet. Elokuvateatterissa oli hiljaista. Istuin silmät kiinni koko kaksi tuntia kun Ihmeperhe (osa 2) tempoili paikasta toiseen singoten kehojaan kumikäsillä katoilta helikopterien kyytiin ja rotkojen yli. Tai yritin istua, mutta puhelin värisi jatkuvasti viestejä sen päivän aikataulusta ja seuraavan päivän aikataulusta. Urakoin vastauksia ja pilkoin keskikokoisia hetkiä yhä pienemmiksi paloiksi, jotta aikaa riittää kaikille ja kaikelle. Puhelin värisi jälleen siinä kohti kun ihmeperhe pelasti maailman. Kohtalo-niminen tatuointitaiteilija muistutti seuraavan päivän ajanvarauksesta.

Näppäilin pimeässä sähköpostin neljälle jatko-opiskelijalle, joiden kanssa oli sovittu tapaaminen seuraavalle päivälle. Selitin, että tapaamista täytyy valitettavasti siirtää, sillä istunkin tatuoitavana juuri samaan aikaan kun pitäisi keskustella heidän väitöstutkimustensa etenemisestä. Että olen pahoillani, mutta seitsemän kuukautta sitten varattu aika oli jäänyt merkitsemättä kalenteriin. Ja että jos sanoisin ei herra Kohtalolle, joutuisin odottamaan toiset seitsemän kuukautta.

Ihmeperheen vauva liikkui valkokankaalla niin nopeasti, että suljin taas silmäni ja ajattelin käkeä. Sitä joka ei liikkunut enää mihinkään. Kunnes puhelin värisi taas. Isompi lapsi oli kotona, ulkona sateessa lukkojen takana. Vara-avain ei ollut paikoillaan. Elokuvaa oli jäljellä tunti. Kirjoitin viestin uudelle ihmiselle (joka ei todellakaan ole kovin uusi enää) ja kysyin ehtisikö hän ajaa meille ja päästää lapsen sisään. Odottaa meitä elokuvista kotiin ja napata leffateatterikierroksen Volvon kyydissä tehneen reppunsa ennen kuin hänen piti olla taas jossakin muualla.

Näimme toisiamme puoli tuntia, juuri sen verran, että joimme kahvit ja hän täytti ristikkoa viisi sanaa – katsoi yhden niistä ratkaisusivulta. Sitten hän lähti reppunsa kanssa yhteen suuntaan ja minä lasteni kanssa toiseen. Veimme pienemmän lapsen kanssa isomman lapsen yöksi isälleen. Parkkipaikkoja oli vähän. Onnistuin tekemään täydellisen taskuparkkeerauksen. Halusin jäädä autoon istumaan ihan hiljaa ja olemaan onnellinen asiasta. Ihan rauhassa. Niin että avonaisesta ikkunasta puhaltava pieni tuuli olisi liikuttanut hiuksiani, mutta muuten olisin ollut ihan liikkumatta.

Kotiin palatessa oli jo niin pimeää etten nähnyt käkeä. Mutta tiesin, että se oli yhä paikallaan.

 

 

Advertisements

4 comments

  1. Vaimon ollessa työmatkalla, iltakokouksia, pari vanhempainiltaa, rikkoutunutta kodintekniikkaa ja alkava flunssa. Tätä tämä viikko. Niin ja alkuviikosta töissä muut kipeänä, paitsi minä. Minä sairastun viikonlopuksi. Helppo jakaa nuo fiilikset pilkkoutuneesta ajasta. Minun vapaa-aikani tiistai – keskiviikko välillä valveillaoloaikana oli ostosreissu paikalliseen Saleen. Nyt on jo ehkä hiljaista. Ihme. Klo 20:39.

    Liked by 1 person

    1. Kauheita päiviä. Kauheita viikkoja. Eilen illalla istuin terassilla ja katselin revontulia ja tähtiä ja isoa omakotitaloa siinä vieressä ja mietin, että en ole aikuinen ollenkaan. Että miten minä muka tässä omistan jonkun talon ja vastaan lapsista ja pyöritän arkea kun en osaa oikeasti mitään enkä tiedä mistään mitään. Se perinteinen katsoo-tähtitaivasta-liian-kauan -eksistentiaalinen kriisi. Kello oli yksitoista ja sisällä kukkui viisi lasta, joita en jaksanut raivota peteihinsä. Mutta oli vaihteeksi oikein mukava päivä, eilen.

      Like

      1. Todellakin. Tällä kylällä Sale on paikka jossa näkee niitä muita aikuisia. Matkaa sinne on vajaa kolme kilometriä, joten se on ihan pieni miniloma, kun lähtee kauppaan… …yksin. Ja niin se vapaa-ajaton aika oli itse asiassa ti-to. “Paikallinen Sale” menee samaan kategoriaan “pannaanko pakasteet pieneen pussiin” kanssa. Jälkimmäinen on katoavaa kansanperinnettä, kun taistellaan muovijätettä vastaan.

        Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s