Month: October 2018

Äitis oli

Lapsen peliaikaa tai nukkumaanmenoaikaa ei ole rajoitettu enää moneen viikkoon. Joku saattaa ajatella, että nyt tulee kasvatustieteiden apulaisprofessorilta jäätävä pedagoginen käyttöteoria, jolla ratkaistaan lasten ja aikuisten välinen ikiaikainen peliaikakiista. Mutta ei. Päädyin tähän ratkaisuun silkasta väsymyksestä jatkuvaan taistelemiseen. Halusin omaan kotiini enemmän rauhaa ja vähemmän huutamista ja kiistelyä (toim. huom. uskallan väittää, että meidän perheen peliaikakiistely on hieman eri kaliiberia kuin sellaisessa perheessä, jossa lapsi ei ole lastenpsykiatrian asiakas isossa sairaalassa). Päätin luovuttaa ja ryhtyä kaikessa hiljaisuudessa huonoksi vanhemmaksi. Sellaiseksi, joka ei aseta lapselleen rajoja ellei kyse ole omaisuuden tai toisten ihmisten vahingoittamisesta.

Meillä ei ole tapeltu enää moneen viikkoon. Pieniä kiistoja tulee joskus siitä pitääkö syödä pöydän ääressä vai omassa huoneessa, pitääkö käydä suihkussa jos haisee hieltä, tai pitääkö kengissä olla sukat. Mutta Suuret Taistelut ovat loppuneet. Hinta on se, että lapsi on ollut ruudulla järjettömiä aikoja. Valvonut joka ilta puoli kahteentoista. Ja minä olen aktiivisesti asettunut huonoksi vanhemmaksi joka yhtä aikaa sekä häpeää sitä ettei laita lastansa kuriin että nauttii siitä rauhasta mikä kotona enimmäkseen on.

Meitä huonoja vanhempia tapaava psykoterapeutti on kohta eläköityvä konkari. Semmoinen pitkä ja parrakas mies, joka puhuu transferenssista, defensseistä ja oidipaalisesta vaiheesta. Hän on hoitanut urallaan niitä kaikkein hankalimpia lapsia. Kun hänelle selvisi, että olemme korkeakoulutettuja tutkijoita, hän ei enää rajoittanut psykoanalyyttista jargoniaan vaan lateli projektiivisen identifikaation ja varhaislapsuuden deprivaation keskeisiä tekijöitä ja eritteli lapsen käyttäytymistä suhteessa hänen infantiileihin ja ikätasoisiin persoonallisuuden tasoihinsa. Meistä kumpikin suhtautuu psykoanalyysiin vähintäänkin skeptisesti, mutta joku hänen maailmanselitystavoissaan kiehtoo ja toimii.

Iltaisin vastaanottoa pienessä kerrostalokaksiossa pitävä terapeutti on osoittautunut oivalliseksi keskustelukumppaniksi ja tueksi. Tunnustan hänelle luovuttaneeni peliajan ja nukkumisen suhteen. Hän pitää päätöstä loistavana ja erittäin järkevänä. Sen jälkeen tekee mieli korjata, että siis ihan tietoisestihan hain tässä lapsen psyyken rakenteen kannalta mahdollisimman rekonstruoivaa vuorovaikutussuhdetta. Että minähän juuri olenkin loistava ja järkevä. Mutta näyttää siltä, että ajauduimme sattumalta tilanteeseen, joka saattaa hyvinkin toimia.

Parrakas psykoanalyytikko nojaa nahkatuolissaan taaksepäin ja kertoo, että se mitä lapsi juuri nyt tarvitsee on mahdollisimman pitkiä konfliktittomia kausia. Jos se saavutetaan luopumalla peliajasta ja nukkuma-ajoista niin hänen mielestään se on hinta, jonka voi hyvillä mielin maksaa. Lapsi ei kuulemma vahingoitu eikä kuole, jos hän pelaa muutaman kuukauden, jopa muutaman vuoden liikaa ja nukkuu liian vähän. Sen sijaan lapsi vahingoittuu, jos hänen kehityksensä ei saa sitä rauhallista tilaa, jota tarvitsee, vaan hän joutuu käyttämään energiansa jatkuviin taisteluihin.

Minä pyydän häntä toistamaan, että olin ymmärtänyt oikein: että minulla ei sittenkään ollut mitään hävettävää. En ollut luovuttaja. Olinkin oivaltaja. Nahkatuoli natisi kun hän kumartui toistamaan painokkaasti, että oli huomannut urallaan lukemattomia kertoja miten rauhallisia jaksoja seurasi yhtäkkinen kehitysharppaus lapsen psyykkeen rakenteessa. Että on hyvä, ettei tapahdu mitään – pitää pyrkiä siihen, ettei juuri mitään tapahdu. Melkein hinnalla millä hyvänsä. Niin sitten tapahtuu pieniä ihmeitä.

Ajoin iltahämärässä terapiavastaanotolta taidekoululle hakemaan isompaa lasta elokuvakurssilta. Saavuimme kotiin, jossa pienempi lapsi oli odottanut yksin kaksi tuntia. Hän seisoi eteisessä ja kysyi huomaammeko mitään. Ennen kuin ehdin vastata, hän purskautti ilmoille uutisen, jollaista en olisi koskaan uskonut kuulevani. ”Minä imuroin olohuoneen ja undulaattien puun alustan. JA laitoin puolet puhtaista tiskeistä kaappiin!” Seisoimme isomman lapsen kanssa keittiössä tietämättä mitä piti ajatella tai sanoa. Ehdotin, että mittaamme pienemmältä lapselta kuumeen. Hän kikatteli sitä suurta teatteria, jonka järjestin silkasta hämmästyksestä, että lapsi oli vapaaehtoisesti tehnyt jotakin auttaakseen. Omien sanojensa mukaan vieläpä ”ihan ilmaiseksi!”

Samana päivänä hän suostui keskustelemaan ruutuaikansa vähentämisestä ja ehdotti aikaisempaa nukkumaanmenoaikaa itselleen. Seuraavana päivänä vein hänet elokuviin. Istuimme kolmannen rivin keskellä keskikokoiset popcorn-laatikot syleissämme ja kuuntelimme kuinka Risto Reipas toisti elokuvassa, että ei mitään on tärkeää. Kun tekee ei mitään, niin tapahtuu ihmeellisiä asioita. Elokuvan loppuessa lapsi sai kiinni kyyneliä äitinsä poskelta.

Ja sen jälkeen ajettiin tallille, valjastettiin tamma ja käytiin kolmistaan lyhyt metsälenkki pienessä sateessa. Ei muuta.

 

Advertisements

Kafka oli nero

 

Luulin, että olin kasvanut ihmisenä, mutta enpä ollutkaan. Viikkoon en ole nukkunut kunnolla ja vituttaa kuin pientä oravaa. Miksi se muuten on aina orava? Ne vaikuttavat eläimiltä joita vittuttaisi vähiten. Mutta ehkä jos oravaäidin lapsista – joita hän on hoitanut ihan älyttömän hyvin ja reippaasti – tehtäisiin jatkuvasti lastensuojeluilmoituksia. Ehkä sitäkin vituttaisi. Orava-sosiaalityöntekijä ja orava-psykiatrinensairaanhoitaja kuuntelisivat ja kallistaisivat päätään ja toistelisivat, että onpa haastavaa, kyllä onkin haastavaa. Eivätkä kuuntelisi kun se orava-äiti yrittää kertoa, että siitä huolimatta tässä porskutetaan, että eikö ole melkoinen saavutus!

Se orava-äiti hymyilisi, vaikka sitä vituttaisi, mutta ne toiset oravat siinä toimistossa toistaisivat vain, että näin tämä nyt menee, että taas kerran me ängetään sinne teidän kuusenlatvaan ja tullaan katsomaan, että eikö teitä nyt tosissaankaan voi auttaa. Vaikka käytiinhän me jo kaksi kertaa ihan vasta, ja yhdessä todettiin että kaikki on ok ja tukea riittää. Mutta taas tuli uusi ilmoitus ja me ollaan uusia ihmisiä jotka ei ole vielä käyneet teillä niin meidänkin pitää nyt tulla. Ei me voida luottaa siihen, että sanoisit ettei tarvi. Hupsu äitiorava! Että me voitais tulla syyslomaviikolla.

Niin kyllä sitä oravaakin varmaan vituttaisi.

“Käyn täyttämässä palautekyselyn, mutta tässä myös laajemmin mietteitä aamun tapaamisesta. Olen sen jälkeen, kuten aina näiden samanlaisten tapaamisten jälkeen, käytännössä työkyvytön ainakin kuluvan päivän osalta. Mietin miten absurdia on, että ajoittain enemmän kuin se haastava lapsi, minua väsyttävät kaikki palaverit ja lukemattomat eri ihmiset ja tahot, joihin on pakko olla yhteydessä. Selitän tässä alla miksi näin on, koska oletan että teiltä puuttuu kokemustieto siitä minkälaista on olla haastavan adoptiolapsen vanhempi ja joutua tähän hoito-, tuki-, ja viranomaispyöritykseen. Tekisi mieli kirjoittaa ”tuki” lainausmerkeissä. Minulla on nyt kymmenen vuotta tuota kokemusta. Toivon, että se auttaisi paitsi teitä työssänne myös koko järjestelmää edelleen kehitettäessä. 

Minun jaksamiseni ja lasten hyvinvoinnin kulmakivi on minun asennoitumiseni ja asenteeni. Minä en jaksa päivästä toiseen siksi, että olisin huolissani, vaan siksi että koen pärjääväni aika hemmetin mainiosti. Koen itse olevani onnistuja haastavasta tilanteesta huolimatta. Minulla on kaksi lasta, jotka voivat niin hyvin kuin tässä tilanteessa voi. Olen hankkinut kaiken avun itselleni ja lapsilleni, jota koen tarvitsevani. Jokainen uusi lastensuojeluilmoitus ja sitä seuraava selvittely on tästä näkökulmasta isku vasten kasvoja. Täydellinen epäluottamuslause. 

Kysyitte, että millaista tukea tarvitsisin. Se on hyvä kysymys ja se on esitetty minulle jo monesti. Toivoisin, että systeemissä olisi mahdollisuus aidosti myös kuulla vastaus. Siivous-, lastenhoito-, ja ruoanlaittoapua saan järjestettyä ja olen järjestänyt sitä itse. Se mitä kaipaisin olisi ennen kaikkea henkinen tuki: että minuun luotettaisiin vanhempana. Että joku sanoisi ”Kylläpä sinulla on melkoinen tilanne, mutta näen että pärjäät ihan mahtavasti!” ja luottaisi siihen, että osaan pyytää apua kun sitä tarvitsen. Toistan: että joku luottaisi minuun vanhempana. 

Sen sijaan jokainen uusi lastensuojeluilmoitus, joita näköjään tehdään nyt kiihtyvää tahtia, on paluu lähtöruutuun. Paluu asetelmaan, jossa lapsistani on huoli ja lähdetään selvittämään miten meitä voisi tukea. Se ”tuki” jota tarjotaan (tai pakotetaan ottamaan vastaan, koska minulla ei ole mahdollisuutta kieltäytyä näistä tapaamisista) on toistuva huoli lapsistani. Yhä uudet ihmiset, jotka eivät tunne minua tai lapsiani – tai jo olemassa olevia hoito- ja tukitoimia – päivittelevät ja kallistavat päätään ja huolestuvat. Sovitaan palavereja ja kotikäyntejä. Se ei auta jaksamaan, se ei tue – se väsyttää ja lannistaa. Se mitätöi minun pärjäämiseni äitinä, tilanteessa jossa tarvitsen juuri sitä henkistä tukea eniten. 

Tämä palaute koskee järjestelmää, jossa työskentelette, ei teitä ihmisinä: Minulla ei ole olo, että minua kuultaisiin tai tuettaisiin tavalla, joka oikeasti auttaa. Minulla on voimaton ja avuton olo systeemissä, joka ei anna minun itse arvioida tuen tarvetta vaan käynnistää joka kerta koneiston, joka ryhtyy ruotimaan elämääni ja arvioimaan puolestani, ja ylitseni, tarvitsenko tukea – nyt jo kolmannen kerran vuoden sisään!

Kehitysehdotus 1: (jonka olen esittänyt ennenkin) voisiko (adoptio)perheelle järjestää nimetyn sosiaalityöntekijän, joka oppisi vuosien varrella tuntemaan perheen ja joka ottaisi vastaan mahdolliset lastensuojeluilmoitukset ja joka siten tietäisi mistä on kyse, osaisi suhteuttaa huolen perheen historiaan. Esimerkiksi nyt meidän kohdallamme hän olisi soittanut minulle ja kysynyt, että onko tarvetta tapaamiselle – ehkä kertonut ja muistuttanut tukimahdollisuuksista – mutta luottanut siihen, että osaan itse arvioida tilanteen. Hän kykenisi siihen, koska tuntisi minut ja lapseni ja tietäisi ettei meillä ole hätää. 

Kehitysehdotus 2: Jokaisesta ilmoituksesta ja yhteydenotosta kirjataan muistiinpanot. Saan ne nähtäväkseni pyytämällä, mutta en käsittääkseni saa muokata niitä enkä lisätä niihin mitään tekstiä. Voisiko vanhempi osallistua sellaisen ”pohjatekstin” tuottamiseen, joka olisi seuraavien lastensuojeluilmoitusten taustana. Jonka jokainen uusi sosiaalityöntekijä automaattisesti lukisi ja jota kautta pääsisi kiinni kyseisen perheen ja lapsen tilanteesta aina uuden ilmoituksen tultua (jos niitä ei voi välttää). Tämä auttaisi tilanteessa, jossa samasta lapsesta tehdään toistuvasti ilmoituksia: sosiaalityöntekijä voisi raskaan tapaamis- ja arviointikoneiston käynnistämisen sijaan käyttää omaa harkintaa yhdessä vanhemman kanssa ja todeta, että tuen tarpeet on jo kartoitettu kuluneen vuoden aikana eikä muutoksia tilanteeseen ole tullut. 

Tervetuloa meille kotikäynnille kaikesta huolimatta (sitäkin seuraava kotikäynti on tulossa pian kun haen kaupungilta lapsen omaishoitajuutta – voiko näitä yhdistää mitenkään?).” 

 

Vielä kerran, pojat! Ei tunnu melkein missään.

Minun lapsistani tehtiin taas lastensuojeluilmoitus. Tällä kertaa ei koulusta, eikä minun tai lasten käyttäytymisestä tai käyttäytymättömyydestä johtuvasta syystä. Tehtiinpä kuitenkin. Koska sehän auttaa vaikka hammaskipuun. Olen seonnut jo laskuissa. Jos lapsen tukka on kampaamatta taitaa olla lastensuojeluilmoituksen aika. Jos housunpolvessa on reikä, auttaa lastensuojeluilmoitus ihan varmasti. Jos lapsi sanoo paska eikä kiitos niin kyllä lastensuojeluilmoitus on paikallaan! Jos oma sukka on rutussa niin kannattaa ihmeessä tehdä lastensuojeluilmoitus minun lapsistani. Se auttaa myös jos margariini on loppu ja ottaa päästä lähteä kauppaan. Jos vittu tämä äiti näyttää vähän väsyneeltä niin kyllähän sitä ihan varmasti piristää, että tehdään sen lapsista vielä yksi lastensuojeluilmoitus!

Näyttää siltä, että lastensuojeluilmoitus on meidän yhteiskunnassamme ainut keino osoittaa huolta, mutta ennen kaikkea siirtää vastuu pois itseltä. Kunhan tekee ilmoituksen, ei voida enää pitää osasyyllisenä. Kaikkihan ilman muuta korjaantuu kun ällistyttävän ylityöllistetty lastensuojelu ja sen piippuun ajetut työntekijät saavat jälleen kerran ilmoituksen, että kyllä nyt huolettaa. Mikä parasta: ei tarvitse itse ottaa asioita puheeksi eikä edes jutella, sehän voisi olla vähän ikävä tilanne. Voi vain soittaa ilmoituksen.

Minäpä siis valmistaudun taas kahteen uuteen kotikäyntiin: ensimmäinen on tulossa sosiaalitoimesta koska haen jälleen lapseni omaishoitajuutta. Toinen tulee varmaan heti perään uusimman ilmoituksen vuoksi lastensuojelusta – elleivät ne sitten usko, että tilanne ei ole oleellisesti muuttunut siitä kun he käsittelivät edelliset kaksi ilmoitusta aiemmin tänä vuonna. Olemme yhteistuumin todenneet jo pariin kertaan, että meillä on aika erityisen haastava perhetilanne, mutta lastensuojelun keinot ja resurssit eivät meitä auta. Kiitos, kyllä, hyvähän se on, että otitte yhteyttä. Aivan niin, välittämisestähän se kertoo. Ei se ihan siltä aina tunnu, mutta moi nyt! Soittelemisiin taas kun joku tekee seuraavan ilmoituksen.

Pyysin viimeksi, että voisiko edes olla niin, että meidän ilmoitukset käsittelisi aina sama henkilö niin ei tarvitsisi joka helvetin kerta selittää elämäntarinaansa taas uudelle sosiaalityöntekijälle. Ei kuulemma onnistu. Vaihtuvuus on niin suurta.

Siinä kun muut tahot tehtailevat ilmoituksia niin minä olen järjestänyt meille ruoanlaittoapua, kohta siivousapua, koiranlenkitysapua ja remonttiapua. Todennut, että sitä vanhaa kunnon toisista huolehtimista on olemassa. Ei joka helvetin risaukseen tarvitse sekoittaa viranomaisia jos ihmiset eivät itse sitä koe tarpeelliseksi. Koska niitäkin risauksia on aivan liikaa, joihin viranomaiset todellakin kuuluvat. Meillä ei tällä hetkellä rytise siihen malliin. Mutta koska joka nurkan takana on aina uusi ihminen, joka ei tiedä meistä mitään, niin ihan varmuuden vuoksi: ilmoitus.

Kauheasti olen kasvanut tässäkin kohti ihmisenä. Tai turtunut tai jotain. Yhden päivän itkin tätä ilmoitusta. Sitten kävin taas tallilla ja ratkoin luterilaisen lihansyöjän kainalossa ristikoita. Ja kaikki oli ihan hyvin. Pelasin pienemmän lapsen kanssa Robloxia, jossa on maa (Adopt Me), jossa hän voi olla lapsi ja minä aikuinen ja minä adoptoin hänet. Minun palikkapelihahmoni kantaa lapsen pienempää hahmoa sylissään ja juoksee ympäriinsä huolehtimassa, että lapsen tarpeet täyttyvät koko ajan. Lapsen pään ympärille ilmestyy tiuhaan yhä uusia tarvekuplia: nälkä, jano, kouluun, suihkuun, nukuttaa. Ja minä juoksen ja juoksen, ja jos en ehdi tarpeeksi ajoissa, on lapsi vaarassa kuolla. Ihanan rentouttava peli.

Lapsi kikattaa pissat housussa kun viuhdon kännykän näytöllä peukaloita ja karjun, etten ehdi millään, että ”Mitä hemmettiä, TAASKO sulla on nälkä?” Siinä pelissä on varmaan myös nappi, josta voi tehdä lastensuojeluilmoituksen. Me ei olla lapsen kanssa löydetty sitä vielä, mutta eiköhän joku muu löydä sen ihan kohta.