Month: November 2018

Elossa unessa

Lasten koulupäivän aamu alkaa biologisella demonstraatiolla siitä, kuinka silmien yläpuolelle muodostuu pallomaiset turvonneet pussit jos edellisenä iltana itkee ihan hirveästi. Kyse on kudoksiin kertyvästä nesteestä. Seison eteisessä ja kumpikin ihastelee ja kauhistelee erityisesti vasempaa silmää, joka ei meinaa aueta kunnolla. Pienempi lapsi lohduttaa:

”Sun ei tarvi nolostua äiti tuosta yhtään. Muistatko sillon kun sulla oli se kamalan iso musta silmä niin lähdit silti Helsinkiin!”

Tänään kaikeksi onneksi ei tarvitse näyttäytyä päivällä missään. Istun keittiön pöydän ääressä ja esitarkastan kolmesataasivuista väitöskirjan käsikirjoitusta. Se sujuu myös ilman stereonäköä, pelkästään oikealla silmällä. Sen verran käyn talosta ulkona, että tarkastan lasten isän kanssa kahden hoidossa olevan joutsenen kunnon. Toisen olkaluussa on ikävä haava eikä se käytä siipeä kunnolla, toisen jalka on venähtänyt ja siipi roikkuu pahasti. Murtumaa ei voi hoitaa. Pidän joutsenta kaulasta kun lasten isä käy läpi jalat ja siivet vielä kerran. Kaula on pehmeä ja kevyt. Myös silloin kun se irtoaa ruumiista.

Tänään iltapäivällä nyljen ensimmäistä kertaa elämässäni joutsenen ja irrotan sen täkkälihat.

Illalla itkin sitä, etten osaa olla äiti lapselleni. Että lapsi ei syö silloin kuin pitää, sitä mitä pitää, mene nukkumaan milloin pitää, pese hampaita, käy suihkussa, pidä hammastukia, puhu tai käyttäydy miten pitää. Että ihan kaikilla mittareilla näyttää siltä, joka päivä, että minä en osaa olla lapseni äiti. Huonoina hetkinä, eli joka päivä jossakin välissä myös lapsi itse sanoo tämän.

Vaikka tiedän, että meidän perheessä mittarit ovat jotakin ihan muuta kuin niin sanotun tavallisen yksitoistavuotiaan lapsen ja vanhemman mittarit. Mutta en ole aina kovinkaan vahva enkä varma. Itken epäonnistumista ja huonoutta vähintään joka toinen päivä.

Aiemmin päivällä olin saanut lapsen taas pitkästä aikaa hevosen selkään. Kävelimme tihkusateessa muutaman kilometrin maastolenkin ja hän kertoi supervoimista. Jotakuinkin näin.

Äiti, jos ihminen viettää puolet elämästään unessa niin eikö sillä olekin silloin väliä, että mitä unissa tapahtuu ja mitä tekee. Koska se on puolet elämästä. Esimerkiksi supervoimat. Jos unessa vaikka osaa lentää, ja vaikka hereillä semmoista supervoimaa ei voikaan olla, niin unessa voi. Niin miksi se ei riitä? Miksi ihmiset sanoo, että ”Se oli vaan unta”? Kumpikin on totta. Se aika minkä on hereillä ja se mitä voi tehdä unissa. Minusta se, että minulla on unissa supervoimia, on ihan hyvä. Vaikkei päivällä olekaan. Niin puolet elämästä silti on!

Illalla silmät turvoksissa koetan palata siihen tihkusateeseen ja miettiä miten kumpikin voi olla totta: että minä olen huono ja hyvä, että lapsi on sekä vaikea että helppo, välillä yhtä, joskus toista ja koko ajan kumpaakin.

Luen väitöskirjan käsikirjoitusta, jossa rivi toisensa jälkeen eritellään käsitteellisesti sitä miten ihmisyksilöä tulisi ajatella osana monimutkaisia ja ihmistä laajempia sommitelmia, eikä yksittäisenä itsenäisenä toimijana. Väsyneen pääni kapasiteetti ymmärtää teoreettista keskustelua on heikko. Rinta ja pää ovat räjähtää joutsenen kuolemasta ja sen vielä lämpimästä ruumiista, jonka kohta avaan. Minä elän sitä mikä pitäisi saada paperille, minkä muut saavat paperille. Mutta jo pitkään on tuntunut siltä, että toisten eläinten kanssa jaettua elämää ja kuolemaa ei ole mahdollista sanoittaa. Sen kokeminen riittää. Se ei siirry unesta valveillaolon maailmaan – päästä ja rinnasta tekstiksi – mutta on silti totta.

Takanani undulaattien puussa istuu Miina. Alkusyksystä huomasin, että sen vasemman siiven alla oli verinahalla oleva ihottuma. Kaikki höyhenet olivat poissa ja se nokki siipeään nokka veressä. Ryhdyin puhdistamaan ja rasvaamaan siipeä kolmesti päivässä. Miinan lentokyky hävisi osaksi rasvaisten höyhenten, osaksi ehkä kipeän siiven vuoksi. Se putoili lattialle ja poimin sen takaisin puuhun monta kertaa päivässä. Tänään, kaksi kuukautta myöhemmin, Miina lentää taas ja sen siiven alle on kasvamassa uusia untuvia.

 

 

Advertisements

Tiina, Juha ja DNA-molekyyli

Miksei se voi saada sekä häitä että itsenäistä elämää? Vihervaaran Annasta tehdyt uudet jaksot on nyt katsottu putkeen. Ja niin kuin sillon kaksitoistavuotiaana kun luin kirjat, jää hampaankoloon yhä vieläkin se, että näyttää ettei Anna voi saada sekä ihanaa, ymmärtävää kumppania että itsenäistä elämää naisena, joka ansaitsee oman elantonsa ja tietää mitä haluaa. Pitää valita jompikumpi.

Minä kasvoin Anni Polvan Tiina-kirjoilla ja L.M. Montgomeryn Annan kanssa. Tiinaa ja Annaa ei haitannut, etteivät minua kiinnostaneet letit tai prinsessaleikit ja että kynsien alla oli jatkuvasti likaa ja tukka oli helpompi lyhyenä. Tiina ja Anna ymmärsivät, että se ei tarkoittanut, että halusin olla poika. Vaan, että tyttönä ja naisena oli mahdollista olla monenlainen. Ihan kuten poikanakin (vaikka sille on vielä vähemmän tilaa – minulla oli sentään Anna ja Tiina).

Uusi ihminen on oppinut, että tässä asiassa kannattaa olla tarkkana.

”Oliko teidän opiskelijaporukasta kaikilla tytöillä… Oliko teidän opiskelijaporukasta monellakin hyvät muistiinpanot?”

Minä olin se, kuten olen kirjoittanut aiemminkin, joka otti taidehistorian seminaarityön aiheeksi Suomenlinnan puolustusjärjestelmän koska miesopettaja totesi ”Tätä teistä naisista nyt ei kukaan varmasti halua aiheekseen”. Uhallakin otin, vaikkei kiinnostanut tippaakaan. Ei ollut vaihtoehtoa. Nousin barrikadeille Suomenlinnan bastionimuureilla – opettelin erottamaan kurtiinin raveliinista ja tenaljista – ihan siksi, että näyttäisin että vitustako se tietää mitä minä haluan vain siksi että olen nainen.

Tyttökirjafeminismi tarkoittaa sitä, että hullaantuu yhtä aikaa Uuden Englannin maaseuturomantiikasta, valkoiseksi maalatuista lautaseinistä, pitsilakanoista ja messinkikynttilänjaloista ja rämpii polvet mudassa hevosten ja koirien perässä pitkin pihoja sen jälkeen kun on lukenut DNA-molekyylin rakenteen keksijän elämänkerran. Se on sitä, että voi saada kaiken – ja että muutkin voivat saada kaiken. Riippumatta siitä onko mies vai nainen vai joku muu. Se on sitä, että puolustaa ihan kaikkien oikeutta elää tämä yksi ja ainutkertainen elämä juuri siten miten sen onnellisimmin osaa, toisia tukien.

Prissy menee naimisiin opettajan kanssa (joka on homoseksuaali, muttei voi myöntää sitä edes itselleen) ja joutuu unohtamaan yliopisto-opinnot. Uusi opettajatar ajaa kaupunkiin moottoripyörällä ja hänet palkannut edistyksellisten naisten yhdistys uhkaa erottaa hänet epäsopivan käyttäytymisen vuoksi. Minä seison sata vuotta myöhemmin päiväkodin eteisessä ja tuijotan kuravaatekaappeja: oikeanpuoleisessa lukee punaisella ”tytöt” ja vasemmanpuoleisessa sinisellä ”pojat”. Kysyn lastentarhanopettajalta miten tyttöjen kurahousujen kuivattaminen eroaa poikien kurahousujen kuivattamisesta. Hän ei osaa vastata. Ei keksi yhtään syytä miksi tytöille ja pojille on erilliset kaapit. Sen jälkeen hän ohjaa minua etsimään lastani päiväkodin uumenista: ”Tuolla vasemmalla on tyttöjen leikit ja tuolla oikealla on huone, jossa on poikien juttuja”. On vuosi 2013. Palaan yliopistolle ja totean opiskelijoille, että ihan oikeasti nyt. Miettikää mitä te lähdette rakentamaan.

Tyttökirjafeministit – tytöt tai pojat tai ihan vaan lapset – rymyävät toisten lasten kanssa, leikkivät prinsessasoturiritarikissoja toisten tyttöjen ja poikien – tai ihan vaan lasten – kanssa. Eivät valitse tai suostu ohjattavaksi oikealle tyttöjen leikkeihin tai vasemmalle poikien juttuihin. Menevät sen sijaan sinne mikä kiinnostaa tai mikä auttaa ymmärtämään jotakin muuta kuin jo tiedettyä. Eivät isoina oleta sukupuolen perusteella juuri mitään vaan pyrkivät kysymään ja kohtaamaan toisia ihmisiä ihmisinä. Jotkut päätyvät prinsessanaimisiin, toiset nokikolareiksi ja kolmannet erakoituvat Inarijärven saareen neljän porokoiran kanssa. Mutta tärkeintä on, että niissä valinnoissa sukupuoli ei estä mitään, on yksi ominaisuus toisten joukossa – moninainen ja muuttuva niin kuin muutkin.

Hämmennän uutta ihmistä sillä, etten pidä siivoamisesta tai halua naimisiin. Mutta huolehdin kuitenkin näin joulun alla siitä, että hän ymmärtää, että hänen minulle hankkimansa joululahja tulee tulkituksi osoituksena siitä kuinka hyvin hän tuntee minut, kuinka paljon hän välittää ja ylipäätään siitä kuka hän on ihmisenä pohjimmiltaan, mikä on elämän tarkoitus ja miten maailmankaikkeus syntyi. Että ei paineita, mutta kannattaa sitä lahjaa jo ehkä miettiä.

 

Käsitöistä ja vallankumouksesta

Kerran avattu kahdenkymmenenviiden litran ämpäri täynnä paksua tahmeaa melassia pysyi pystyssä Volvon takaosassa ensimmäiseen mutkaan asti. Sen jälkeen kuului sellainen ääni, joka lähtee kaatuvasta kahdenkymmenenviiden litran ämpäristä täynnä paksua tahmeaa melassia. Jarrutin keskelle tietä ja sain tonkan pystyyn ajoissa. Sen sisältö oli alkanut valua kannen raosta. Nostin sen loppumatkaksi vänkärin puolen jalkatilaan. Siinä vaiheessa tyhjäkäynnistä närkästynyt Volvo puski harmaata dieselsavua konepeltinsä alta. Ohi pyöräili joku keltaisessa huomiotakissa, hidasti ja käänsi liioitellun kiinnostuneesti päätään.

En ole vieläkään maksanut kokonaan Volvon hiukkassuodattimen uusimista ja määräaikaishuoltoa. Autosta ajoittain nouseva vatikaanin valkoinen savu olkoon MasterCardin luottorajan palautumiseen saakka pelkästään mystinen, uuden alkua symboloiva pilvi. Auto savuttaa ainoastaan pakkasaamuina ensimmäisen käynnistyksen jälkeen. Eläköön jälleen uusi päivä.

Eläköön semmoinenkin päivä, jolloin lapsen terapeutti, joka on meidän vanhempien lisäksi ainut ihminen, joka on pysynyt lapsen elämässä pisimpään – nyt kolmatta vuotta – soittaa, että terapiaan tulee byrokraattisista syistä puolen vuoden katkos. Psykoterapiaan, joka ’by definition’ toimii juuri siksi, että terapeutin ja asiakkaan välillä on hyvin tiivis ja katkeamaton, kannatteleva suhde. Lapsen ainoa ja hyvin intensiivinen hoitomuoto putoaa yhtäkkiä pois kokonaan.

Ellei.

Ellei vanhemmilta löydy 800€ kuussa ylimääräistä rahaa, jolla voi jatkaa terapiaa yksityisesti tuon puolen vuoden ajan. Melassiämpäri meni nurin. Eli kuppi kaatui. Herne meni nenään. Pinna katkesi tai päreet paloivat – valitse mielesi mukaan vaikka sen perusteella oletko pyöräilijä vai vanhan puurakennuksen entisöijä.

Volvo tupruttaa ahkerasti positiivista uuden alkua konepeltinsä alta. Sen korjausarvio on toistatuhatta euroa. Sentään savu on valkoista. Se koettaa pitää minut positiivisena. Elämässä, jossa melassi ei päätynytkään pitkin auton takakonttia, jossa olen ihan kohta lähdössä hetkeksi Australiaan ja jossa ajelen joka sunnuntai omalla suomenhevosella pitkin poikin metsäkankaita. Semmoisessa Hyvin Onnekkaassa Elämässä on kuitenkin omat ristinsä, eikä optimismi ole aina helppoa. Se on kuitenkin asenne, joka pelastaa kerta toisensa jälkeen. Joku perusteeton usko parempaan. Toisen äidin synnyttämän lapsen puolesta taistelu ei ole koskaan ollut valinta. Sille ei ole vaihtoehtoa. Jotta sitä jaksaa, täytyy uskoa että omilla teoilla on väliä.

Realisti-konservatiivin ja idealisti-liberaalin välinen arki ei eina, yllättäen, toimi. Kun toinen saa elämänvoimansa siitä, ettei odota eikä aina toivokaan muutosta ja toinen siitä, että uskoo mahdottomien asioiden olevan huomenna mahdollisia.

”Ihminen ei koskaan muutu, mikään ei koskaan muutu. Yksilön valinnoilla ei ole väliä. Pitää olla nöyrä ja hyväksyä tilanne.”

”No onhan tässä esimerkiksi viimeisen sadan vuoden aikana tapahtunut vaikka mitä! Miten niin nöyrä? Ei helvetissä. Pitää taistella ja vaatia muutosta! Tehdä JUURI ne epätodennäköisimmät asiat. Meillä on vastuu myös toisen puolesta, Levinas selittää tätä niin, että [poistan tästä kaksikymmentäkahdeksan minuuttia kestäneen monologiluennon]. Moraalin kehittymisen tutkijat ovat luopuneet jo jonkin aikaa sitten teoriasta, että ihminen olisi perimmiltään paha tai laiska tai ahne tai jotain. Frans de Waahlin mukaan… [toinen luento]. Altruismi on vienyt yhteisöjä eteenpäin, ei ahneus. Perusteeton ja lähes pyyteetön toisen auttaminen siinäkin tilanteessa, että toiset eivät auta ja muut ovat ahneita. Sitten jos mietitään sosiaalipsykologisia tutkimuksia niin… [ja kolmas luento].”

Ja sitten väsyin luennoimaan omassa kodissani ja neuloin kaulahuivia puoli metriä puhumatta mitään. Mutta se toinen ei lähtenyt mihinkään. Ja tuli takaisin seuraavanakin päivänä. Itse olisin varmaan kaasutellut Paavia savuttavalla Volvollani Vatikaaniin asti.

Jos olisi nelikenttä, melkein mistä aiheesta vain, me olisimme luterilaisen lihansyöjän kanssa eri nurkissa. Jos olisimme tavanneet nuorina en olisi perustanut hänen kanssaan perhettä – eikä hän vielä todennäköisemmin minun kanssani! Mutta tämmöisenä vanhempana ihmisenä on vähemmän tarvetta jakaa elämästään ja itsestään ihan kaikki. Luulen. Tai sitten lapset pysyvät tänä talvena tosi lämpiminä kymmenmetrisissä kaulahuiveissaan.