Käsitöistä ja vallankumouksesta

Kerran avattu kahdenkymmenenviiden litran ämpäri täynnä paksua tahmeaa melassia pysyi pystyssä Volvon takaosassa ensimmäiseen mutkaan asti. Sen jälkeen kuului sellainen ääni, joka lähtee kaatuvasta kahdenkymmenenviiden litran ämpäristä täynnä paksua tahmeaa melassia. Jarrutin keskelle tietä ja sain tonkan pystyyn ajoissa. Sen sisältö oli alkanut valua kannen raosta. Nostin sen loppumatkaksi vänkärin puolen jalkatilaan. Siinä vaiheessa tyhjäkäynnistä närkästynyt Volvo puski harmaata dieselsavua konepeltinsä alta. Ohi pyöräili joku keltaisessa huomiotakissa, hidasti ja käänsi liioitellun kiinnostuneesti päätään.

En ole vieläkään maksanut kokonaan Volvon hiukkassuodattimen uusimista ja määräaikaishuoltoa. Autosta ajoittain nouseva vatikaanin valkoinen savu olkoon MasterCardin luottorajan palautumiseen saakka pelkästään mystinen, uuden alkua symboloiva pilvi. Auto savuttaa ainoastaan pakkasaamuina ensimmäisen käynnistyksen jälkeen. Eläköön jälleen uusi päivä.

Eläköön semmoinenkin päivä, jolloin lapsen terapeutti, joka on meidän vanhempien lisäksi ainut ihminen, joka on pysynyt lapsen elämässä pisimpään – nyt kolmatta vuotta – soittaa, että terapiaan tulee byrokraattisista syistä puolen vuoden katkos. Psykoterapiaan, joka ’by definition’ toimii juuri siksi, että terapeutin ja asiakkaan välillä on hyvin tiivis ja katkeamaton, kannatteleva suhde. Lapsen ainoa ja hyvin intensiivinen hoitomuoto putoaa yhtäkkiä pois kokonaan.

Ellei.

Ellei vanhemmilta löydy 800€ kuussa ylimääräistä rahaa, jolla voi jatkaa terapiaa yksityisesti tuon puolen vuoden ajan. Melassiämpäri meni nurin. Eli kuppi kaatui. Herne meni nenään. Pinna katkesi tai päreet paloivat – valitse mielesi mukaan vaikka sen perusteella oletko pyöräilijä vai vanhan puurakennuksen entisöijä.

Volvo tupruttaa ahkerasti positiivista uuden alkua konepeltinsä alta. Sen korjausarvio on toistatuhatta euroa. Sentään savu on valkoista. Se koettaa pitää minut positiivisena. Elämässä, jossa melassi ei päätynytkään pitkin auton takakonttia, jossa olen ihan kohta lähdössä hetkeksi Australiaan ja jossa ajelen joka sunnuntai omalla suomenhevosella pitkin poikin metsäkankaita. Semmoisessa Hyvin Onnekkaassa Elämässä on kuitenkin omat ristinsä, eikä optimismi ole aina helppoa. Se on kuitenkin asenne, joka pelastaa kerta toisensa jälkeen. Joku perusteeton usko parempaan. Toisen äidin synnyttämän lapsen puolesta taistelu ei ole koskaan ollut valinta. Sille ei ole vaihtoehtoa. Jotta sitä jaksaa, täytyy uskoa että omilla teoilla on väliä.

Realisti-konservatiivin ja idealisti-liberaalin välinen arki ei eina, yllättäen, toimi. Kun toinen saa elämänvoimansa siitä, ettei odota eikä aina toivokaan muutosta ja toinen siitä, että uskoo mahdottomien asioiden olevan huomenna mahdollisia.

”Ihminen ei koskaan muutu, mikään ei koskaan muutu. Yksilön valinnoilla ei ole väliä. Pitää olla nöyrä ja hyväksyä tilanne.”

”No onhan tässä esimerkiksi viimeisen sadan vuoden aikana tapahtunut vaikka mitä! Miten niin nöyrä? Ei helvetissä. Pitää taistella ja vaatia muutosta! Tehdä JUURI ne epätodennäköisimmät asiat. Meillä on vastuu myös toisen puolesta, Levinas selittää tätä niin, että [poistan tästä kaksikymmentäkahdeksan minuuttia kestäneen monologiluennon]. Moraalin kehittymisen tutkijat ovat luopuneet jo jonkin aikaa sitten teoriasta, että ihminen olisi perimmiltään paha tai laiska tai ahne tai jotain. Frans de Waahlin mukaan… [toinen luento]. Altruismi on vienyt yhteisöjä eteenpäin, ei ahneus. Perusteeton ja lähes pyyteetön toisen auttaminen siinäkin tilanteessa, että toiset eivät auta ja muut ovat ahneita. Sitten jos mietitään sosiaalipsykologisia tutkimuksia niin… [ja kolmas luento].”

Ja sitten väsyin luennoimaan omassa kodissani ja neuloin kaulahuivia puoli metriä puhumatta mitään. Mutta se toinen ei lähtenyt mihinkään. Ja tuli takaisin seuraavanakin päivänä. Itse olisin varmaan kaasutellut Paavia savuttavalla Volvollani Vatikaaniin asti.

Jos olisi nelikenttä, melkein mistä aiheesta vain, me olisimme luterilaisen lihansyöjän kanssa eri nurkissa. Jos olisimme tavanneet nuorina en olisi perustanut hänen kanssaan perhettä – eikä hän vielä todennäköisemmin minun kanssani! Mutta tämmöisenä vanhempana ihmisenä on vähemmän tarvetta jakaa elämästään ja itsestään ihan kaikki. Luulen. Tai sitten lapset pysyvät tänä talvena tosi lämpiminä kymmenmetrisissä kaulahuiveissaan.

2 comments

  1. Kiitos taas. Olen toiveikkaasti odotellut postaustasi, koska ne antavat raskaassa äidin ja erityisluokanopettajan tilanteessa toivoa ja näkökulmaa. Tällä hetkellä oman pään kasassa pitäminen suuren huolen ja surun keskellä vaatisi luentojasi ja elämänasennettasi. Voimia meille!

    Like

  2. Toivottavasti jaksat ottaa kommentin hyvällä, tarkoitus olisi sitä: mitä jos kirjoittaisit Brother Christmasille ja pyytäisit apua. Sekin vaatii jonkinlaista nöyryyttä, mutta olisi samaan aikaan taistelua lapsesi oikeudesta hoitoon. Olen ollut iloinen kun olen lukenut miten välillä on mennyt paremmin. Älä luovuta sitä taistelematta, yritä kaikkea mahdollista. Tsemppiä!

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s