Month: December 2018

Pyöreä yleisluovuttaja

Johan oli vuosi. Duodecim kertoo, että stressillä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmiseen kohdistuu niin paljon haasteita ja vaatimuksia, että sopeutumiseen käytettävissä olevat voimavarat ovat tiukoilla tai ylittyvät. Stressiä aiheuttavat sekä kielteiset että myönteiset elämäntapahtumat. Minun tapauksessani vuosi on ollut hämmentävä yhdistelmä molempia, vieläpä niin, että väliin ei ole mahtunut montakaan keskivertoa päivää. Sellaista, joita ennen oli yhdeksän päivää kymmenestä. Niinpä Duodecimin stressilaskurin ™ mukaan elinikäni on lyhentynyt kuluneen vuoden ansiosta 4,8 vuotta, minulla todetaan vatsahaava ensi vuonna tähän aikaan, korkea verenpaine uhkaa aiheuttaa ensimmäisen sydänkohtauksen samanikäisenä kuin Eero-vaarilleni eikä minulla ole koskaan vara korjata Volvon rikkinäistä webastoa. Kuolen 4,8 vuotta ennen aikojani yksin ja kylmissäni. Kiitos 2018.

Minä olen pyöreä yleisluovuttaja. Ja ensimmäiset kolmekymmentäviisi vuotta elämästäni maailmassa oli sopivasti koveria kuoppia ja pyöreitä aukkoja ja kotoisia kuppeja. Sovin joka paikkaan ihan hyvin. O-positiivista vertani kaivattiin ja olin yleensäkin oikeaan aikaan suunnilleen oikeassa paikassa. Webasto reistaili silloinkin ja Strömsössä elettiin vain kun oltiin koko perheellä mukana kun lasten isä kuvasi Strömsön toimittajan kodin Avotakkaan. Mutta sitten maailma otti ja muuttui kulmikkaaksi.

Kulunut vuosi alkoi kahdeksantoista vuotta kestäneen avioliiton päättymisellä. Omalla mittapuullani kyseessä oli täydellinen elämässä epäonnistuminen. Ja kaiken alusta aloittaminen. Paitsi, että mikään ei oikein alkanut alusta. Kaikki oli keskellä. Ja miten keskeltä voi lähteä rakentamaan mitään? Miten sovittaa itsensä yhtäkkiä uudenlaiseksi osaksi omaa ja muiden elämää? Voi joko vittuuntua siihen, että muut ovat vääränlaisia tai että itse on vääränlainen. Minä päädyn aina jälkimmäiseen. Sekin on stressireaktio.

Vuosi on kulunut nenä juuri ja juuri pinnalla. Pienempi lapsi on saateltu uuden trauman käsittelyn alkuun. Ensimmäisen äidin hylkäämisen jälkeen toisten ja hänelle ainoiden vanhempien eroaminen on hänelle kuulemma vakava uusi trauma. Näillä terapeutin saatesanoilla aloitettiin vuosi helvetistä. Vuoden aikana lapsi siirtyi sairaalakoulusta myrskyisän kesäloman jälkeen erityiskouluun ja saimme asiantuntijakaartiin vielä yhden konkariterapeutin. Viime viikolla uusi terapeutti kysyi miten vietämme joulua. Kerroin, että samalla tavalla kuin aina ennenkin: aatto lasten isän suvun kanssa ja joulupäivä minun sukuni kanssa. Kaikki yhdessä. En ollut kuullutkaan, että joulunvietolla on psykoanalyyttinen symbolimerkitys, mutta kai sillä on koska terapeutti piti vastaustani erityisen merkittävänä. Kääntyi katsomaan, vaikka yleensä huoneessa istutaan rinnakkain yhdeksänkymmenen asteen kulmassa ja katsotaan eri suuntiin – minä seinällä roikkuvaa ryijyä ja hän akvarellimaisemaa (onneksi niin päin, koska en kestäisi katsoa akvarellimaalausta tapaamisesta toiseen). Ehkä joulupukki on oidipaalinen hahmo, fallinen sauva sillä on ainakin.

Totesin, ettei meillä ole vaihtoehtoja. Erityislapsen vanhemmat ovat hitsautuneet kiinni toisiinsa. Ymmärtävät toisiaan puolesta sanasta tilanteissa, joissa kukaan ulkopuolinen ei edes huomaa, että mitään tapahtuu. Joululomat, lomat ylipäätään, ovat lapselle haastavia. Silloin muutumme eksoskeletoniksi ja tuemme häntä ulkoapäin.

Traumaperäiseksi stressihäiriöksi kutsutaan tilaa, jossa haasteet ovat niin suuria, että oireet kestävät yli kuukauden. Traumataustaisen lapsen kanssa hoitosuhteessa olevia ammattilaisia varoitetaan sekundaarisesta traumatisoitumisesta eli sijaistraumatisoitumisesta. Kansainvälinen kirjallisuus tuntee myös adoptiovanhempien sijaistraumatisoitumisen, mutta Suomessa siitä ei puhuta juurikaan. Minusta tuli erityisen traumatisoituneen lapsen äiti yksitoista vuotta sitten. Se on 132 kuukautta.

Vuoden päätti kymmenen päivän työmatka Australiaan. Olin kerännyt lentopisteitä kaksi vuotta ja sain korotettua Helsinki-Hong Kong välin bisnesluokkaan. Lentämisen vähentämisestä tuli yllättäen sen ansiosta helpompaa. Kun pääsee lonkkavikaisena nukkumaan vaaka-asennossa täkin alla ja shampanjainen pää tyynyllä, ei turistiluokan keskipaikka 62E enää kiinnosta ellei kohdemaan lentokentällä odota Volvomekaanikko, toimiva webasto sylissään.

Itkin koko vuoden edestä Tyyneen valtamereen. Välillä valvoin pari yötä, koska airbnb-taloomme murtauduttiin yöllä kun nukuimme. Sitten taas itkin. Osoittautui, että Australia oli aivan oikea paikka raskaalle elämälle. Siellä ihmiset kestävät vaikka mitä.

Eräälle sydänlääkärille, Hugh Knightille tapahtui klassinen stressiä aiheuttava elämänmutos: hän menetti työpaikkansa huippusydänkirurgina Sydneyssa ja joutui muuttamaan maalaiskaupunkiin yleislääkäriksi. Luulisi, että kortisolitasot vaatisivat tuossa tilanteessa jo mielenhallintaa. Mutta vastoinkäymisiä oli vielä luvassa. Hugh’n isälle siirettiin vääräntyyppistä verta, hänen munuaisensa vaurioituivat ja hän joutui dialyysiin. Läheisten terveyshuolien lisäksi Hugh’n perhesuhteissa tapahtui yllättävä muutos: hänen pikkuveljensä Ajax paljastui hänen pojakseen. Rikollisuuttakaan ei voi välttää: Hugh’n äiti on korruptiokierteessä oleva kaupunginvaltuutettu, joka välttelee poliisitutkintaa.

Luulisi, että tällaisessa kuormittavassa tilanteessa sydänlääkärin verenpaine huitelisi pitkin New South Walesin maaseutuja, mutta hänen stressinsietokykynsä on ilmeisen korkea. Hän hymyilee jokaisessa jaksossa keskimmäräistä enemmän; paljon enemmän kuin kukaan muu hahmo. Siitä huolimatta, että hän on rakastunut veljensä vaimoon ja joutuu auttamaan parhaan ystävänsä eutanasiassa, laittomasti. Niin ja pienessä kaupungissa tapahtuu joka päivä vakavia onnettomuuksia, jotka vaativat häneltä intensiivisen työpanoksen: milloin metamfetamiinipäissään oleva mies on katkaissut itseltään peniksen tai kausityöntekijä jäänyt puolisilvotuksi puimurin uumeniin.

Tätä kaikkea seuraa läheltä Dora-vuohi. Luulen, että olen paikantanut ongelman. Minulta puuttuu vuohi.