Month: January 2019

Nippusiteillä korjattu kognitio

Opin tänään, että minulla on kognitiivisesti erittäin vaativa työ. Ja että normaalia työtä tekevä ihminen saattaisi tässä tilanteessa olla työkykyinen, mutta minun työni on niin vaativaa ja henkisesti kuormittavaa, että nyt on parempi järjestellä kuormitusta uusiksi (opin siis rivien välistä myös sen, etten tee normaalia työtä). Työterveyslääkäri antoi liudan uusia aikoja ja totesi, että on selvää että pidän työstäni joten ei hätää: kognitiivisesta palautumisesta ja kuormituksesta tulee nyt vain pitää huolta vähän paremmin. Ja, että ”Kyllä sinä tästä toivut ja palaudut; aletaan selvittää, että miten!”

Minä olin aina ajatellut, että minun työtäni voisi tehdä kuka vaan, yleensä vielä vasemmalla kädellä. Tai vain toisella aivopuoliskolla. Ja että huijaan vain kaikkia kun esitän asiantuntijaa ja vakituistun vanhemmaksi tutkijaksi. Että enhän minä oikeasti tee melkein mitään. Mutta hän oli erikoistunut ottamaan vastaan juuri meikäläisiä ja painotti, että kyllä se nyt vaan on erityisen vaativa työ. Että ei sitä jokainen jaksa ihan edes täysissä voimissaan (imartelu auttaa aina, varsinkin yksilön kognitiivisen kapasiteetin vertaileva kehuminen).

Päätin, etten kuitenkaan usko häntä sillä en saanut edes vastaanottohuoneen ovea auki lähtiessäni. Totesin, ettei minun kognitiivinen kapasiteettini riitä edes huoneesta ulos pääsyyn. Hän kannusti, että ei kyse ole kognitiosta vaan mekaniikasta, ja avasi oven minulle.

Opin tänään myös, että jos on viisi päivää sitten asennuttanut autoonsa lohkolämmittimen niin ei kannata heti pilata 350 euron remonttia ja peruuttaa autokatoksesta lämmitysjohto vielä kiinni autossa (ensimmäinen kerta ikinä – sekin oli tietysti indikaattori kognitiivisesta kuormittumisesta). Siinä menee vasta asennettu töpseli autonnokasta rikki ja ihan mukavasti rahaa hukkaan.

Opin sellaisenkin, että arkeen vaikuttaa huomattavasti se jos wc-pöntön istumarengas menee rikki. Istuin aamupissalle ja luiskahdin renkaan mukana pöntöltä lattialle. Sen jälkeen oli kauhean hankalaa käydä vessassa; kylmällä ja ohuella rinkulalla istuminen ei ole mukavaa. Siinä oli kyse varmaankin mekaniikasta siinä tapahtumassa. En hahmota siinä kognitiivista ulottuvuutta.

Mutta koska olen kognitiivisesti niin kyvykäs (vaikka en juuri nyt, koska palautuminen ei ole oikein onnistunut) niin korjasin sekä auton lohkolämmittimen pistokkeen (nippusiteillä) että vessanpöntön kannen (kumitiivisteellä ja ruuvaamalla koska en keksinyt mihin ängetä nippusidettä, mutta kyllä se selviää).

Päätin, että kognitiivinen kyvykkyyteni riittää myös siihen, että opettelen kohtelemaan itseäni kuten kohtelisin muita. Jos joku tulisi kertomaan minulle, että on vuosien sinittelyn ja toisten tukemisen jälkeen saanut viimein tilaisuuden hellittää itse – koska muilla menee nyt hyvin – ja että se tarkoittaa työmäärän huomattavaa vähentämistä joksikin aikaa, sanoisin että hieno homma! Sanoisin, että yhtään ei kannata tuntea huonoa omaatuntoa. Että vuosiahan hän on jo tehnyt työtä, palkattua ja palkatonta, niin paljon ja enemmänkin kuin on jaksanut. Että siksihän ne toiset voivat nyt hyvin kun hän on jaksanut kantaa kaikkea niin kauan. Että nyt on kyllä ihan ansaitusti hänen vuoronsa.

Mutta koska olen tällä hetkellä kognitiivisen kapasiteettini alareunamilla niin tuota päätöstä on tietysti vaikea toteuttaa. Kärvistelen siis protestanttisen huonon omantunnon kanssa. Millä ihmeen oikeudella vähennän työmäärääni? Voiko surkeampaa työntekijää olla? Miten voi ihminen epäonnistua aivan kaikessa? Paitsi tietysti asioiden korjaamisessa nippusiteillä. Sitä voisin koettaa harjoittaa enemmänkin, siitä näytti tulevan hyvä mieli. Se olisi halpa kuntoutuskeino. Osallistukaa mielenterveystyöhön: otetaan vastaan nippusidevinkkejä.

 

Kahvikippis sille

Tänään tapahtui kolme asiaa. Ensimmäinen oli se, että istuimme lapsen ja opettajan kanssa koulun kotitalousluokan pöydän ääressä ja kävimme arviointikeskustelun. Jokaisella meistä oli mukillinen kahvia ja lapsi pyysi meitä kippistämään ensin siinä kohtaa kun opettaja kertoi, ettei lapsella ole matematiikassa minkäänlaista ongelmaa – tehtävät tehdään aina virheettä. Toisen kerran kippistimme lapsen toiveesta sille, että lapsi osaa puhua asioista sekä kotona että koulussa – näyttää ja antaa kuulua mielen päällä olevat asiat eikä vatvo niitä yksin.

Istuin pöydän ääressä ja mietin aiempien vuosien arviointikeskusteluita, joissa lapsi oli käytävässä avustajan pideltävänä, tai samassa tilassa, mutta kierien lattialla ja karjuen kirosanoja. Tai saman pöydän ääressä, mutta takkinsa alla piilossa ja tauotta höpöttäen ja häiriten keskustelua. Koska häntä on aina ahdistanut se, että hänestä puhutaan – saati sitten että arvioidaan. Positiivinen palaute on ollut kaikkein vaikeinta ottaa vastaan.

Mutta siinä me istuimme tänään puoli tuntia ja lapsi sai kuulla, että on edistynyt hienosti. Ja nyökkäsi hiljaa. Ja kippisti kahvia.

Toinen asia käveli sisään bussipysäkiltä, lomakepino ja kannettava tietokone repussaan. Päällimmäisellä lomakkeella luki ”Erityisryhmien palveluohjaus”. Keitin hänelle teetä ja kehuin reippaaksi yksityisautoilun välttäjäksi. Vaikka kuka sen tietää, ehkä hän käytti onnikkaa siksi että hänen korttinsa oli kuivumassa. Eikö se niin ole, että sosiaalityöntekijöillä on muita ammatteja suurempi riski alkoholisoitua.

Kerroin elämästäni parikiloisena syntyneen ja elottomasta lopulta varsin säpäkäksi elvytetyn lapsen äitinä. Hän kirjoitti koneellensa ylös valitsemansa olennaiset osat tarinaa. Ja kertoi, että omaishoidon tukeen on oikeutettu jos hoidettava lapsi sitoo huomattavasti enemmän kuin normaalit vastaavan ikäiset lapset. Hän muisti toki lisätä, ettei mitään normaalia ole olemassakaan, mutta että jotakin keskiarvoista piti käyttää mittapuuna. Kolmen viikon päästä selviää onko minun lapseni tarpeeksi epänormaali.

Kolmas asia valkeni illansuussa: nyt on viimeinkin minun vuoroni. Lasten isä on omillaan ja voi hyvin, pienempi lapsi ei koskaan vielä ole voinut näin hyvin. Nyt on minun vuoroni hellittää. Nyt siihen on vara. Ja vaikka en ihan vielä usko, että olen sen arvoinen niin aion tehdä sen. Mikään muu ei ole nyt tärkeämpää.

 

Kentauritinder

Tasan vuosi sitten minulla oli musta silmä. Olin ylpeä siitä, koska sen oli aiheuttanut kengitysonnettomuus ja olin ylpeä orastavista kengitystaidoistani. Olen sittemmin odottanut tammaltani irtokenkää harjoittelukappaleeksi. Osaisin nyt kyllä varmasti kiinnittää sen ilman hematoomaa, mutta vuoden aikana tammalta on irronnut vain kaksi kenkää. Molemmilla kerroilla tarvittiin kuitenkin kengittäjä jonka kengityskokemus oli pidempi kuin viisi minuuttia.

Tasan vuosi sitten palasin työmatkalta pandasilmäisenä ja elämänjanoisena ja päätin selvittää mikä onkaan se Tinder, josta nuoriso puhuu. Vispasin deittiehdokkaita sadan kilometrin säteellä kännykän ruudulta vasemmalle kunnes tuli eteen ihan mukavannäköinen erityisopettaja ja päätin kokeilla mitä sovellus tekee jos pyyhkäisenkin oikealle. Eihän se tehnyt mitään. Jatkoin iltapalan laittamista lapsille.

Tasan vuosi sitten pienempi lapsi oli siirretty sairaalakouluun jonottamaan paikkaa erityiskoulussa. Hänen limbo-keväänsä päättyi hyvin ja syksyllä aloitettu erityiskoulu on varovastikin arvioituna tehnyt ihmeitä. Lapsi on kasvanut silmissä ja raottanut suojakuorikerroksiaan, päästänyt sisään rakkautta ja ulos ihmetystä maailmasta: kysymyksiä planeetoista ja ammateista ja auton kytkimen toiminnasta. Olisi aika siirtyä koulutaksista itsenäiseen bussimatkustamiseen. Olimme odottaneet oikeaa hetkeä koko loppuvuoden. Mutta sitten kaupungissa paljastui sarja hirvittäviä rikoksia ja tekijöiksi joukko maahanmuuttajia. Lapsi polki iltapäivällä pyörällä kotiin kaverinsa luota ja vieras aikuinen mies oli tullut vastaan pyörätiellä ja sanonut lapselle ”Häivy täältä neekeri!”

Nyt en uskalla laittaa hauraasti maailmaan luottavaa lasta yksin kaupunkiin. En edes koulumatkalle.

Tasan vuosi sitten olin juuri laittanut iltapalaksi lapsille karjalanpiirakoita ja keittänyt omien kanojen munia. Puhelimeen saapui viesti uudesta sovelluksestani. Siitä, jota nuoriso käyttää. Ja keski-ikäiset toisen kierroksen deittailijat, joihin opettelin kuuluvani. Viestissä tervehdittiin ja todettiin, että meillä on yhteistä historiaa jo muutaman vuosikymmenen takaa. Kesti kauemmin kuin hevosen irtokengän naulaaminen selvittää mistä ihmeestä erityisopettaja, 39, niin päätteli. Mutta hän oli oikeassa. Olimme viettäneet sunnuntai-iltoja lapsuuden kotikaupungin vapaakirkon takapihalla väitellen siitä kenen isällä on paras auto. Sillä välin kun isät lauloivat ja soittivat kokouksessa siitä kuinka maallinen on katoavaa.

Sittemmin on käynyt ilmi, että olemme jokseenkin yö ja päivä mitä elämänhistoriaan ja -kokemukseen tulee. Maailmankatsomuksellisestikin asetumme eri leireihin: hän on epäilevä uskova ja minä uskomattoman epäilevä. Hän syö eläimiä – minä varmistin jo hyvissä ajoin ettei hän ole allerginen eläimille koska se olisi ollut kynnyskysymys minun taloudessani, jossa paitsi ei syödä eläimiä niin niitä hoidetaan loukkaantumisten jälkeen takaisin elämään. Hän on sosiaalinen ja lapsirakas, minä erakoituva aikuinen, joka on oikeasti lapsi. Tai oikeammin ehkä ihminen ennemmin kuin aikuinen. Hän ei syö sieniä eikä oliiveja, minä rakastan molempia. Hänellä on plussakortti, minulla ei periaatteesta ikinä.

Hän pelkää lintuja. Minä rakastan niitä.

Tasan vuosi sitten lasten isä oli asunut omillaan jo muutaman kuukauden. Olin joskus saanut tutulta professorilta mustan muistikirjan, joka kannessa luki jotenkin niin, että jos uskallat unelmoida niin haaveista tulee totta. Englanniksi se kuulostaa paremmalta tietysti. Olin kirjoittanut ensimmäiselle aukeamalle, että unelmani on joskus omistaa suomenhevonen. Ja kirjannut vuotta myöhemmin sivun alareunaan ”Totta: 2017”. Olin kirjoittanut muistikirjaan myös, että jos ikinä enää aion olla ihmissuhteessa, toivon että seuraavat neljä kriteeriä täyttyvät:

  1. Täytyy haluta pelata lautapelejä kanssani
  2. Täytyy olla melkein kalju, parta on plussaa
  3. Täytyy puhua toisista ihmisistä kauniisti
  4. Täytyy haluta lähteä tallille edes joskus

Noin vuosi sitten ovikelloa soitti ihastuttavasti hiushaasteinen mies, jolla oli skotlantilaisittain punertava parta. Olemme kirineet 35 kadonnutta vuotta kiinni täyttäen ristisanoja, pelaten Scrabblea, ajellen hevosella hänen kertoessa juttuja vanhoista kotikaupungin ihmisistä silmät hehkuen. Minulla on takanani raskas vuosi sopeutumista ja poukkoilua edestakaisin uudessa elämäntilanteessa ja vanhasta irti päästäen. Olen heittänyt ristisanalyijykynät seinään liian monta kertaa. Hän ei ole hirveästi edes hetkahtanut. Olen puhunut rumasti ja käyttäytynyt huonosti. Hän ei ole koskaan sanonut minusta mitään pahaa vaikka on rehellisimpiä ihmisiä jonka tunnen.

Tasan vuosi sitten minulla oli tamma, joka oli alkanut tunnistaa minut erityiseksi ihmiseksi ja käveli melkein aina tarhasta vastaan portille. Meistä oli tulossa me. Nyt minusta tuntuu, että meidät toi yhteen joku näkymätön kentauritinder, joka tiesi taivaallisen algoritminsa avulla, että tamma ja minä kuulumme yhteen. Ennen kiukkuinen ja vieläkin perushapan vokkerilainen puskee nyt päänsä kainalooni. Elämäni onnellisimpia hetkiä on laukata tamman kanssa ihan kaksistaan metsässä ja pienillä suorilla teillä. Löysin ohjin.

 

 

 

 

Ihmispelastusliivi

Silloin kun oma jaksaminen on kortilla ja kokee kaiken negatiivisena eikä kuule ympäriltään hyväksyviä hyviä ääniä vaan musertuu pieniinkin soraääniin. Silloin pitää yrittää kurottaa ulospäin; auttaa, kehua, kannustaa ja nostaa muita. Minä olen sillä tavalla naiivi (etten vieläkään tiedä miten sana naiivi kirjoitetaan oikein), että oletan ja näen muissa ihmisissä ennen kaikkea hyvää. Ja sitten romahdan kun muut eivät teekään samoin. Jokaisella on taakkansa, mutta myös ihmeellinen kyky jatkaa elämää ja mahdollisuus tehdä hyvää. Voisin alkaa ihmispelastusliiviksi, koska hukun itse, ellei joku tarvitse minua.

Niinpä teen tästä blogista nyt “Kysy Annikilta” -palstan. Lähettäkää rohkeasti kysymyksiä, olen renessanssi-ihminen, osaan vastata ihan kaikkeen. Aloitamme napakasti haastavien lasten ääreltä, edellisen postauksen kommentista. Rohkaisen teitä jatkossa kysymään vaikka Higgsin bosonista tai luteiden leviämisestä. Lupaan vastata!

*

Nimimerkki Hulda kysyy:

Pyytäisin sulta neuvoa. Olethan kasvatusalan sekä
tieteellinen että kokemuksellinen asiantuntija.

Toimin erityisopettajana lapsille, joilla on laajoja oppimisen vaikeuksia ja nepsy-pulmaa. Muutaman kollegan kanssa on erimielisyyttä erään lapsen käytökseen puuttumisesta. Heidän mielestään olen vahingollinen lapsen kehitykselle, koska heidän mielestään joustan liikaa lapsen raivarien kanssa.

Heidän näkemyksensä mukaan lapselle kerrotaan etukäteen, millaista käytöstä odotetaan ja mitä seuraa, jos lapsi ei niin käyttäydy ( kiukku ruokajonossa johtaa syömättömyyteen ja kiukku pukeutuessa siihen, ettei pääse ulos). He saavat loistavia tuloksia aikaan! Muutamassa päivässä tai viikossa menee monella kiukut ohi.

Itsekin uskon, että kiukulla ei saa saada tahtoaan läpi. Tietenkään. Tähän asti olen nähnyt tärkeäksi mahdollisuuksien mukaan käyttää kaikkia muitakin keinoja, kuten ennakointi, motivointi, huomion siirto, huomiotta jättäminen, palkinnot – ja kiukun jälkeen jatkanut elämää ilman muita kuin luonnollisia (aika ulkoiluun, leikkimiseen vähenee) seurauksia. Muksuoppia olemme yrittäneet käyttää. Raivarit eivät ole loppuneet, vähentyneet kyllä. Nyt pohdin, pidänkö omalla joustollani yllä vääränlaista reagointitapaa, kuten minulle vihjattiin. Tähän asti olen pitänyt kollegoideni toimintaa vaihtoehtona, joka ei sovi kasvatusnäkemykseeni.

Olen oppivainen. Pystyn muuttamaan toimintaani, jos koen toimivani oikein. Tällä hetkellä olen hyvin epävarma. Onko Sinulla “tutkittua tietoa”, jota voisit minulle vinkata ja josta voisin löytää vahvistusta omalle tai toisten tavalle? Perusteokset toki olen kahlannut. Tai muuta ajatusta pohdinnan tueksi

Annikki vastaa:

Kiitos kommentista!

Kollegojesi toiminta kuulostaa perustuvan syy-seuraussuhteiden opettamiselle (käytös –> seuraus). Se toimii ihan mainiosti, jos lapsi a) ymmärtää syy-seuraussuhteita (joillakin nepsylapsilla on siinä haasteita), ja b) kykenee säätelemään toimintaansa riittävän hyvin. Suurin osa lapsista pystyy tähän. On kuitenkin lapsia, kuten omani, jotka eivät “toimi” näin eli eivät pysty tuohon. Väittäisin, että heitä kohtaan tehdään väärin jos jatketaan syy-seuraus-suhteiden jankkaamista. Nämä lapset erottaa siitä, että heille tuo toimintatapa ei niin sanotusti mene perille. Ei kukaan lapsi halua vapaaehtoisesti lyödä päätään seinään vuodesta toiseen. Ei myöskään ilkeyttään.

Syy-seuraussuhteille eli rangaistuksille perustuva kasvatus on kuitenkin niin lujassa meidän kulttuurisessa selkärangassamme, että siitä lipsuminen tai toisin tekeminen näyttää todella epäilyttävältä. Minun annettiin ymmärtää kuusi vuotta (päiväkodin ja koulun suunnasta), että lujempi kuri ratkaisisi lapseni ongelmat. Olen vasta viime vuosina saanut synninpäästön. Pyristelen noiden vuosien jälkeen vieläkin itsetunto-ongelmissa vanhemmuuteni suhteen, vaikka tunsin koko ajan tekeväni oikein ja toimivani lapseni parhaaksi.

Kirjoitan tätä nyt ennen kaikkea kokemuksesta, en niinkään ammattitaidosta, koska tutkimuksellinen asiantuntijuuteni kohdistuu yhteiskuntatieteelliseen lapsuustutkimukseen (eikä kovin paljoa edes sivua koulua, opetusta saati erityispedagogiikkaa), enkä ole opettaja. Mutta kokemusta erityisen haastavan lapsen vanhempana minulla on jo 11 vuotta.

Minä olen itse myös sitä kaartia, että kaihdan kurilla ja rangaistuksilla kasvattamista (mikä ei tarkoita sitä, ettei rajoja olisi). Eihän sitä kuitenkaan voi kokonaan välttää, joskus uhkauksia tarvii, mutta olen huomannut että ne ovat paniikkiratkaisuja eivätkä kanna pitkälle lapsen käytöksen rakentavassa tukemisessa. Luin aikanani kiintymyssuhdekirjallisuutta ja vaikka en ihan kaikkea allekirjoitakaan niin sieltä jäi mieleen, että tulisi aina pyrkiä ns. luonnollisiin seurauksiin ennemmin kuin rangaistuksiin. Eli juuri kuten sinäkin teet: jostakin käyttäytymisestä seuraa se mitä siitä oikeastikin seuraa (viivyttelystä esimerkiksi vähenee ulkoiluaika), eikä mitään teon ulkopuolista rangaistusta/seuraamusta. Tämä siksi, että erityisen haastavien lasten on usein mahdotonta ohjata omaa käyttäytymistään edes ulkoa määrättyjen seuraamusten ”pelossa”, heidän on sen sijaan helpompi ymmärtää tekojensa suorat seuraukset.

Esimerkki oikeasta elämästä: ”Jos nyt käyttäydyt hyvin niin pääset huomenna muiden kanssa uimaan. Ellei onnistu, niin jäät huomenna koululle”. Tämä on minun lapseni kaltaiselle lapselle aika sietämätön tilanne. Hänelle on pedattu epäonnistuminen ja koska hän on jo kokenut epäonnistuja (ei aina kykene hillitsemään itseään ja tietää sen), hän luovuttaa jo tuossa hetkessä. Hän ajattelee, ettei kuitenkaan pääse uimaan, että ihan sama.

Minun toimintamallini vaikuttaa monesta syy-seuraussuhteen kaikkivoipaisuuteen uskovasta epäilyttävältä, mutta on toiminut hyvin (vaikkakin hyvin hitaasti) ja on nykyisin myös molempien meitä ja lasta tapaavien terapeuttien allekirjoittama lähestymistapa. Eli minä teen niin, että kun lapselta kaikesta ennakoinnista ja harhauttamisesta ja yrittämisestä huolimatta menee hermo, otan sen kiukun vastaan siinä tilanteessa niin, että sitä ei tule ratkaista vaan se tulee elää sen lapsen kanssa läpi. Siitä seuraa se, mitä siitä kulloinkin seuraa (ei ehditä johonkin, ruoka jäähtyi tai jäi välistä, kännykkä meni rikki eikä siis voi soittaa, puuro on lattialla eli se pitää siivota), mutta kun kiukku ja raivo on ohi, palkitsen lapsen siitä että tilanne on ohi – en rankaise lisää.

Eli saatan ehdottaa, että tehdään jotakin mukavaa. Saatan kertoa tarinan siltä istumalta, sellaisen joka ei liity tilanteeseen vaan on vain hauskaa kuunneltavaa. Annan lapselle itsestäni oman suhtautumiseni kautta jotakin sellaista, joka viestii lapselle, että hän on silti hyvä vaikka en hyväksykään hänen tekojaan. Että olen ilahtunut, että tässä sitä ollaan ja kaikki on hyvin. Moni näkee toimintani niin, että palkitsen huonosta käyttäytymisestä. Se perustuu kuitenkin oletukselle, että lapsi ei itse tietäisi käyttäytyneensä huonosti. Että hänelle tarvitsisi vielä opettaa sitä. Minä väitän, että lapsi tietää kyllä. Ja että häntä myös harmittaa ja hän on pettynyt itseensä. Ei sitä tarvitse alleviivata lapselle.

Lapsen kokemus siitä, että hän on arvokas ja hyvä vaikkei onnistunutkaan hillitsemään itseään, on minusta tärkeä ja rakentava. Olen omani kohdalla huomannut suurimpia edistysaskeleita juuri näissa tilanteissa. Koulusta tuli alkusyksystä viestiä, että lapsi rikkoi raivoissaan ikkunan. Lapsi tiesi kotiin tullessaan, että minulle oli kerrottu. Minä otin hänet kotona vastaan niin, että lähdettiin lähimarkettiin munkkikahveille ”Koska sillon kun on ollut tosi kurja päivä, pitää tehdä jotakin mukavaa”. Hän suli silmissä. Vietimme mukavan munkkikahvihetken ja hän kertoi oma-aloitteisesti mitä oli tehnyt, miten kurjalta tuntuu ja pyysi anteeksi. Ilman, että olin ottanut koko asiaa edes puheeksi. Seuraavana päivänä hän oli pyytänyt anteeksi myös koulussa, ilman että kukaan ehti sitä vaatia. Näitä vastaavia tilanteita on tapahtunut usein!

Esimerkki tuosta uimaan lähtemisestä jatkuu, minun versioni ”Vaikka meni nyt vähän mönkään tämä iltapäivä niin pääset silti huomenna uimaan. Kyllähän kaikkien lasten kuuluu päästä uimaan”. Koetan osoittaa lapselle, että tämä ansaitsee hyvää huolimatta siitä, että meni huonosti. Että hyvää seuraa kaikesta huolimatta. Että hän ei voi koskaan olla niin paha, että ansaitsee vielä lisärangaistuksen (sen lisäksi, että hänellä itsellään on paha olla omasta käytöksestään).

Tuntuu kurjalta kuulla, että sinua kyseenalaistetaan omassa työyhteisössäsi. Se, jos mikä on haitallista sinun ja oppilaidesi suhteelle. Tiedän tämän kun olen seurannut päiväkodista asti työntekijöitä, jotka ovat yrittäneet tehdä asioita eri tavalla minun lapseni kanssa, mutta jotka on ”laitettu ruotuun” kun joku kokeneempi on antanut ymmärtää, että tiukempi kuri vaan eikä mitään pelleilyä.

Minun lapseni kohdalla tiukempi kuri on johtanut suurempaan ahdistukseen. Koska hän on itse itsensä ankarin rankaisija. Lempeys ja aika sen sijaan on tuottanut tulosta, vaikkakin hitaasti. Näyttänyt hänelle kerta toisensa jälkeen, että riippumatta siitä mitä tapahtuu, hän ansaitsee aina myös hyvää.

Kuka sanoo, että on kiire? Mihin on kiire? Ja pitäisikö kaikkien lasten oppia hallitsemaan toimintaansa jotenkin samaa tahtia? Entä jos joku pystyy siihen kolmen viikon jälkeen, mutta toisella kestää viisi vuotta? Ei se todennäköisesti ole kenenkään vika eikä siitä voine syyttää jotakin yhtä kasvatustapaa. Eivät lapset ihan tahallaan tee omasta elämästään vaikeaa. Tärkeintä on aina olla lapsen puolella – myös silloin kun lapsi käyttäytyy ns. huonosti. Silloin on vaikeinta olla empaattinen, mutta silloin se juuri on tärkeintä.

Voimia ja jaksamista sekä työhön lasten kanssa että yhteistyöhön kollegojen kanssa,

Annikki

 

Erityisen hyvä koulu

Lapsi on ensimmäistä kertaa elämässään osa yhteisöä. Eikä niin, että häntä vain siedetään tai suvaitaan koska hänen olemistaan ja käyttäytymistään järjestellään erityisin menetelmin suhteessa muihin yhteisön jäseniin. Nyt hän kuuluu yhteisöön, jossa hän ei ole jatkuvasti erityisten toimenpiteiden kohde. Jossa se, minkälainen ihminen hän on, ei aiheuta päivittäin huolta, ihmetystä ja palavereja – siirtelyä paikasta toiseen, vaihtuvia ihmisiä ja väsyviä ihmisiä.

Hän oli ehtinyt jo tottua olemaan sellainen yhteisön jäsen, joka ei ole oikeanlainen, ei oikein sovi – joka ei osaa, tahdo tai uskalla sillä tavalla kun pitäisi, sillä tavalla kuin muut. Hän oli tottunut olemaan aina huono ja korjauksen tarpeessa oleva. Koska syyllistyy siihen pahimpaan syntiin mihin lapsi voi koskaan syyllistyä: ei tottele aikuista.

Syyslukukausi erityiskoulussa on mullistanut tämän perheen elämän. Lapsi ei edelleenkään tottele aikuista läheskään niin hyvin kuin pitäisi. Mutta tässä koulussa siitä ei muodostu ongelmaa. Siitä ei tehdä kynnyskysymystä, joka pitäisi ratkaista ennen kuin lapsi voisi käydä koulua. Se hyväksytään lähtökohtana ja osana lapsen koulunkäyntiä – osana sitä minkälainen lapsi on ihmisenä juuri nyt. Tottelemisen sijaan koulussa haetaan lapsen omaa intoa ja mielenkiintoa – halua tehdä jotain, ei pelkästään totella koska sanotaan (sillä sitä ei tule koskaan tapahtumaan). Joinakin päivinä sitä ei löydy ollenkaan, mutta sekin kuuluu asiaan. Mikään ei ole tavatonta. Lapsi ei ole tavaton – hän kokee kerrankin olevansa tavallinen.

Päivittäinen toiminta nojaa ihmissuhteisiin ja lojaaliuteen – yhdessä ajan kanssa ja pienen pieni palanen kerrallaan rakennettuun arkeen. Lapselle pedataan tilanteita, joissa hän voi tehdä toisille hyviä asioita, puhua toisten puolesta ja edustaa yhteisiä näkemyksiä. Sääntöjen noudattaminen onnistuu vähän paremmin kun lapsi kokee oikeasti kuuluvansa samanvertaisten yhteisöön – silloin toiminnastaan ei vastaa yhdelle aikuiselle (joka käskee totella) vaan koko yhteisölle (johon haluaa kuulua). Kuuluminen syntyy esimerkiksi siitä, että lapsi ei ole ainut, joka joudutaan poistamaan luokasta, ainut jota joudutaan pitämään kiinni, ainut jolla menee hermo joka toinen päivä tai ainut joka heittää kengän seinään jos sukka on rutussa (eikä kuvainnollisesti vaan kirjaimellisesti).

Koulun aikuiset eivät ole vain opetelleet puhetapoja, joilla lasta kannustetaan tai kehutaan. Sitä, että muistetaan aina kritiikin jälkeen sanoa jotakin positiivista. Näyttää, että heidän ei tarvitse pinnistellä tai muistuttaa itseään siitä miten tulisi puhua ja kohdata haastava lapsi positiivisesti. Vaikuttaa, että he oikeasti ajattelevat ja elävät niin, että jokaisessa heidän oppilaassaan on sisällä maailma täynnä mahdollisuuksia. Vaikka heidän oppilaansa ovat niitä, jotka kymmenet muut opettajat ovat siirtäneet eteenpäin liian haastavina. Minun lapseni kokee ensimmäistä kertaa, että muutkin kuin hänen vanhempansa uskovat häneen. Että hän ei olekaan toivoton. Toivottoman erilainen.

Ja miten tämä sitten onnistuu? Millä ihmeen resursseilla? Kovin yksinkertaista: aika, asenne ja rohkeus joustaa. Yksikään niistä ei maksa mitään. Tai lähes mitään. Neljäs tekijä saattaa maksaakin, mutta väitän, että se maksaa itsensä takaisin myöhemmin: koulun koko. Kyseessä on pieni koulu. Pienessä koulussa kaikki tuntevat toistensa voimavarat, pienessä koulussa voi joustaa ja räätälöidä. Pienessä koulussa voi päättää yhdessä olla rohkea ja tehdä eri tavalla.

Erityisen hyvässä koulussa on harvoin kiire. Sen tärkein piirre on kenties se, että siellä siedetään hitautta. Siellä uskotaan, että opetussuunnitelman sisällöt voi saavuttaa monella tavalla. Eikä hätkähdetä ajatusta, että kaikki lapset eivät välttämättä ehdi saavuttaa kaikkia tavoitteita koko kouluaikanaan. Erityisen hyvässä koulussa kyetään keskittymään oikeasti siihen mikä on kunkin lapsen kannalta olennaista. Erityisen hyvässä koulussa lapsi ei suorita koulua vaan koulu on mahdollisuus, joka on olemassa lasta ja hänen vahvuuksiaan varten ja kullekin mahdollisimman sopivassa muodossa.

Minun lapseni on oppinut syyslukukauden aikana, että hän on tavattoman sinnikäs, aika vahva, hyvä puhumaan, argumentoimaan ja esiintymään. Tänään hän oppi, että on myös lahjakas nuori judoka. Opettaja oli judon harrastajana päättänyt aloittaa kahden oppilaan kanssa viikoittaiset harjoitukset. Tavoitteena suorittaa vyökoe ja edetä valkoisesta keltaiseen vyöhön. Kouluaikana. Lapsi tuli koulusta kotiin judopuvun kanssa ja kertoi, että joka tiistai on harjoitukset. Opettaja kuljettaa lapset oikealle tatamille ja harjoitusten jälkeen takaisin kouluun. Lapsen kolmetuntisesta koulupäivästä kuluu judoon valtaosa. Tatamilla hikoillaan siis muiden oppiaineiden kustannuksella (tiistaisin pitäisi olla musiikkia, ympäristötietoa ja äidinkieltä). Mutta se, mitä mahdollinen keltaisen vyön saavuttaminen tekee lapsen itsetunnolle ja itsesäätelykyvyille – sekä lapsen ja opettajan keskinäiselle suhteelle – on mittaamattoman arvokasta ja parhaimmillaan pohja, jolle joskus ehkä rakennetaan muutakin oppimista. Hitaasti. Ja huolella.

Erityisen hyvässä koulussa on ennen kaikkea erityisen hyvät aikuiset, joiden työyhteisöä johdetaan hyvin ja joilla on siksi hyvä olla. Heillä on lupa ja vapaus keskittyä ratkomaan sellaisten lasten mysteerejä, jotka eivät solju tavallisissa uomissa – jotka vaativat paljon enemmän aikaa ja työtä kuin lapset jotka tottelevat. Heillä selvästikin on se aika. Ja heihin luotetaan – sekä työyhteisössä että lasten kodeissa.

*

(Erityisen hyvän koulun kuuluisi kuulua kaikille lapsille, jotka sitä tarvitsevat. Erityiskouluja kuitenkin lakkautetaan jatkuvasti. Tavoitteena on integroida kaikki yhteisiin kouluihin. Kaunis ajatus. Ei tällä hetkellä muuta. Siitä ajatuksesta johtuu, että tässä isossa kaupungissa tarvitaan pahimmillaan vuosia kestävät tutkimusjaksot ja rankat diagnoosit, jotta heltiäisi edes jonotuspaikka erityisen hyvään kouluun. Siihen ainoaan erityiskouluun koko kaupungissa. Minä haluaisin Suomeen enemmän erityisen hyviä kouluja).