Erityisen hyvä koulu

Lapsi on ensimmäistä kertaa elämässään osa yhteisöä. Eikä niin, että häntä vain siedetään tai suvaitaan koska hänen olemistaan ja käyttäytymistään järjestellään erityisin menetelmin suhteessa muihin yhteisön jäseniin. Nyt hän kuuluu yhteisöön, jossa hän ei ole jatkuvasti erityisten toimenpiteiden kohde. Jossa se, minkälainen ihminen hän on, ei aiheuta päivittäin huolta, ihmetystä ja palavereja – siirtelyä paikasta toiseen, vaihtuvia ihmisiä ja väsyviä ihmisiä.

Hän oli ehtinyt jo tottua olemaan sellainen yhteisön jäsen, joka ei ole oikeanlainen, ei oikein sovi – joka ei osaa, tahdo tai uskalla sillä tavalla kun pitäisi, sillä tavalla kuin muut. Hän oli tottunut olemaan aina huono ja korjauksen tarpeessa oleva. Koska syyllistyy siihen pahimpaan syntiin mihin lapsi voi koskaan syyllistyä: ei tottele aikuista.

Syyslukukausi erityiskoulussa on mullistanut tämän perheen elämän. Lapsi ei edelleenkään tottele aikuista läheskään niin hyvin kuin pitäisi. Mutta tässä koulussa siitä ei muodostu ongelmaa. Siitä ei tehdä kynnyskysymystä, joka pitäisi ratkaista ennen kuin lapsi voisi käydä koulua. Se hyväksytään lähtökohtana ja osana lapsen koulunkäyntiä – osana sitä minkälainen lapsi on ihmisenä juuri nyt. Tottelemisen sijaan koulussa haetaan lapsen omaa intoa ja mielenkiintoa – halua tehdä jotain, ei pelkästään totella koska sanotaan (sillä sitä ei tule koskaan tapahtumaan). Joinakin päivinä sitä ei löydy ollenkaan, mutta sekin kuuluu asiaan. Mikään ei ole tavatonta. Lapsi ei ole tavaton – hän kokee kerrankin olevansa tavallinen.

Päivittäinen toiminta nojaa ihmissuhteisiin ja lojaaliuteen – yhdessä ajan kanssa ja pienen pieni palanen kerrallaan rakennettuun arkeen. Lapselle pedataan tilanteita, joissa hän voi tehdä toisille hyviä asioita, puhua toisten puolesta ja edustaa yhteisiä näkemyksiä. Sääntöjen noudattaminen onnistuu vähän paremmin kun lapsi kokee oikeasti kuuluvansa samanvertaisten yhteisöön – silloin toiminnastaan ei vastaa yhdelle aikuiselle (joka käskee totella) vaan koko yhteisölle (johon haluaa kuulua). Kuuluminen syntyy esimerkiksi siitä, että lapsi ei ole ainut, joka joudutaan poistamaan luokasta, ainut jota joudutaan pitämään kiinni, ainut jolla menee hermo joka toinen päivä tai ainut joka heittää kengän seinään jos sukka on rutussa (eikä kuvainnollisesti vaan kirjaimellisesti).

Koulun aikuiset eivät ole vain opetelleet puhetapoja, joilla lasta kannustetaan tai kehutaan. Sitä, että muistetaan aina kritiikin jälkeen sanoa jotakin positiivista. Näyttää, että heidän ei tarvitse pinnistellä tai muistuttaa itseään siitä miten tulisi puhua ja kohdata haastava lapsi positiivisesti. Vaikuttaa, että he oikeasti ajattelevat ja elävät niin, että jokaisessa heidän oppilaassaan on sisällä maailma täynnä mahdollisuuksia. Vaikka heidän oppilaansa ovat niitä, jotka kymmenet muut opettajat ovat siirtäneet eteenpäin liian haastavina. Minun lapseni kokee ensimmäistä kertaa, että muutkin kuin hänen vanhempansa uskovat häneen. Että hän ei olekaan toivoton. Toivottoman erilainen.

Ja miten tämä sitten onnistuu? Millä ihmeen resursseilla? Kovin yksinkertaista: aika, asenne ja rohkeus joustaa. Yksikään niistä ei maksa mitään. Tai lähes mitään. Neljäs tekijä saattaa maksaakin, mutta väitän, että se maksaa itsensä takaisin myöhemmin: koulun koko. Kyseessä on pieni koulu. Pienessä koulussa kaikki tuntevat toistensa voimavarat, pienessä koulussa voi joustaa ja räätälöidä. Pienessä koulussa voi päättää yhdessä olla rohkea ja tehdä eri tavalla.

Erityisen hyvässä koulussa on harvoin kiire. Sen tärkein piirre on kenties se, että siellä siedetään hitautta. Siellä uskotaan, että opetussuunnitelman sisällöt voi saavuttaa monella tavalla. Eikä hätkähdetä ajatusta, että kaikki lapset eivät välttämättä ehdi saavuttaa kaikkia tavoitteita koko kouluaikanaan. Erityisen hyvässä koulussa kyetään keskittymään oikeasti siihen mikä on kunkin lapsen kannalta olennaista. Erityisen hyvässä koulussa lapsi ei suorita koulua vaan koulu on mahdollisuus, joka on olemassa lasta ja hänen vahvuuksiaan varten ja kullekin mahdollisimman sopivassa muodossa.

Minun lapseni on oppinut syyslukukauden aikana, että hän on tavattoman sinnikäs, aika vahva, hyvä puhumaan, argumentoimaan ja esiintymään. Tänään hän oppi, että on myös lahjakas nuori judoka. Opettaja oli judon harrastajana päättänyt aloittaa kahden oppilaan kanssa viikoittaiset harjoitukset. Tavoitteena suorittaa vyökoe ja edetä valkoisesta keltaiseen vyöhön. Kouluaikana. Lapsi tuli koulusta kotiin judopuvun kanssa ja kertoi, että joka tiistai on harjoitukset. Opettaja kuljettaa lapset oikealle tatamille ja harjoitusten jälkeen takaisin kouluun. Lapsen kolmetuntisesta koulupäivästä kuluu judoon valtaosa. Tatamilla hikoillaan siis muiden oppiaineiden kustannuksella (tiistaisin pitäisi olla musiikkia, ympäristötietoa ja äidinkieltä). Mutta se, mitä mahdollinen keltaisen vyön saavuttaminen tekee lapsen itsetunnolle ja itsesäätelykyvyille – sekä lapsen ja opettajan keskinäiselle suhteelle – on mittaamattoman arvokasta ja parhaimmillaan pohja, jolle joskus ehkä rakennetaan muutakin oppimista. Hitaasti. Ja huolella.

Erityisen hyvässä koulussa on ennen kaikkea erityisen hyvät aikuiset, joiden työyhteisöä johdetaan hyvin ja joilla on siksi hyvä olla. Heillä on lupa ja vapaus keskittyä ratkomaan sellaisten lasten mysteerejä, jotka eivät solju tavallisissa uomissa – jotka vaativat paljon enemmän aikaa ja työtä kuin lapset jotka tottelevat. Heillä selvästikin on se aika. Ja heihin luotetaan – sekä työyhteisössä että lasten kodeissa.

*

(Erityisen hyvän koulun kuuluisi kuulua kaikille lapsille, jotka sitä tarvitsevat. Erityiskouluja kuitenkin lakkautetaan jatkuvasti. Tavoitteena on integroida kaikki yhteisiin kouluihin. Kaunis ajatus. Ei tällä hetkellä muuta. Siitä ajatuksesta johtuu, että tässä isossa kaupungissa tarvitaan pahimmillaan vuosia kestävät tutkimusjaksot ja rankat diagnoosit, jotta heltiäisi edes jonotuspaikka erityisen hyvään kouluun. Siihen ainoaan erityiskouluun koko kaupungissa. Minä haluaisin Suomeen enemmän erityisen hyviä kouluja).  

 

 

Advertisements

9 comments

  1. Oi, kuulostaa ihanalta koululta!

    Meilläkin on aloitettu uudessa koulussa, vasta kolmas päivä meneillään, mutta kahtena edellisenä päivänä lapsi tuli kotiin ja kertoi että oli oppinut jotain uutta. Maanantaina hän oppi että 7kuukausi on sama asia kuin heinäkuu, koska se on vuoden seitsemäs kuukausi. Eilen hän oppi sanomaan lähes kaikki viikonpäivät suomeksi.
    Hän odottaa innolla ensimmäistä koetta, koska tässä koulussa saa pitää stressipalloa tms käsissä ja leikkiä sillä samaan aikaan kun suoritetaan koetta suullisesti.
    Tässä koulussa on luvattu että hänelle ei sanota että kaikki olisi hyvin jos hän ei vaan suuttuisi siitä kun muut lapset kiusaavat. Tässä koulussa on luvattu sanoa että on ok suuttua, mutta silloin ei saa reagoida fyysisesti.

    Pelonkkain/kauhun/toivekkain odotuksi mietin että ehkä minäkin voin kertoa keväällä kuinka lapseni on oppinut näkemään että hän on hyvä jossain asioissa.

    Liked by 1 person

    1. Kuulostaa hyvältä! Toivottavasti kaikki jatkuu teidän lapsella hyvin. Itse olen oppinut pitämään omat odotukset matalalla. Minkään ongelman en odota ratkeavan kotona tai koulussa vielä pitkään aikaan, mutta on todella iso asia (sekä lapselle että vanhemmille), että lapsella on koulussa asianmukainen tuki ja ymmärrys. Se on jo paljon, että lapsi voi innostua koulusta ja edes joistakin siihen liittyvistä asioista. Ennen oli vain ahdistusta ja pakkoa. Peukkuja uusille kouluille ja niille ammattilaisille, jotka oikeasti haluavat ymmärtää meidän erityisiä lapsia.

      Like

  2. Pyytäisin sulta neuvoa. Olethan kasvatusalan sekä
    tieteellinen että kokemuksellinen asiantuntija.

    Toimin erityisopettajana lapsille, joilla on laajoja oppimisen vaikeuksia ja nepsy-pulmaa. Muutaman kollegan kanssa on erimielisyyttä erään lapsen käytökseen puuttumisesta. Heidän mielestään olen vahingollinen lapsen kehitykselle, koska heidän mielestään joustan liikaa lapsen raivarien kanssa.

    Heidän näkemyksensä mukaan lapselle kerrotaan etukäteen, millaista käytöstä odotetaan ja mitä seuraa, jos lapsi ei niin käyttäydy ( kiukku ruokajonossa johtaa syömättömyyteen ja kiukku pukeutuessa siihen, ettei pääse ulos). He saavat loistavia tuloksia aikaan! Muutamassa päivässä tai viikossa menee monella kiukut ohi.

    Itsekin uskon, että kiukulla ei saa saada tahtoaan läpi. Tietenkään. Tähän asti olen nähnyt tärkeäksi mahdollisuuksien mukaan käyttää kaikkia muitakin keinoja, kuten ennakointi, motivointi, huomion siirto, huomiotta jättäminen, palkinnot – ja kiukun jälkeen jatkanut elämää ilman muita kuin luonnollisia (aika ulkoiluun, leikkimiseen vähenee) seurauksia. Muksuoppia olemme yrittäneet käyttää. Raivarit eivät ole loppuneet, vähentyneet kyllä. Nyt pohdin, pidänkö omalla joustollani yllä vääränlaista reagointitapaa, kuten minulle vihjattiin. Tähän asti olen pitänyt kollegoideni toimintaa vaihtoehtona, joka ei sovi kasvatusnäkemykseeni.

    Olen oppivainen. Pystyn muuttamaan toimintaani, jos koen toimivani oikein. Tällä hetkellä olen hyvin epävarma. Onko Sinulla “tutkittua tietoa”, jota voisit minulle vinkata ja josta voisin löytää vahvistusta omalle tai toisten tavalle? Perusteokset toki olen kahlannut. Tai muuta ajatusta pohdinnan tueksi

    Olen kiitollinen, jos jaksat joskus minulle vastata. Olet varmasti pohtinut asiaa monelta kantilta.

    Liked by 1 person

    1. Sen verran voin kommentoida tähän heti alkuun, että tuo kollegojen toiminta kuulostaa perustuvan syy-seuraussuhteille (käytös –> seuraus). Se toimii ihan mainiosti, jos lapsi a) ymmärtää syy-seuraussuhteita (joillakin nepsylapsilla on siinä haasteita), ja b) kykenee säätelemään toimintaansa. Suurin osa lapsista pystyy tähän. On kuitenkin lapsia, kuten omani, jotka eivät “toimi” näin eli eivät pysty tuohon. Väittäisin, että heitä kohtaan tehdään väärin jos jatketaan syy-seuraus-suhteiden jankkaamista. Nämä lapset erottaa siitä, että heille tuo toimintatapa ei niin sanotusti mene perille. Ei kukaan lapsi halua vapaaehtoisesti lyödä päätään seinään vuodesta toiseen, eikä ilkeyttään. Syy-seuraussuhteelle perustuva kasvatus on kuitenkin niin lujassa meidän selkärangassa, että siitä lipsuminen tai toisin tekeminen näyttää melkein kaikkien silmissä todella epäilyttävältä. Minun annettiin ymmärtää kuusi vuotta (päiväkodin ja koulun suunnasta), että lujempi kuri ratkaisisi asian ja että olen itse aiheuttanut ongelmat. Kun saatiin lapsi erityiskouluun niin minäkin sain viimein vapautuksen jatkuvasta syyllisyyden tunteesta ja epäilystä. Ihanaa, että uskallat ja jaksat epäillä ja kyseenalaistaa ❤ Kirjoitan sähköpostitse lisää kunhan ehdin!

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s