Ihmispelastusliivi

Silloin kun oma jaksaminen on kortilla ja kokee kaiken negatiivisena eikä kuule ympäriltään hyväksyviä hyviä ääniä vaan musertuu pieniinkin soraääniin. Silloin pitää yrittää kurottaa ulospäin; auttaa, kehua, kannustaa ja nostaa muita. Minä olen sillä tavalla naiivi (etten vieläkään tiedä miten sana naiivi kirjoitetaan oikein), että oletan ja näen muissa ihmisissä ennen kaikkea hyvää. Ja sitten romahdan kun muut eivät teekään samoin. Jokaisella on taakkansa, mutta myös ihmeellinen kyky jatkaa elämää ja mahdollisuus tehdä hyvää. Voisin alkaa ihmispelastusliiviksi, koska hukun itse, ellei joku tarvitse minua.

Niinpä teen tästä blogista nyt “Kysy Annikilta” -palstan. Lähettäkää rohkeasti kysymyksiä, olen renessanssi-ihminen, osaan vastata ihan kaikkeen. Aloitamme napakasti haastavien lasten ääreltä, edellisen postauksen kommentista. Rohkaisen teitä jatkossa kysymään vaikka Higgsin bosonista tai luteiden leviämisestä. Lupaan vastata!

*

Nimimerkki Hulda kysyy:

Pyytäisin sulta neuvoa. Olethan kasvatusalan sekä
tieteellinen että kokemuksellinen asiantuntija.

Toimin erityisopettajana lapsille, joilla on laajoja oppimisen vaikeuksia ja nepsy-pulmaa. Muutaman kollegan kanssa on erimielisyyttä erään lapsen käytökseen puuttumisesta. Heidän mielestään olen vahingollinen lapsen kehitykselle, koska heidän mielestään joustan liikaa lapsen raivarien kanssa.

Heidän näkemyksensä mukaan lapselle kerrotaan etukäteen, millaista käytöstä odotetaan ja mitä seuraa, jos lapsi ei niin käyttäydy ( kiukku ruokajonossa johtaa syömättömyyteen ja kiukku pukeutuessa siihen, ettei pääse ulos). He saavat loistavia tuloksia aikaan! Muutamassa päivässä tai viikossa menee monella kiukut ohi.

Itsekin uskon, että kiukulla ei saa saada tahtoaan läpi. Tietenkään. Tähän asti olen nähnyt tärkeäksi mahdollisuuksien mukaan käyttää kaikkia muitakin keinoja, kuten ennakointi, motivointi, huomion siirto, huomiotta jättäminen, palkinnot – ja kiukun jälkeen jatkanut elämää ilman muita kuin luonnollisia (aika ulkoiluun, leikkimiseen vähenee) seurauksia. Muksuoppia olemme yrittäneet käyttää. Raivarit eivät ole loppuneet, vähentyneet kyllä. Nyt pohdin, pidänkö omalla joustollani yllä vääränlaista reagointitapaa, kuten minulle vihjattiin. Tähän asti olen pitänyt kollegoideni toimintaa vaihtoehtona, joka ei sovi kasvatusnäkemykseeni.

Olen oppivainen. Pystyn muuttamaan toimintaani, jos koen toimivani oikein. Tällä hetkellä olen hyvin epävarma. Onko Sinulla “tutkittua tietoa”, jota voisit minulle vinkata ja josta voisin löytää vahvistusta omalle tai toisten tavalle? Perusteokset toki olen kahlannut. Tai muuta ajatusta pohdinnan tueksi

Annikki vastaa:

Kiitos kommentista!

Kollegojesi toiminta kuulostaa perustuvan syy-seuraussuhteiden opettamiselle (käytös –> seuraus). Se toimii ihan mainiosti, jos lapsi a) ymmärtää syy-seuraussuhteita (joillakin nepsylapsilla on siinä haasteita), ja b) kykenee säätelemään toimintaansa riittävän hyvin. Suurin osa lapsista pystyy tähän. On kuitenkin lapsia, kuten omani, jotka eivät “toimi” näin eli eivät pysty tuohon. Väittäisin, että heitä kohtaan tehdään väärin jos jatketaan syy-seuraus-suhteiden jankkaamista. Nämä lapset erottaa siitä, että heille tuo toimintatapa ei niin sanotusti mene perille. Ei kukaan lapsi halua vapaaehtoisesti lyödä päätään seinään vuodesta toiseen. Ei myöskään ilkeyttään.

Syy-seuraussuhteille eli rangaistuksille perustuva kasvatus on kuitenkin niin lujassa meidän kulttuurisessa selkärangassamme, että siitä lipsuminen tai toisin tekeminen näyttää todella epäilyttävältä. Minun annettiin ymmärtää kuusi vuotta (päiväkodin ja koulun suunnasta), että lujempi kuri ratkaisisi lapseni ongelmat. Olen vasta viime vuosina saanut synninpäästön. Pyristelen noiden vuosien jälkeen vieläkin itsetunto-ongelmissa vanhemmuuteni suhteen, vaikka tunsin koko ajan tekeväni oikein ja toimivani lapseni parhaaksi.

Kirjoitan tätä nyt ennen kaikkea kokemuksesta, en niinkään ammattitaidosta, koska tutkimuksellinen asiantuntijuuteni kohdistuu yhteiskuntatieteelliseen lapsuustutkimukseen (eikä kovin paljoa edes sivua koulua, opetusta saati erityispedagogiikkaa), enkä ole opettaja. Mutta kokemusta erityisen haastavan lapsen vanhempana minulla on jo 11 vuotta.

Minä olen itse myös sitä kaartia, että kaihdan kurilla ja rangaistuksilla kasvattamista (mikä ei tarkoita sitä, ettei rajoja olisi). Eihän sitä kuitenkaan voi kokonaan välttää, joskus uhkauksia tarvii, mutta olen huomannut että ne ovat paniikkiratkaisuja eivätkä kanna pitkälle lapsen käytöksen rakentavassa tukemisessa. Luin aikanani kiintymyssuhdekirjallisuutta ja vaikka en ihan kaikkea allekirjoitakaan niin sieltä jäi mieleen, että tulisi aina pyrkiä ns. luonnollisiin seurauksiin ennemmin kuin rangaistuksiin. Eli juuri kuten sinäkin teet: jostakin käyttäytymisestä seuraa se mitä siitä oikeastikin seuraa (viivyttelystä esimerkiksi vähenee ulkoiluaika), eikä mitään teon ulkopuolista rangaistusta/seuraamusta. Tämä siksi, että erityisen haastavien lasten on usein mahdotonta ohjata omaa käyttäytymistään edes ulkoa määrättyjen seuraamusten ”pelossa”, heidän on sen sijaan helpompi ymmärtää tekojensa suorat seuraukset.

Esimerkki oikeasta elämästä: ”Jos nyt käyttäydyt hyvin niin pääset huomenna muiden kanssa uimaan. Ellei onnistu, niin jäät huomenna koululle”. Tämä on minun lapseni kaltaiselle lapselle aika sietämätön tilanne. Hänelle on pedattu epäonnistuminen ja koska hän on jo kokenut epäonnistuja (ei aina kykene hillitsemään itseään ja tietää sen), hän luovuttaa jo tuossa hetkessä. Hän ajattelee, ettei kuitenkaan pääse uimaan, että ihan sama.

Minun toimintamallini vaikuttaa monesta syy-seuraussuhteen kaikkivoipaisuuteen uskovasta epäilyttävältä, mutta on toiminut hyvin (vaikkakin hyvin hitaasti) ja on nykyisin myös molempien meitä ja lasta tapaavien terapeuttien allekirjoittama lähestymistapa. Eli minä teen niin, että kun lapselta kaikesta ennakoinnista ja harhauttamisesta ja yrittämisestä huolimatta menee hermo, otan sen kiukun vastaan siinä tilanteessa niin, että sitä ei tule ratkaista vaan se tulee elää sen lapsen kanssa läpi. Siitä seuraa se, mitä siitä kulloinkin seuraa (ei ehditä johonkin, ruoka jäähtyi tai jäi välistä, kännykkä meni rikki eikä siis voi soittaa, puuro on lattialla eli se pitää siivota), mutta kun kiukku ja raivo on ohi, palkitsen lapsen siitä että tilanne on ohi – en rankaise lisää.

Eli saatan ehdottaa, että tehdään jotakin mukavaa. Saatan kertoa tarinan siltä istumalta, sellaisen joka ei liity tilanteeseen vaan on vain hauskaa kuunneltavaa. Annan lapselle itsestäni oman suhtautumiseni kautta jotakin sellaista, joka viestii lapselle, että hän on silti hyvä vaikka en hyväksykään hänen tekojaan. Että olen ilahtunut, että tässä sitä ollaan ja kaikki on hyvin. Moni näkee toimintani niin, että palkitsen huonosta käyttäytymisestä. Se perustuu kuitenkin oletukselle, että lapsi ei itse tietäisi käyttäytyneensä huonosti. Että hänelle tarvitsisi vielä opettaa sitä. Minä väitän, että lapsi tietää kyllä. Ja että häntä myös harmittaa ja hän on pettynyt itseensä. Ei sitä tarvitse alleviivata lapselle.

Lapsen kokemus siitä, että hän on arvokas ja hyvä vaikkei onnistunutkaan hillitsemään itseään, on minusta tärkeä ja rakentava. Olen omani kohdalla huomannut suurimpia edistysaskeleita juuri näissa tilanteissa. Koulusta tuli alkusyksystä viestiä, että lapsi rikkoi raivoissaan ikkunan. Lapsi tiesi kotiin tullessaan, että minulle oli kerrottu. Minä otin hänet kotona vastaan niin, että lähdettiin lähimarkettiin munkkikahveille ”Koska sillon kun on ollut tosi kurja päivä, pitää tehdä jotakin mukavaa”. Hän suli silmissä. Vietimme mukavan munkkikahvihetken ja hän kertoi oma-aloitteisesti mitä oli tehnyt, miten kurjalta tuntuu ja pyysi anteeksi. Ilman, että olin ottanut koko asiaa edes puheeksi. Seuraavana päivänä hän oli pyytänyt anteeksi myös koulussa, ilman että kukaan ehti sitä vaatia. Näitä vastaavia tilanteita on tapahtunut usein!

Esimerkki tuosta uimaan lähtemisestä jatkuu, minun versioni ”Vaikka meni nyt vähän mönkään tämä iltapäivä niin pääset silti huomenna uimaan. Kyllähän kaikkien lasten kuuluu päästä uimaan”. Koetan osoittaa lapselle, että tämä ansaitsee hyvää huolimatta siitä, että meni huonosti. Että hyvää seuraa kaikesta huolimatta. Että hän ei voi koskaan olla niin paha, että ansaitsee vielä lisärangaistuksen (sen lisäksi, että hänellä itsellään on paha olla omasta käytöksestään).

Tuntuu kurjalta kuulla, että sinua kyseenalaistetaan omassa työyhteisössäsi. Se, jos mikä on haitallista sinun ja oppilaidesi suhteelle. Tiedän tämän kun olen seurannut päiväkodista asti työntekijöitä, jotka ovat yrittäneet tehdä asioita eri tavalla minun lapseni kanssa, mutta jotka on ”laitettu ruotuun” kun joku kokeneempi on antanut ymmärtää, että tiukempi kuri vaan eikä mitään pelleilyä.

Minun lapseni kohdalla tiukempi kuri on johtanut suurempaan ahdistukseen. Koska hän on itse itsensä ankarin rankaisija. Lempeys ja aika sen sijaan on tuottanut tulosta, vaikkakin hitaasti. Näyttänyt hänelle kerta toisensa jälkeen, että riippumatta siitä mitä tapahtuu, hän ansaitsee aina myös hyvää.

Kuka sanoo, että on kiire? Mihin on kiire? Ja pitäisikö kaikkien lasten oppia hallitsemaan toimintaansa jotenkin samaa tahtia? Entä jos joku pystyy siihen kolmen viikon jälkeen, mutta toisella kestää viisi vuotta? Ei se todennäköisesti ole kenenkään vika eikä siitä voine syyttää jotakin yhtä kasvatustapaa. Eivät lapset ihan tahallaan tee omasta elämästään vaikeaa. Tärkeintä on aina olla lapsen puolella – myös silloin kun lapsi käyttäytyy ns. huonosti. Silloin on vaikeinta olla empaattinen, mutta silloin se juuri on tärkeintä.

Voimia ja jaksamista sekä työhön lasten kanssa että yhteistyöhön kollegojen kanssa,

Annikki

 

Advertisements

7 comments

  1. Meillä on ihan sama, parhaat tulokset saa, kun tilanteen jälkeen keskustellaan asiasta, ja sitten annetaan olla. Lapsella on niin paha mieli kuitenkin jo tapahtuneesta, että on ihan turha alkaa rangaista lasta sen enempää.
    itse tilanteessa on ihan turha alkaa sanoa että jos nyt et toimi näin tai noin, niin sitten, koska se vaan pahentaa itse tilannetta. Sympatia ja lapsen sanomat asiat takaisin sanottuna näyttää toimivan meillä parhaiten (lapsi huutaa: vihaan sua! vanhempi vastaa: näytät olevan hyvin vihainen juuri nyt minulle (tietyissä tilanteissa voi vielä esittää kysymyksen: osaisitko kertoa miksi olet juuri nyt hyvin vihainen minulle?). lapsi kiroilee. vanhempi vastaa: sinulla näyttää olevan todella paha olo, et yleensä tunne tarvetta kiroilla noin paljon. jne)

    Joskus kun on jotain oikein ajattelematonta tapahtunut, kuten 2 poikaa + spray maali = puolet naapurustosta saivat taideteoksia, silloin teimme niin että kävimme pyytämässä anteeksi ihan jokaiselta naapurilta. Pojat pesivät pois kaikki mitä sai pesemällä pois, muutama kuukausi myöhemmin keväällä oli päivän maalaustalkoot, kun naapurin autotalli ovi sai uuden maalikerroksen.
    Mukavinta asiassa oli se että päivän aikana useat naapurit (siis he, joilta olimme joutuneet pyytämään anteeksi) kävivät vuorotellen kehumassa poikia siitä kuinka hyvää työtä he tekevät ja kuinka jokaisen kehun jälkeen poikien hymyt kasvoivat ja loppuenlopuksi heillä oli tosi kiva päivä yhdessä.

    Liked by 1 person

    1. Ihana tuo spraymaalijutun lopputulos ❤
      Meillä tuo lapsen tunteiden takaisinpäin sanoittaminen ("nyt sinä näytät olevan tosi vihainen") ärsyttää lasta suunnatomasti, olen oppinut kantapään kautta, että ei kannata. Sehän näissä myös on, että mitään reseptiä ei ole. Ei oppia eikä teoriaa eikä opasta. Kaiken ytimessä on aikuisen ja lapsen suhde – että he tuntevat toisensa riittävän hyvin. Sen rakentuminen opettajan ja oppilaan välille vie pitkän ajan. Nykykoulumaailmassa ei ole tavatonta, että (erityis)opettajat vaihtavat paikkaa melkeinpä vuoden välein: mikään ei ehdi rakentua.

      Like

      1. se on kyllä huomattu, se mikä toimii yhdellä ei toimi toisella, ja vaikka jokin toimisi yhtenä päivänä, ei ole mitään takeita että se toimii seuraavana.

        Like

  2. Jos ajattelee, että lapsi käyttäytyy oikein JOS haluaa, pedagogiset toimenpiteet kohdistuvat rangaistuksiin ja palkintoihin. Nämä eivät kuitenkaan auta haastavaa lasta, koska lapsi tietää jo, miten hänen tulisi käyttäytyä, hän ei vain osaa toimia oikein hänelle haastavassa tilanteessa.

    Lapselle tulee opettaa ne taidot, jotka ovat haastavan käyttäytymisen takana. Vrt. lukivaikeus. Lapsi ei opi kirjoittamaan rankaisulla, eikä tarroilla vaan oikein kohdistetulla lukiopetuksella.

    Jotkut opet saavat tiukalla kurilla lapsen käyttäytymään “oikein”. Se on kuitenkin joskus lyhytnäköistä ja usein tämä vain lisää oikeasti haastavan lapsen raivoa.

    Taitoja voi opettaa esim. Ross W. Greenen kirjan Koulun hukkaamat lapset metodilla.

    Liked by 1 person

    1. Sellainen pieni lisä, omasta lapsestani ainakin, että hänen haasteidensa syytä ei tiedetä; tai paremminkin tiedetään, että niitä on monenlaisia ja kirjavasti ja päällekkäin. Hän on ns. diagnoositon. Niinpä erityisopettajille (ja meille muillekin) on haasteellista tietää mitä taitoja ja miten hänelle opettaa. Hänen ahdistukseensa ei ole selkeitä kaavoja eikä syitä. Yksitoista vuotta on jo mennyt ja edistys on kovin hidasta. Vrt lukihäiriö – se on aika rajattu haaste, johon on olemassa toimivia keinoja. — Mutta siis tuossa on se hieno periaate, että kyse ei ole kurin tiukentamisesta vaan lapsen “arvoituksen” ratkaisemisesta. Se vaatii usein aikaa.

      Like

      1. Uskon. Aikaa kuluu varmasti, jos laukaisevat tilanteet ovat sattumanvaraisia. Ja Greenen mukaan aikaa kuluu joka tapauksessa, mutta vähemmän, mitä menee siihen, että ei tehdä mitään tai rankaistaan.

        Greenen metodi lähtee siitä, että tunnistetaan tilanteet, joissa lapsi raivostuu. Ja rauhassa yhdessä tietyn rakenteen avulla (kirja kannattaa lukea mun mielestä kaikkien opettajien) ratkaistaan tämä raivokohtauksen aiheuttama tilanne jatkoa ajatellen. Kun esim. ollaan ratkaistu tällä rakenteella useita jokapäiväisiä siirtymätilanneongelmia, alkaa lapsi saada ylipäätään taitoa siirtymätilanteisiin, eli taustalla oleva puutteellinen taito (esim. vaikeus hallita siirtymävaiheita, siirtymistä yhdestä tilanteesta tai tehtävästä toiseen) alkaa kehittyä. Näin niin kuin lyhyesti menee tämä homma. Helpommin toki sanottu kuin tehty.

        Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s