Kentauritinder

Tasan vuosi sitten minulla oli musta silmä. Olin ylpeä siitä, koska sen oli aiheuttanut kengitysonnettomuus ja olin ylpeä orastavista kengitystaidoistani. Olen sittemmin odottanut tammaltani irtokenkää harjoittelukappaleeksi. Osaisin nyt kyllä varmasti kiinnittää sen ilman hematoomaa, mutta vuoden aikana tammalta on irronnut vain kaksi kenkää. Molemmilla kerroilla tarvittiin kuitenkin kengittäjä jonka kengityskokemus oli pidempi kuin viisi minuuttia.

Tasan vuosi sitten palasin työmatkalta pandasilmäisenä ja elämänjanoisena ja päätin selvittää mikä onkaan se Tinder, josta nuoriso puhuu. Vispasin deittiehdokkaita sadan kilometrin säteellä kännykän ruudulta vasemmalle kunnes tuli eteen ihan mukavannäköinen erityisopettaja ja päätin kokeilla mitä sovellus tekee jos pyyhkäisenkin oikealle. Eihän se tehnyt mitään. Jatkoin iltapalan laittamista lapsille.

Tasan vuosi sitten pienempi lapsi oli siirretty sairaalakouluun jonottamaan paikkaa erityiskoulussa. Hänen limbo-keväänsä päättyi hyvin ja syksyllä aloitettu erityiskoulu on varovastikin arvioituna tehnyt ihmeitä. Lapsi on kasvanut silmissä ja raottanut suojakuorikerroksiaan, päästänyt sisään rakkautta ja ulos ihmetystä maailmasta: kysymyksiä planeetoista ja ammateista ja auton kytkimen toiminnasta. Olisi aika siirtyä koulutaksista itsenäiseen bussimatkustamiseen. Olimme odottaneet oikeaa hetkeä koko loppuvuoden. Mutta sitten kaupungissa paljastui sarja hirvittäviä rikoksia ja tekijöiksi joukko maahanmuuttajia. Lapsi polki iltapäivällä pyörällä kotiin kaverinsa luota ja vieras aikuinen mies oli tullut vastaan pyörätiellä ja sanonut lapselle ”Häivy täältä neekeri!”

Nyt en uskalla laittaa hauraasti maailmaan luottavaa lasta yksin kaupunkiin. En edes koulumatkalle.

Tasan vuosi sitten olin juuri laittanut iltapalaksi lapsille karjalanpiirakoita ja keittänyt omien kanojen munia. Puhelimeen saapui viesti uudesta sovelluksestani. Siitä, jota nuoriso käyttää. Ja keski-ikäiset toisen kierroksen deittailijat, joihin opettelin kuuluvani. Viestissä tervehdittiin ja todettiin, että meillä on yhteistä historiaa jo muutaman vuosikymmenen takaa. Kesti kauemmin kuin hevosen irtokengän naulaaminen selvittää mistä ihmeestä erityisopettaja, 39, niin päätteli. Mutta hän oli oikeassa. Olimme viettäneet sunnuntai-iltoja lapsuuden kotikaupungin vapaakirkon takapihalla väitellen siitä kenen isällä on paras auto. Sillä välin kun isät lauloivat ja soittivat kokouksessa siitä kuinka maallinen on katoavaa.

Sittemmin on käynyt ilmi, että olemme jokseenkin yö ja päivä mitä elämänhistoriaan ja -kokemukseen tulee. Maailmankatsomuksellisestikin asetumme eri leireihin: hän on epäilevä uskova ja minä uskomattoman epäilevä. Hän syö eläimiä – minä varmistin jo hyvissä ajoin ettei hän ole allerginen eläimille koska se olisi ollut kynnyskysymys minun taloudessani, jossa paitsi ei syödä eläimiä niin niitä hoidetaan loukkaantumisten jälkeen takaisin elämään. Hän on sosiaalinen ja lapsirakas, minä erakoituva aikuinen, joka on oikeasti lapsi. Tai oikeammin ehkä ihminen ennemmin kuin aikuinen. Hän ei syö sieniä eikä oliiveja, minä rakastan molempia. Hänellä on plussakortti, minulla ei periaatteesta ikinä.

Hän pelkää lintuja. Minä rakastan niitä.

Tasan vuosi sitten lasten isä oli asunut omillaan jo muutaman kuukauden. Olin joskus saanut tutulta professorilta mustan muistikirjan, joka kannessa luki jotenkin niin, että jos uskallat unelmoida niin haaveista tulee totta. Englanniksi se kuulostaa paremmalta tietysti. Olin kirjoittanut ensimmäiselle aukeamalle, että unelmani on joskus omistaa suomenhevonen. Ja kirjannut vuotta myöhemmin sivun alareunaan ”Totta: 2017”. Olin kirjoittanut muistikirjaan myös, että jos ikinä enää aion olla ihmissuhteessa, toivon että seuraavat neljä kriteeriä täyttyvät:

  1. Täytyy haluta pelata lautapelejä kanssani
  2. Täytyy olla melkein kalju, parta on plussaa
  3. Täytyy puhua toisista ihmisistä kauniisti
  4. Täytyy haluta lähteä tallille edes joskus

Noin vuosi sitten ovikelloa soitti ihastuttavasti hiushaasteinen mies, jolla oli skotlantilaisittain punertava parta. Olemme kirineet 35 kadonnutta vuotta kiinni täyttäen ristisanoja, pelaten Scrabblea, ajellen hevosella hänen kertoessa juttuja vanhoista kotikaupungin ihmisistä silmät hehkuen. Minulla on takanani raskas vuosi sopeutumista ja poukkoilua edestakaisin uudessa elämäntilanteessa ja vanhasta irti päästäen. Olen heittänyt ristisanalyijykynät seinään liian monta kertaa. Hän ei ole hirveästi edes hetkahtanut. Olen puhunut rumasti ja käyttäytynyt huonosti. Hän ei ole koskaan sanonut minusta mitään pahaa vaikka on rehellisimpiä ihmisiä jonka tunnen.

Tasan vuosi sitten minulla oli tamma, joka oli alkanut tunnistaa minut erityiseksi ihmiseksi ja käveli melkein aina tarhasta vastaan portille. Meistä oli tulossa me. Nyt minusta tuntuu, että meidät toi yhteen joku näkymätön kentauritinder, joka tiesi taivaallisen algoritminsa avulla, että tamma ja minä kuulumme yhteen. Ennen kiukkuinen ja vieläkin perushapan vokkerilainen puskee nyt päänsä kainalooni. Elämäni onnellisimpia hetkiä on laukata tamman kanssa ihan kaksistaan metsässä ja pienillä suorilla teillä. Löysin ohjin.

 

 

 

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s