Kahvikippis sille

Tänään tapahtui kolme asiaa. Ensimmäinen oli se, että istuimme lapsen ja opettajan kanssa koulun kotitalousluokan pöydän ääressä ja kävimme arviointikeskustelun. Jokaisella meistä oli mukillinen kahvia ja lapsi pyysi meitä kippistämään ensin siinä kohtaa kun opettaja kertoi, ettei lapsella ole matematiikassa minkäänlaista ongelmaa – tehtävät tehdään aina virheettä. Toisen kerran kippistimme lapsen toiveesta sille, että lapsi osaa puhua asioista sekä kotona että koulussa – näyttää ja antaa kuulua mielen päällä olevat asiat eikä vatvo niitä yksin.

Istuin pöydän ääressä ja mietin aiempien vuosien arviointikeskusteluita, joissa lapsi oli käytävässä avustajan pideltävänä, tai samassa tilassa, mutta kierien lattialla ja karjuen kirosanoja. Tai saman pöydän ääressä, mutta takkinsa alla piilossa ja tauotta höpöttäen ja häiriten keskustelua. Koska häntä on aina ahdistanut se, että hänestä puhutaan – saati sitten että arvioidaan. Positiivinen palaute on ollut kaikkein vaikeinta ottaa vastaan.

Mutta siinä me istuimme tänään puoli tuntia ja lapsi sai kuulla, että on edistynyt hienosti. Ja nyökkäsi hiljaa. Ja kippisti kahvia.

Toinen asia käveli sisään bussipysäkiltä, lomakepino ja kannettava tietokone repussaan. Päällimmäisellä lomakkeella luki ”Erityisryhmien palveluohjaus”. Keitin hänelle teetä ja kehuin reippaaksi yksityisautoilun välttäjäksi. Vaikka kuka sen tietää, ehkä hän käytti onnikkaa siksi että hänen korttinsa oli kuivumassa. Eikö se niin ole, että sosiaalityöntekijöillä on muita ammatteja suurempi riski alkoholisoitua.

Kerroin elämästäni parikiloisena syntyneen ja elottomasta lopulta varsin säpäkäksi elvytetyn lapsen äitinä. Hän kirjoitti koneellensa ylös valitsemansa olennaiset osat tarinaa. Ja kertoi, että omaishoidon tukeen on oikeutettu jos hoidettava lapsi sitoo huomattavasti enemmän kuin normaalit vastaavan ikäiset lapset. Hän muisti toki lisätä, ettei mitään normaalia ole olemassakaan, mutta että jotakin keskiarvoista piti käyttää mittapuuna. Kolmen viikon päästä selviää onko minun lapseni tarpeeksi epänormaali.

Kolmas asia valkeni illansuussa: nyt on viimeinkin minun vuoroni. Lasten isä on omillaan ja voi hyvin, pienempi lapsi ei koskaan vielä ole voinut näin hyvin. Nyt on minun vuoroni hellittää. Nyt siihen on vara. Ja vaikka en ihan vielä usko, että olen sen arvoinen niin aion tehdä sen. Mikään muu ei ole nyt tärkeämpää.

 

Advertisements

9 comments

  1. Onpa hienoa lukea lapsen upeasta edistymisestä! Hän ja sinä ja koulu olette tehneet todella hyvää työtä.

    Viimeinenkin on ehdottoman hyvä asia. Millä lailla aiot hellittää? Vai jätätkö tilan hellittämiselle ja katsot, mitä tapahtuu? Kaikkea hyvää siihenkin! ❤

    Like

  2. Onpa hienoa lukea lapsen upeasta edistymisestä! Hän ja sinä ja koulu olette tehneet todella hyvää työtä.

    Viimeinenkin on ehdottoman hyvä asia. Millä lailla aiot hellittää? Vai jätätkö tilan hellittämiselle ja katsot, mitä tapahtuu? Kaikkea Onnistuu siihenkin! ❤

    Like

    1. Hyvä kysymys. Arjen reunaehtojahan ei saa muutettua vaikka kuinka hellittää 😀 Enemmän se on korvien välissä. Kun on olo, että on yksitoista vuotta taistellut, hellittämättä käytännössä lainkaan, ja nyt on väli, jossa mahtuu hengittämään niin vähän vaikka mitä omia syrjään siirrettyjä ajatuksia ja tunteita vyöryy niskaan. Katotaan mitä niille tapahtuu. Ja minulle. Jonkin verran järjestelen työnkuvaa uusiksi. Ja vedän omia rajoja enemmän.

      Like

  3. Aivan mahtavaa, skål tälle!

    Hyvä Annikki, haluaisin myös tiedustella viisauttasi näin tulevan adoptioäidin näkökulmasta. Kotona on oltava pitkään ja kavereita ei saa kutsua kylään ihan heti perheellistymisen jälkeen, mutta mitä muita neuvoja sinulla noin kokemuspohjalta löytyisi jaettavaksi asti adoption alkuvuosia ajatellen? Yleensä neuvoja saa pyytämättäkin niiltä, joilla kaikki on mennyt (ainakin parin vuoden aikajanalla) ns. putkeen, ja sekös ärsyttää. ”Kun teet niin kuin me ollaan tehty, niin varmasti lapsi menee yliopistoon isona!” Wtf, Annikki?

    Liked by 1 person

  4. Tosi, tosi ihanaa kuulla, että lapsella on nyt noin hyvä ja turvallinen olla. Ja usko pois, olet todellakin ansainnut sen, että hellität ja annat aikaa sille, mitä itse tarvitset. Vaikka oikeastaan sitä ei tarvisi edes ansaita. Ainakin mun mielestäni kuuluu kaikkien ihmisten oikeuksiin voida pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan, ja sanotaanhan ihmisoikeuksien julistuksessakin ainakin näin: “Jokaisella on oikeus lepoon ja vapaa-aikaan ja työajan järkevään rajoittamiseen”. Vaan erityislapsiperheiden vanhemmilla liian harvoin se oikeus toteutuu 😦

    Liked by 1 person

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s