Month: February 2019

E.T. kaipaa kotiin

Eilen nieleskelin kyyneleitä, mutta tänään oli aurinkoinen päivä. Ensin eilisestä. Kierrätin hevoseni selässä lasten isän uuden kumppanin lapsia ja tapasin tuon uuden ihmisen ensimmäistä kertaa. Mukava ihminen, ihania lapsia ja varmasti sopiva pari toisilleen. Minulle hänessä materialisoitui kuitenkin kaikki se, mitä minä en ole, minkälainen minun olisi pitänyt olla – ja miten en riittänyt. Ja miten sitä hierottiin naamaani vuodesta toiseen. Eikä illalla itkusta ollut tulla loppua. Olin halunnut tavata tallilla, koska tiesin, että hevonen auttaa pahimman yli. Se on ainut olento, jolle tunnun riitävän. Sen kanssa ei pelota. Sen kanssa olen rohkea.

Tänään oli kirkkaampi päivä. Minusta tuli tänään omaishoitaja. Sitä ennen kuitenkin kävin työterveyspsykologilla. Selitin neljässäkymmenessäviidessä minuutissa sen, mitä elämässäni on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Hän oli ensimmäinen ihminen, jolle kerroin kaikesta kaiken yhdellä kertaa. Tähän mennessä olen pilkkonut haasteita osiin ja jakanut eri ihmisille erilaisia paloja. Kolmen vartin kohdalla hän pysäytti minut.

”Nyt on ihan pakko sanoa, että minua hengästyttää. Sinulla on ollut ihan kohtuuttomia tilanteita elämässäsi. Kohtuutonta kyytiä. Sanon tämän nyt paitsi ammattilaisena niin myös neljäkymmentäkahdeksanvuotiaana miehenä. Olen pahoillani.”

Olen aika huono ottamaan vastaan kohteliaisuuksia. Tulkitsen ne aina niin, että ihmiset vain sanovat niin asemansa tai jonkun agendan vuoksi. Ehkä hän halusi asiakkaan. Mutta hän toisteli ihmetystään siitä kuinka hienosti erittelen asioita ”tertiäärisellä levelillä” (ajattelin, että hän varmasti tarkoittaa ekstraterrestiaalista, muttei osannut ihan lausua sitä. Terveystalon työterveyspsykologit ovat kuitenkin aika liukuhihna-ammattilaisia). Ja kuinka hämmästyttävää on, että kykenen suhtautumaan toisiin ihmisiin empaattisesti kaikesta huolimatta – näkemään kaikissa hyvää ja ottamaan huomioon monen ihmisen näkökulman samaan asiaan. ”Mistä se tulee? Miten sinusta on tullut tuollainen, koska ei tuollaiseksi synnytä.”

”Emminä tiiä!!! Olen varmasti ekstraterrestiaalinen. Mistä lie sikisin!”

Siitä aiheutuu tietysti sekin, että hajoan palasiksi maailman epäoikeudenmukaisuuksista. Siitä kun lähi-ihmisiä kohdellaan epäkunnioittavasti tai kun ihmisten lihanhimoa tyydyttämään kasvatettua elävää eläintä hakataan rautatangolla eteenpäin teuraslinjalla. Kun E.T. päätyy maahan, amerikkalaisen peruskoulun biologian tunnille, hän vapauttaa kaikki sammakot. Leikeltäväksi tarkoitetut eläimet. Ehkä psykologi viittasi siihen.

En käsitä konflikteja enkä niissä viihtyviä ihmisiä (siihen ekstraterrestiaalinen kyvykkyyteni asettua toisen asemaan ei ilmeisesti riitä). Minä olen ollut huono aloittamaan konflikteja eli riitauttamaan mitään. Jos joudun keskelle konfliktia käperryn palloksi ja huudan kädet korvilla, että lopettakaa. Saati sitten jos syytökset koskevat minua. Olisin surkein rauhanturvaaja ikinä.

Viime viikolla perjantaina minulle soitti vakuutusmyyjä. Hän tarjosi vakuutuspakettia ja kysyi milloin minulla olisi aikaa jutella paremmin. Katsoin kalenterista ajan, vaikken halunnut kilpailuttaa vakuutuksiani. Hetken päästä selvisi, ettei kyseessä olisi uusi soitto puhelimella vaan tapaaminen meillä kotona. Sanoin, että tervetuloa, vaikken halunnut että hän tulee. Lauantain ja sunnuntain mieltä painoi tuleva vakuutusvierailu. Tänään otin itseäni niskasta ja lähestyin miestä sähköpostitse. Kirjoitin viisi viestiversiota, joissa jokaisessa pahoittelin kovasti ja muotoilin erilaisia hyväksyttäviä melkein tosia syitä perua sovittu tapaaminen. Kunnes kuudenten viestiin kirjoitin vain: ”Haluan perua tapaamisemme.”

Minua koeteltiin heti. Sain paluupostissa vuolaan selityksen kuinka tapaaminen nyt kuitenkin olisi paikallaan, ja että voisin vaikka ehdottaa uutta aikaa jos tiistai olisi huono. Vastasin jämäkästi: ”Kiitos, mutta ei kiitos.” Onneksi hän ei soittanut. Sähköposti on meidän konfliktikammoisten kilttien ihmisten pelastus.

Päivän päätteeksi sain postia kaupungin erityispalveluista. Minulle, tai oikeammin lapselleni, oli myönnetty omaishoidon tuki. Toistaiseksi voimassaolevana. Istuin keskelle keittiön lattiaa ja itkin ilosta. Kahdesta syystä – tai oikeammin yhdeksästä syystä. Ensimmäiseksi siitä, että kotona tekemäni työ oli tunnistettu vaativaksi ja jatkuvaksi – se ei ollut enää näkymätöntä tai tavanomaista. Toiseksi, kolmanneksi, neljänneksi, ja niin edelleen – yhdeksänteen saakka: kaksi lattialämmitystermostaattia oli rikki, antenni oli rikki, keskuspölynimuri oli rikki, auton webasto oli rikki, ja ilmastointi oli rikki, ja kahdella luottokortilla oli yhteensä 2000€ velkaa. Ensimmäisen vuoden omaishoidon tuki ei riittäisi kaikkiin, mutta saisin ruksittua listan ainakin melkein loppuun.

Ja käytän tukea ehkä terapian jatkumiseen senkin jälkeen kun työnantaja ei enää suostu maksamaan vaan viestittää, että E.T:n olisi aika painua kotiinsa koska hän on hengästyttänyt muita liikaa.

 

 

Advertisements

Hätävarautuvat lapset

Tänään olin taas valeaikuinen. Pyöräilin kauppaan pyörällä, jonka penkki oli liian korkealla ja vaihteet jäätyneet kiinni ykköselle. Voisi kuvitella, että neljäkymmentäkaksivuotiaaksi kääntynyt korkeakoulutettu nainen olisi elämässään sellaisessa vaiheessa, että hän tekisi ruokaostosmatkansa asiallisesti ja arvokkaasti, tai edes aikuismaisesti: sopivalla pyörällä ja oikeaan tahtiin. Mutta minä vispasin hirveää kyytiä ja seisten, enkä siksi enää jaksanut polkea alikulun jälkeistä ylämäkeä ja päädyin taluttamaan pyörää suuren osan matkasta.

Pienempi lapsi palasi koulusta kertoen, että oli ollut uimapäivä ja hän oli joutunut uimaan uimahallin lainahousuissa. Joku oli lainannut hänelle pyyhettään. Lainauimahousut olivat kiristäneet inhottavasti. Mutta uinti oli onnistunut hyvin ja palkinnoksi oli saanut suklaamunkin kahviosta. Hän toi rasvatahraisessa paperipussissa neljänneksen munkista kotiin. Söi siitä puolet ja toi loput minulle kovin sentimentaalisin elkein, harvinaisesti silmiin katsoen.

Lapsi on katsonut jo kaksi päivää Fortumin mainosta, jossa aikuinen mieskertojaääni tunnustaa rakkauttaan äidille. Sille, joka piti aina huolta ja tarjosi suojaa silloinkin kun hän oli ajattelematon ja teki pahoja. Nyt äiti (maa) on jo vanha ja voi huonosti. Kertojan ääni toteaa, että nyt on hänen vuoronsa huolehtia äidistä. Lapsi on selvästi huomannut yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Tunnistanut minut vähän huonosti voivaksi ja huolenpitoa kaipaavaksi äidiksi.

”Sä saat tän munkin lopun. Mua itketti taas se mainos.”

Isompi lapsi tuli koulusta ja kertoi, että historian kokeesta tuli kasi puoli. Siitä, johon hän unohti lukea koska minä unohdin jälleen kerran, että mitään koetta olikaan, saati että olisin auttanut lukemaan. Unohdamme aina yhdessä, joten voi varmaan ajatella, että tuen lapsen koulunkäyntiä solidaarisuudella. Hän pärjää silti minusta huolimatta. Huomautan, että mielestäni tein jo tarpeeksi kun siirsin neljätoista vuotta sitten hänen rakennuspalikoikseen apulaisprofessorigeenini.

Lasten isä nyökkäilee kun vanhempainterapeutti toteaa tapaamisessa, että minä olen pelastanut lapsen hengen. Ehkä kirjaimellisestikin, mutta ainakin kuvainnollisesti. Että on kerrassaan ihmeellistä todistaa tällaista sinnikkyyttä ja empatiaa niinkin haastavaa lasta kohtaan. Ja että nyt on isän vuoro ottaa koppia koska lapsi on siihen viimeinkin valmis. Minä hurraan melkein ääneen, että nyt on juuri oikea aika, koska lapsi juoksee maailmalla lainauimahousuissa ja syöttää minulle munkinrippeitä. Siinä taitaa olla kaksi universaalia indikaattoria, että isäreserviä tarvitaan.

Minun lapsillani on onneksi sellainen isä, joka on hyväntahtoinen, viisas ja loputtoman luotettava. Minä voin ihan reippaasti olla hunningolla. Tai tallilla, entistäkin enemmän.

Olen unohtanut ostaa vessapaperia jo kolmena peräkkäisenä päivänä. Istun vessapaperittomana pöntöllä ja huudan lapsille, että nyt se on sitten ihan kokonaan loppu. Vastaukseksi tulee kaksi kertaa ”Odota!” Hetken päästä molemmat seisovat oven takana, molemmilla kädessään vessapaperirulla.

”Meillä oli omissa huoneissa hätävararullat”

 

Annikki vauhdissa

Olen ilahtuneena vastaanottanut lukijakysymyksen! Kiitos lukija. Paneuduin siihen kolme päivää ja voin todeta luotettavalla kurkunpään tulehduksen madaltamalla äänelläni, että olen pohtinut vastausta hyvin moniulotteisesti. Toissapäivänä mietin kysymystä kuolevan kukon äärellä, eilen hevosen perässä kärryissä istuen, tänään aamulla viimeksi suihkussa kun pesin hiuksiani shampoolla, joka lupasi minulle intensiivistä hoivaa. Takaan, että vastaukseni heijastelee tätä reflektiotilanteiden kontekstuaalista kirjoa.

*

Hyvä Annikki, haluaisin tiedustella viisauttasi näin tulevan adoptioäidin näkökulmasta. Kotona on oltava pitkään ja kavereita ei saa kutsua kylään ihan heti perheellistymisen jälkeen, mutta mitä muita neuvoja sinulla noin kokemuspohjalta löytyisi jaettavaksi asti adoption alkuvuosia ajatellen? Yleensä neuvoja saa pyytämättäkin niiltä, joilla kaikki on mennyt (ainakin parin vuoden aikajanalla) ns. putkeen, ja sekös ärsyttää. ”Kun teet niin kuin me ollaan tehty, niin varmasti lapsi menee yliopistoon isona!” Wtf, Annikki?

*

Hyvä lukija

Kiitos kysymyksestäsi, joka kielii siitä, että haluat valmistautua adoptiolapsen saapumiseen (ja siitä, että olet laittanut merkille kognitiivisen ylivertaisuuteni). Ensimmäinen ohjeeni on, että lakkaa valmistautumasta. Se on mahdotonta. Vähän kärjistin tuossa kyllä; sen verran voin joustaa, että kuuntele avoimesti toisten kokemuksia tai lue niistä (ohita ne besserwisser-neuvot kuitenkin), mutta ei muuta. Älä kerää to-do-listaa tai niksipirkan neljättä volumea äläkä piirrä dynaamisia miellekarttoja. Tähän ei voi valmistautua. Lapsi koulii sinut, sinä et voi hänelle juuri mitään. Lapsi tulee elämääsi ja ottaa sen minkä tarvitsee – ilmaisten sen joko nätisti tai ei niin nätisti. Sinun suunnitellulla toiminnallasi ei ole juurikaan vaikutusta mihinkään. (Adoptio)äitinä oleminen ei tarkoita hallintaa.

  1. Nauti
    Adoptiolapsen kanssa eläminen on parhaimmillaan tosi hauskaa. Se on aluksi jännittävää ja uutta ja ihanaa – nauti siitä ajasta. Älä suorita. Älä huolehdi miten mikäkin vaikuttaa mihinkin ja että toimitko varmasti oikein. Siinä se nyt on: naura ja leiki sen kanssa. Ei muuta.
    .
  2. Unohda kasvatus
    Meidän lapset saapuvat aina vähän liian kovia kokeneina. Heillä on jo vuoden saati parin iässä joukko hyvin lujassa istuvia, joskus jopa pysyviä selviämiskeinoja. Yleisin näistä on omaehtoisuus – elämän ohjat on ollut pakko ottaa omiin käsiin koska vaihtuvien aikuisten käyttäytyminen on ollut ennustamatonta ja huomio puutteellista. Meidän lapsemme eivät niin sanotusti ”kunnioita aikuisia” eivätkä siten asetu kovin helposti myöskään kasvatettaviksi. Heillä on siihen kaikki oikeus – me aikuiset emme ole ansainneet heidän kunnioitustaan. Me olemme pettäneet heidät kaikkein heikoimmillaan.

    Lapselle omaehtoisuudessa on kyseessä elämästä ja kuolemasta (se tuntuu hänestä siltä): hän pelkää katoavansa, jos luovuttaa vähääkään hallinnastaan pois itseltään. Sinun tehtäväsi ei ole osoittaa hänen toimintaansa vääräksi vaikka hänen olosuhteensa ovatkin muuttuneet ja hän on nyt turvassa. Sinun tehtäväsi on ymmärtää ja kunnioittaa sitä miksi lapsi on joutunut kehittämään selviytymiskeinonsa, ei yrittää ”kasvattaa” häntä kunnioittamaan sinua ja sinun sääntöjäsi. Te joko opettelette elämään yhdessä niin, että lapsi pitää aina suuren osan hallintaa itsellään tai sitten hän kykenee ajan kanssa luopumaan osasta ja luottamaan sinuun enemmän. Tähän ei ole oikotietä.

  1. Ole ihminen (muovailuvahaihminen)
    Unohda roolit. Unohda, että sinä olet aikuinen ja hän lapsi – nämä ohjaavat käyttäytymistä todella voimakkaasti ja perinteisesti, eikä niistä aina pääse irti, mutta haitaksi nämä roolit ovat kun alat odottaa lapselta keskimääräistä ”lapsen käytöstä” ja alat itse suorittaa keskimääräistä ”vanhemman käyttäytymistä” – koska te ette ole keskenänne kumpaakaan. Silloin te molemmat todennäköisesti epäonnistutte ja päädytte palkintojen ja rangaistusten tielle (ne eivät yleensä toimi meidän lastemme kohdalla).

    Luja ja autoritäärinen kasvatus pahimmillaan estää keskinäisen luottamuksen syntymisen. Jämäkkä ja johdonmukainen saa olla, mutta lapsi ei ole sinun muovailuvahaasi – sinä olet hänen. Ja sitä kautta hän kokee olevansa jonkinlainen ihminen: sinun muovaamisesi kautta. Sinä reagoit muovautumiseen ihmisenä, äitinä, sinuna, ja lapsi kasvaa ymmärtämään itsestään enemmän suhteessa sinuun. Aina kun mahdollista, ole ihminen toiselle ihmiselle. Ensin ihminen, sitten vasta äiti. Kun kunnioitat lasta, hänen toiveitaan ja myös hänen raivostuttavia piirteitään, hän kokee itsensä hyväksytyksi.
    Kuulostaa helpolta, mutta meidän yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme on niin lujassa ajatus siitä, että lasten tulee kunnoittaa aikuisia (kategorisesti) ja totella kaikessa, että pienikin poikkeaminen näyttää ja tuntuu kerettiläiseltä. Lapsella ei ole kategorista velvollisuutta totella aikuista vain koska on lapsi. Aikuisella on sen sijaan velvollisuus rakentaa sellainen suhde lapseen, että kyseessä on molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuva toiminta. Lapsi ei kykene sen rakentamiseen, se on aikuisen tehtävä.

  1. Kasvata oikein luja suojakuori
    Kaikki pienikin mikä näyttää menevän vähän pieleen, johtuu aina oletusarvoisesti vanhempien (erityisesti äidin) puutteellisesta toiminnasta. Lapsi tulee todennäköisesti käyttäytymään vähän eri tavalla kuin biologisiin perheisiin syntyneet ja niihin jääneet ikätoverinsa. Aina kun tuo käyttäytyminen on epäsopivaa, käännytään vanhempien puoleen ja aletaan etsiä vikaa: sovitaan palavereja, tehdään vuorovaikutusvideointeja ja kotikäyntejä. Joskus tietysti on varaa katsoa peiliin, mutta meidän lastemme kohdalla on usein niin, että haasteet kumpuavat ajasta jolloin lapsi makasi pinnasängyssä toisella puolella maapalloa ja itki itsensä uneen samalla kun me istuimme iltapalapöydässä ja haaveilimme lapsesta. Mutta silti syytä etsitään loputtomasti meistä.

    Usko, että sinä riität. Sinun tehtäväsi on olla epätäydellinen muovailuvahaihminen, joka EI LUOVUTA. Se riittää. Ei muuta.

 

Jos joku sanoo, että ”Tee näin niin onnistut” niin hän elää omassa elämässään sellaisessa illuusiossa, että on omalla toiminnallaan saanut aikaiseksi jotakin vaikka todellisuudessa hän on ollut onnekas ja saanut lapsen, joka pärjää oman traumansa kanssa riittävän hyvin. Ehkä hyvä niin, toivon että minäkin eläisin sellaisessa illuusiossa. On kuitenkin yhtä monta adoptiovanhempaa (mutta he eivät rynni neuvomaan ketään), jotka sanoisivat ”Tein aivan kaiken minkä keksin ja mitä neuvottiin, useimmiten jokaisen asian viisi kertaa ja varmuuden vuoksi vielä takaperin ja mustan kissan istuessa olkapäällä. Eikä mikään onnistu.”

Jokainen lapsi on erilainen siinä miten käsittelee omaa traumaansa, miten paljon sietää ahdistusta ja mitä sille tekee. Joillakin elämä asettuu normaaleihin uomiin helpommin kuin toisilla. Joillakin on taakkana vielä kognitiivisia tai neurologisia haasteita, toisilla ei mitään. Kaikki saattaa mennä aika vaivattomastikin. Tai sitten päätyä siihen, että lapsi annetaan/otetaan sijoitukseen teini-iän kynnyksellä ja vanhemmat istuvat lopun elämäänsä terapiassa selvitäkseen kaikesta. Kukaan ei tiedä. Eikä kumpaakaan lopputulosta aiheuta se kävikö teillä vieraita viikon päästä vai kolmen viikon päästä. Tai nukutitko lapsen oikealla vai vasemmalla kyljelläsi maaten, piditkö tarpeeksi sylissä, syötitkö D-vitamiinia tai luitko tarpeeksi monta sisällöllisesti ja etnisen monimuotoisesti sopivaa kirjaa hänelle.

Kaikella kunnioituksella – olette astumassa ihmelliseen maailmaan, joka kasvattaa ennen kaikkea teitä. Onnea ja rakkautta ja WTF!?-asennetta matkaan! Niillä pötkii pitkälle.

Annikki

PS – Toki voi varmistella selustaansa ja hankkia tuommoista vihreässä pullossa olevaa ”intensive caring” shampoota – sillä voi sitten suihkussa kuitata sen itsestään huolta pitämisen, jota kaikki sanovat, että pitää muistaa tehdä! Sekin tulee sitten suoritettua eikä mahdollisista vaikeuksista voi syyttää sitä, ettei äiti muistanut pitää itsestään huolta.