Annikki vauhdissa

Olen ilahtuneena vastaanottanut lukijakysymyksen! Kiitos lukija. Paneuduin siihen kolme päivää ja voin todeta luotettavalla kurkunpään tulehduksen madaltamalla äänelläni, että olen pohtinut vastausta hyvin moniulotteisesti. Toissapäivänä mietin kysymystä kuolevan kukon äärellä, eilen hevosen perässä kärryissä istuen, tänään aamulla viimeksi suihkussa kun pesin hiuksiani shampoolla, joka lupasi minulle intensiivistä hoivaa. Takaan, että vastaukseni heijastelee tätä reflektiotilanteiden kontekstuaalista kirjoa.

*

Hyvä Annikki, haluaisin tiedustella viisauttasi näin tulevan adoptioäidin näkökulmasta. Kotona on oltava pitkään ja kavereita ei saa kutsua kylään ihan heti perheellistymisen jälkeen, mutta mitä muita neuvoja sinulla noin kokemuspohjalta löytyisi jaettavaksi asti adoption alkuvuosia ajatellen? Yleensä neuvoja saa pyytämättäkin niiltä, joilla kaikki on mennyt (ainakin parin vuoden aikajanalla) ns. putkeen, ja sekös ärsyttää. ”Kun teet niin kuin me ollaan tehty, niin varmasti lapsi menee yliopistoon isona!” Wtf, Annikki?

*

Hyvä lukija

Kiitos kysymyksestäsi, joka kielii siitä, että haluat valmistautua adoptiolapsen saapumiseen (ja siitä, että olet laittanut merkille kognitiivisen ylivertaisuuteni). Ensimmäinen ohjeeni on, että lakkaa valmistautumasta. Se on mahdotonta. Vähän kärjistin tuossa kyllä; sen verran voin joustaa, että kuuntele avoimesti toisten kokemuksia tai lue niistä (ohita ne besserwisser-neuvot kuitenkin), mutta ei muuta. Älä kerää to-do-listaa tai niksipirkan neljättä volumea äläkä piirrä dynaamisia miellekarttoja. Tähän ei voi valmistautua. Lapsi koulii sinut, sinä et voi hänelle juuri mitään. Lapsi tulee elämääsi ja ottaa sen minkä tarvitsee – ilmaisten sen joko nätisti tai ei niin nätisti. Sinun suunnitellulla toiminnallasi ei ole juurikaan vaikutusta mihinkään. (Adoptio)äitinä oleminen ei tarkoita hallintaa.

  1. Nauti
    Adoptiolapsen kanssa eläminen on parhaimmillaan tosi hauskaa. Se on aluksi jännittävää ja uutta ja ihanaa – nauti siitä ajasta. Älä suorita. Älä huolehdi miten mikäkin vaikuttaa mihinkin ja että toimitko varmasti oikein. Siinä se nyt on: naura ja leiki sen kanssa. Ei muuta.
    .
  2. Unohda kasvatus
    Meidän lapset saapuvat aina vähän liian kovia kokeneina. Heillä on jo vuoden saati parin iässä joukko hyvin lujassa istuvia, joskus jopa pysyviä selviämiskeinoja. Yleisin näistä on omaehtoisuus – elämän ohjat on ollut pakko ottaa omiin käsiin koska vaihtuvien aikuisten käyttäytyminen on ollut ennustamatonta ja huomio puutteellista. Meidän lapsemme eivät niin sanotusti ”kunnioita aikuisia” eivätkä siten asetu kovin helposti myöskään kasvatettaviksi. Heillä on siihen kaikki oikeus – me aikuiset emme ole ansainneet heidän kunnioitustaan. Me olemme pettäneet heidät kaikkein heikoimmillaan.

    Lapselle omaehtoisuudessa on kyseessä elämästä ja kuolemasta (se tuntuu hänestä siltä): hän pelkää katoavansa, jos luovuttaa vähääkään hallinnastaan pois itseltään. Sinun tehtäväsi ei ole osoittaa hänen toimintaansa vääräksi vaikka hänen olosuhteensa ovatkin muuttuneet ja hän on nyt turvassa. Sinun tehtäväsi on ymmärtää ja kunnioittaa sitä miksi lapsi on joutunut kehittämään selviytymiskeinonsa, ei yrittää ”kasvattaa” häntä kunnioittamaan sinua ja sinun sääntöjäsi. Te joko opettelette elämään yhdessä niin, että lapsi pitää aina suuren osan hallintaa itsellään tai sitten hän kykenee ajan kanssa luopumaan osasta ja luottamaan sinuun enemmän. Tähän ei ole oikotietä.

  1. Ole ihminen (muovailuvahaihminen)
    Unohda roolit. Unohda, että sinä olet aikuinen ja hän lapsi – nämä ohjaavat käyttäytymistä todella voimakkaasti ja perinteisesti, eikä niistä aina pääse irti, mutta haitaksi nämä roolit ovat kun alat odottaa lapselta keskimääräistä ”lapsen käytöstä” ja alat itse suorittaa keskimääräistä ”vanhemman käyttäytymistä” – koska te ette ole keskenänne kumpaakaan. Silloin te molemmat todennäköisesti epäonnistutte ja päädytte palkintojen ja rangaistusten tielle (ne eivät yleensä toimi meidän lastemme kohdalla).

    Luja ja autoritäärinen kasvatus pahimmillaan estää keskinäisen luottamuksen syntymisen. Jämäkkä ja johdonmukainen saa olla, mutta lapsi ei ole sinun muovailuvahaasi – sinä olet hänen. Ja sitä kautta hän kokee olevansa jonkinlainen ihminen: sinun muovaamisesi kautta. Sinä reagoit muovautumiseen ihmisenä, äitinä, sinuna, ja lapsi kasvaa ymmärtämään itsestään enemmän suhteessa sinuun. Aina kun mahdollista, ole ihminen toiselle ihmiselle. Ensin ihminen, sitten vasta äiti. Kun kunnioitat lasta, hänen toiveitaan ja myös hänen raivostuttavia piirteitään, hän kokee itsensä hyväksytyksi.
    Kuulostaa helpolta, mutta meidän yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme on niin lujassa ajatus siitä, että lasten tulee kunnoittaa aikuisia (kategorisesti) ja totella kaikessa, että pienikin poikkeaminen näyttää ja tuntuu kerettiläiseltä. Lapsella ei ole kategorista velvollisuutta totella aikuista vain koska on lapsi. Aikuisella on sen sijaan velvollisuus rakentaa sellainen suhde lapseen, että kyseessä on molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuva toiminta. Lapsi ei kykene sen rakentamiseen, se on aikuisen tehtävä.

  1. Kasvata oikein luja suojakuori
    Kaikki pienikin mikä näyttää menevän vähän pieleen, johtuu aina oletusarvoisesti vanhempien (erityisesti äidin) puutteellisesta toiminnasta. Lapsi tulee todennäköisesti käyttäytymään vähän eri tavalla kuin biologisiin perheisiin syntyneet ja niihin jääneet ikätoverinsa. Aina kun tuo käyttäytyminen on epäsopivaa, käännytään vanhempien puoleen ja aletaan etsiä vikaa: sovitaan palavereja, tehdään vuorovaikutusvideointeja ja kotikäyntejä. Joskus tietysti on varaa katsoa peiliin, mutta meidän lastemme kohdalla on usein niin, että haasteet kumpuavat ajasta jolloin lapsi makasi pinnasängyssä toisella puolella maapalloa ja itki itsensä uneen samalla kun me istuimme iltapalapöydässä ja haaveilimme lapsesta. Mutta silti syytä etsitään loputtomasti meistä.

    Usko, että sinä riität. Sinun tehtäväsi on olla epätäydellinen muovailuvahaihminen, joka EI LUOVUTA. Se riittää. Ei muuta.

 

Jos joku sanoo, että ”Tee näin niin onnistut” niin hän elää omassa elämässään sellaisessa illuusiossa, että on omalla toiminnallaan saanut aikaiseksi jotakin vaikka todellisuudessa hän on ollut onnekas ja saanut lapsen, joka pärjää oman traumansa kanssa riittävän hyvin. Ehkä hyvä niin, toivon että minäkin eläisin sellaisessa illuusiossa. On kuitenkin yhtä monta adoptiovanhempaa (mutta he eivät rynni neuvomaan ketään), jotka sanoisivat ”Tein aivan kaiken minkä keksin ja mitä neuvottiin, useimmiten jokaisen asian viisi kertaa ja varmuuden vuoksi vielä takaperin ja mustan kissan istuessa olkapäällä. Eikä mikään onnistu.”

Jokainen lapsi on erilainen siinä miten käsittelee omaa traumaansa, miten paljon sietää ahdistusta ja mitä sille tekee. Joillakin elämä asettuu normaaleihin uomiin helpommin kuin toisilla. Joillakin on taakkana vielä kognitiivisia tai neurologisia haasteita, toisilla ei mitään. Kaikki saattaa mennä aika vaivattomastikin. Tai sitten päätyä siihen, että lapsi annetaan/otetaan sijoitukseen teini-iän kynnyksellä ja vanhemmat istuvat lopun elämäänsä terapiassa selvitäkseen kaikesta. Kukaan ei tiedä. Eikä kumpaakaan lopputulosta aiheuta se kävikö teillä vieraita viikon päästä vai kolmen viikon päästä. Tai nukutitko lapsen oikealla vai vasemmalla kyljelläsi maaten, piditkö tarpeeksi sylissä, syötitkö D-vitamiinia tai luitko tarpeeksi monta sisällöllisesti ja etnisen monimuotoisesti sopivaa kirjaa hänelle.

Kaikella kunnioituksella – olette astumassa ihmelliseen maailmaan, joka kasvattaa ennen kaikkea teitä. Onnea ja rakkautta ja WTF!?-asennetta matkaan! Niillä pötkii pitkälle.

Annikki

PS – Toki voi varmistella selustaansa ja hankkia tuommoista vihreässä pullossa olevaa ”intensive caring” shampoota – sillä voi sitten suihkussa kuitata sen itsestään huolta pitämisen, jota kaikki sanovat, että pitää muistaa tehdä! Sekin tulee sitten suoritettua eikä mahdollisista vaikeuksista voi syyttää sitä, ettei äiti muistanut pitää itsestään huolta.

 

 

5 comments

  1. Hienosti koottu! Lisäisin vielä sen, että samaan aikaan, kun olettaa vaikeuksien johtuvan taustasta, kannatta olettaa, että ne eivät johdu siitä ja näissä olettamuksissa luottaa vain itseensä, eikä keneenkään asiantuntijaan. Esimerkkinä: jos tuntuu että lapsi ei kuule, kannattaa olettaa, että syynä voi olla jonkinlainen vika samaan aikaan, kun olettaa, että kyseessä voi vaan olla taito olla kuulematta, joka on kehittynyt vaikkapa meluisassa lastenkodissa tms. Näin tulee suurimmalla todennäköisyydellä korjattua kaikki minkä voi että annettua tilaa sille mitä ei voi. 😍

    Liked by 1 person

  2. Tää viimeisin oli niin hyvä. Kiitos. Postaan samantien mun miehelle. Viisaita sanoja. Meillä 13-vuotta yhteistä taipaletta adoptiolapsemme kanssa ja puit hyvin sanoiksi mitä tulee tai ei tule eteen, kun lapsen saa syliin ja yhteinen elämä alkaa. Hyvä kun kirjoitat niin suoraan. Itse olisin toivonut, että meille olisi kerrottu realistisemmin mitä kaikkea on ehkä edessä. Puhuttu enemmän psyykkisistä ja tunne-elämän vaurioista. Apua kun aloimme hakea ja siitä taistella lapsen ollessa alle kolme vuotta, niin koimme vuosia vähättelyä, ja syyllistimme monesti itseämme. Onneksi lapsi on tehnyt meistä parempia vanhempia ja opimme luottamaan itseemme ja siihen, että me tiedämme mikä on parasta meille ja lapsellemme.

    Like

    1. Kiitos! Ja kyllä, adoptioneuvonta ei valmistanut meitäkään realistisesti yhtään mihinkään. Siinä vaiheessa pitäisi kuulla oikeita rehellisiä kertomuksia laidasta laitaan.

      Like

  3. Ohho! Sepä oli perusteellista työtä. Vetäydyn tutkistelemaan tätä ja palaan, jos vielä uskallan. Tulevaisuus näyttää aivan h**vetin pelottavalta (sori ranskasta).

    Apua.

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s