Hätävarautuvat lapset

Tänään olin taas valeaikuinen. Pyöräilin kauppaan pyörällä, jonka penkki oli liian korkealla ja vaihteet jäätyneet kiinni ykköselle. Voisi kuvitella, että neljäkymmentäkaksivuotiaaksi kääntynyt korkeakoulutettu nainen olisi elämässään sellaisessa vaiheessa, että hän tekisi ruokaostosmatkansa asiallisesti ja arvokkaasti, tai edes aikuismaisesti: sopivalla pyörällä ja oikeaan tahtiin. Mutta minä vispasin hirveää kyytiä ja seisten, enkä siksi enää jaksanut polkea alikulun jälkeistä ylämäkeä ja päädyin taluttamaan pyörää suuren osan matkasta.

Pienempi lapsi palasi koulusta kertoen, että oli ollut uimapäivä ja hän oli joutunut uimaan uimahallin lainahousuissa. Joku oli lainannut hänelle pyyhettään. Lainauimahousut olivat kiristäneet inhottavasti. Mutta uinti oli onnistunut hyvin ja palkinnoksi oli saanut suklaamunkin kahviosta. Hän toi rasvatahraisessa paperipussissa neljänneksen munkista kotiin. Söi siitä puolet ja toi loput minulle kovin sentimentaalisin elkein, harvinaisesti silmiin katsoen.

Lapsi on katsonut jo kaksi päivää Fortumin mainosta, jossa aikuinen mieskertojaääni tunnustaa rakkauttaan äidille. Sille, joka piti aina huolta ja tarjosi suojaa silloinkin kun hän oli ajattelematon ja teki pahoja. Nyt äiti (maa) on jo vanha ja voi huonosti. Kertojan ääni toteaa, että nyt on hänen vuoronsa huolehtia äidistä. Lapsi on selvästi huomannut yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Tunnistanut minut vähän huonosti voivaksi ja huolenpitoa kaipaavaksi äidiksi.

”Sä saat tän munkin lopun. Mua itketti taas se mainos.”

Isompi lapsi tuli koulusta ja kertoi, että historian kokeesta tuli kasi puoli. Siitä, johon hän unohti lukea koska minä unohdin jälleen kerran, että mitään koetta olikaan, saati että olisin auttanut lukemaan. Unohdamme aina yhdessä, joten voi varmaan ajatella, että tuen lapsen koulunkäyntiä solidaarisuudella. Hän pärjää silti minusta huolimatta. Huomautan, että mielestäni tein jo tarpeeksi kun siirsin neljätoista vuotta sitten hänen rakennuspalikoikseen apulaisprofessorigeenini.

Lasten isä nyökkäilee kun vanhempainterapeutti toteaa tapaamisessa, että minä olen pelastanut lapsen hengen. Ehkä kirjaimellisestikin, mutta ainakin kuvainnollisesti. Että on kerrassaan ihmeellistä todistaa tällaista sinnikkyyttä ja empatiaa niinkin haastavaa lasta kohtaan. Ja että nyt on isän vuoro ottaa koppia koska lapsi on siihen viimeinkin valmis. Minä hurraan melkein ääneen, että nyt on juuri oikea aika, koska lapsi juoksee maailmalla lainauimahousuissa ja syöttää minulle munkinrippeitä. Siinä taitaa olla kaksi universaalia indikaattoria, että isäreserviä tarvitaan.

Minun lapsillani on onneksi sellainen isä, joka on hyväntahtoinen, viisas ja loputtoman luotettava. Minä voin ihan reippaasti olla hunningolla. Tai tallilla, entistäkin enemmän.

Olen unohtanut ostaa vessapaperia jo kolmena peräkkäisenä päivänä. Istun vessapaperittomana pöntöllä ja huudan lapsille, että nyt se on sitten ihan kokonaan loppu. Vastaukseksi tulee kaksi kertaa ”Odota!” Hetken päästä molemmat seisovat oven takana, molemmilla kädessään vessapaperirulla.

”Meillä oli omissa huoneissa hätävararullat”

 

Advertisements

One comment

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s