Author: onnekas

Pähkinävoikärpänen

Hiltonin jäsenasiakkaana saan kirjautuessa kaksi ilmaista vesipulloa. Jäsenyys on perua muutaman vuoden takaa kun Pohjois-Amerikassa matkatessa piti olla hotellin ketjujäsenyys ilmaista wifiä varten. Uskollisuus kuluttajana on ongelmallista. Kortti- ja jäsenyyssysteemit alkavat tuottaa itse itseään, taikovat tarpeita tyhjästä. Tekevät tällaisista viattomista kulutuskriittisistä ihmisistä keksihirviöitä. Vastaanottotiskin vasemmassa päädyssä on kolhiintuneen muovikuvun alla lautasellinen pähkinävoikeksejä. Kyltissä lukee, että Hiltonin Timanttiplatinakultajäsenet™ voivat ottaa keksin. Kuvun alla pakoreittiä etsii kärpänen. Minä alan etsiä reittiä kuvun sisälle. Olen välittömästi sitä mieltä, että olen vähintäänkin Timanttiplatinakultajäsenen arvoinen ja että pähkinävoikeksi on erityisen tarpeellinen ravintolisä juuri tähän myöhäisiltaan.

Mutta kun ei ole Timanttiplatinakulta-pähkinävoikeksi-uskollinen niin ihan tavallisesta uskollisuudesta saa kaksi pulloa vettä. Muovipulloihin pullotettua tavallista vettä osavaltiossa, joka sijaitsee suurten järvien kainalossa. Olen varma, että se on erityisen hienoa vettä. Mineraaleja tietysti, ja suoloja tai jotain. Valtavat liput liehuvat hotellin pihassa joka päivä. Joka päivä on liputuspäivä, niin hienosta maasta on tietysti kyse. Joka päivä on uusi kertakäyttöpäivä. Hiltonin jäsenasiakkaan ei tarvitse syödä pestäviltä lautasilta; hän saa jokaiselle aamiaiselle jokaisen kupin ja kipon ja ruokailuvälineen joko pahvisena tai muovisena. Aamiaiselta lähtiessä hän kaataa tarjottimen sisällön suoraan valtavaan roska-astiaan.

Konferenssiuskollisuudesta saa ystäviä. Sellaisia, joita ei raaskisi jättää taakseen taas kerran kun Amtrak lähtee laiturilta. Sellaisia, jotka kertovat silmät loistaen luentotilaan lentäneestä ja polvelleen istahtaneesta kärpäsestä. Ja vaikka oman puolison uskollisuusohjelmassa olisi pysyvä optio ylimääräisille pähkinävoikeksi-ihmisille, olisi option käyttäminen aivan liian suuri riski. Siinä kävisi kuitenkin niin kuin Hiltonin kanta-asiakkuusjärjestelmän portaissa – takaisin ei olisi enää asiaa. Kuljetuttaisin tamman luokseni Floridaan, mutta kaiken muun kontaktin vanhaan maailmaan hoitaisin täydellisillä wifi-yhteyksillä.

Viimeisenä iltana toistakymmentä akateemista ihmistä istuu korealaisen karaokebaarin pienen ruskean huoneen keinonahkaisilla sohvilla ja laulaa täydellisen epäkorrektisti Sir Mix-a-lot’in biisiä Baby got back. Wifi-yhteys toimii myös tähtikaraokessa ja kuulen aamuyöllä, että mummuni on kuollut. Keskilännen ukkosmyrsky on ohi aamuyöllä, mutta Über-kuski ei koskaan saavu. Lyft toimii paremmin ja ehdin nukkua kaksi tuntia ennen Amtrakia Chicagoon. Edessä on 26 tuntia matkustamista ja itkun lykkäämistä. Mummu saunotti kerran Tapio Rautavaaran heidän pihasaunassaan. Meillä oli mummun kanssa yhteistä nämä aika legendaariset elämät.

Tuokiokuva Shikaakwasta

”Ja sit sen tyttöystävä narkki sen kytille. Oikeesti. Se oli vetäny sitä turpaan jo vaikka kuinka kauan. Hirveen näkönen naama joka toinen päivä. Ja mä olin, että lopeta nyt vitussa ne aineet. Että oikeesti, vittu mitä paskaa. Että sulla on ihan just kytät perässä. Ja sit siinä kävi niin. Sen muija narkki sen.”

Istun 1920-luvulla rakennetun Chicagon päärautatieaseman Grand Hallissa, pitkillä alkuperäisillä puupenkeillä ja odotan junaa. Kaiuttimista soi arkkitehtuurin ajan henkeen sopien Frank Sinatra. Vieressä puhuu puhelua aika valtavan iso mies. Amerikan kaupunkisuunnitteluyhdistys (American Planning Society) on valinnut rautatieaseman kansalliseksi Hienoksi Julkiseksi Tilaksi (Great Public Space). Trumpin myötä mainintaa on tarkennettu: ”Great Public Space, Just Great, It’s the Best”. Hienon Julkisen Tilan kriteereihin kuuluu yhteiskuntaluokkia ylittävä, kaikille saavutettavissa oleva julkinen tila.

”Hän valmistuu yhtä aikaa lukiosta ja ammattikorkeasta.”
”Eikä! Uskomatonta. Todella hienoa.”
”Kyllä. Hän otti ammattikorkean kursseja lukiossa. Suoritti molemmat yhtä aikaa.”
”Vaikuttavaa. Tosiaan huimaa!”
”Oikein hyvää matkaa teille, oli hauska tutustua.”
”Kiitos, samoin!”

Sinatran tilalla suuressa beaux-arts hallissa voisi soida elokuvamusiikin ehdoton virtuoosi Ennio Morricone, joka sävelsi musiikit Koskemattomiin (The Untouchables, 1987). Tässä Union Stationin pääaulassa kuvattiin leffasta kohtaus, jossa Kevin Costner ampuu pahiksia samalla kun irtonaiset lastenvaunut pomppivat alas suurta portaikkoa vauva kyydissään. Costner saa tietysti vaunut kiinni viimetipassa, suojaten koko ajan selustaansa tulittamalla kolmeen eri suuntaan.

Pieni, vaatimaton ja perushapan

Jouduin käyttämään äitienpäiväkortin heti aamulla, jo ennen kahdeksaa.

”Hei täältä on paperi loppu. Toisko joku mulle äitienpäivälahjaksi vessapaperia!” Siinä meni sen päivän momentti. Mutta lahja tuli kyllä ihan akuuttiin tarpeeseen.

Äitiviikko oli täysi. Töissä kyrpiintynyt arkkitehti ja yt-neuvotteluissa tarpeettomaksi todettu päällikkö käyttivät korrektissa kokouksessa molemmat ilmausta ”Mitä helvettiä”. Halusin hihitellä tilanteelle, mutta asiat olivat vakavia ja kiroilu ihan paikallaan. Kuljetin lasta terapiassa maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina. Itse istuin vanhempien tapaamisessa tiistaina. Puoliso oli työmatkalla puolet viikosta. Edustin meitä molempia. Palaveerasin lapsen lääkärin kanssa pariin otteeseen puhelimessa, kävin apteekissa ja täytin lomakkeita kansaneläkelaitokselle. Kävin tallilla joka päivä, opettelin valjastamaan ja ajamaan tammalla; kotona purin, pesin ja rasvasin valjaat ja sain koottua ne takaisin oikein päin. Huomasin aina välillä, että minulla on toinenkin lapsi. Vein lapset leffaan ja järjestin viikonlopulle syntymäpäivät, joita varten luutusin lattiat. Vein myös autonrenkaan paikattavaksi ja muistin päivittää lapsen koulutaksiaikataulut.

Äitienpäivän iltana pakkasin samalla kun lapset nukahtelivat. Lupasin ottaa työmatkalle mukaan pienemmän lapsen pienen jääkarhupehmolelun. Valko-karhu kysyi lapselta möreällä äänellä, että uskaltaako äidin matkaan lähteä. Että osaako se huolehtia varmasti.

”Ei se aina oikein kunnolla. Mutta ihan ok, ehkä sä uskallat.”

Viikon USA:n matkalle lähdetään rutiinilla. Paitsi että sukkia ei löydy yhtään mistään. Tavallisia mustia sukkia. Etsin niitä niin kauan, että koko muu perhe nukkuu jo. Löydän yhden parin ja päätän vaaleassa kevätyössä lähteä matkaan yksillä sukilla.

Viikolla minulle selvisi myös, että tammani on niin sanottu ”vokkerilainen” eli isälinjalta löytyy valtaori Vokker, neljännessä polvessa. Sekin selvisi, että vokkerilaiset eivät ole erityisen hinguttuja, varsinkaan ratsuiksi. Niitä kuvataan pieniksi, vaatimattoman näköisiksi ja perushappamiksi. Kaikki kyllä ihan totta minunkin tammani kohdalla, mutta samaistun jotenkin vokkerilaisuuteen itsekin: pieni, vaatimaton ja perushapan. Lisäisin kuitenkin listaan vielä monipuolisen ja rautarhermoisen, perusvakaan, mutta uteliaan ja herkän. Sitäkin me olemme.

Istun lentokoneessa ikkunapaikalla. Vieressä istuva nuorimies on huomattavan hermostunut. Hän heijaa ja heiluttaa polviaan ja käsiään, naputtaa sormillaan ja jalkapohjillaan ja hymisee ja sukii ohimoitaan. Vilkuilee ympärilleen ja rummuttaa kännykkänsä näyttöä. Minun tammani on hyvä maastokaveri hermostuneelle ja säikymmälle hevoselle. Sen rauhallisuus tarttuu. Minä olen hyvä lentokaveri hermostuneelle miehelle: istun rauhassa ja kädet sylissä. Me vokkerilaiset emme osaa hätkähtää kovin pienistä.

Tällä kertaa ei tämän kummempaa. Vähän käyneet tylsäksi nämä kirjoitukset, pahoittelen. Touchdown Reykjavikissa ja seuraavaksi raporttia Chicagosta. Lentävä tamma kuittaa.

Kemikaaliblogi

Laukkaan juuri hiekkatietä kun taskussa soittaa poliisi. Tiputan raville ja ehdin nähdä, että puhelin ei näytä soittajan numeroa. Se on yleensä poliisi. Puoliso on työmatkalla ja isompi lapsi yksin kotona. Tallilla soitan lapselle ja selviää, että poliisi oli käynyt viemässä loukkaantuneen koppelon hoitoon ja lapsi oli opastanut minne sen voi laittaa. Näin tämä käy, mietin.

Kotitien pari uudempaa naapuria ihmettelevät varmasti miksi poliisi tekee meille niin paljon kotikäyntejä. Neuvovat lapsiaan pysymään kaukana ”siitä talosta”. Vaikka minä kyllä neuvoin lastani miettimään haluaako hän alkaa uusia naapureita, jos perheen lapset nimittävät häntä neekeriksi senkin jälkeen kun hän on pyytänyt lopettamaan ja kertonut, että se loukkaa. Aivan ensimmäinen reaktioni oli kieltää häntä menemästä. Heti perään totesin, että en toki kiellä vaan lampsin jututtamaan lasten vanhemmat. Senkin aikeen pyörsin ja totesin, että parhainta olisi jos hän kutsuisi naapurin lapset meille niin voisin nätisti jutella asiasta. Mutta lapsi kieltäytyy. Kavereita on niin vähän, että hänen mielestään pitää vain kestää se, että sanotaan neekeriksi. Jonka jälkeen minä pongahdan välittömästi takaisin sille vaihteelle, että kiellän häntä kategorisesti menemästä enää naapuriin. Hän ei ymmärrä sanaa ”kategorisesti” ja aikoo mennä kumminkin.

Eläinfysiologian emeritusprofessori tulee auttamaan koppelon kopeloinnissa. Linnulla ei ole selkeitä murtumia, mutta se ei jostakin syystä varaa painoa jaloilleen ollenkaan. Sen toisessa jalassa on pinkki maalitahra. Olen varma, että naapurin neekeriksihaukkujalapset ovat ampuneet koppeloa paintball-aseella. Pahat, ilkeät, hirveät hirviölapset tekevät juuri tuollaista. Pienempi lapsi kertoo, että kaikki sen talon lapset – viisi poikaa – vielä kiroilivatkin lakkaamatta. ”Silleen äiti, että joka toinen sana oli kirosana”. Pöyristyn lisää. Vaikka olen sinä päivänä itse menossa jo viidennessä lasten kuullen sanotussa kirosanassa. Viisi päivää ruutukieltoa – anteeksi dekaani, ei tule nyt töistä mitään, tuli kiroiltua kotona. Ruutukielto.

Kaunis koppelo makaa mahallaan. Makaa ja syö puolukoita, auttaa pakkasen tyhjentämisessä uutta marjakautta varten. Professori ja minä päädymme siihen, että lintu ei ole liian kipeä ja voimme seurata rauhassa palaako sen jalkoihin toimintakyky. Hänellä on mukanaan injektioruisku ja ainetta, jolla olisi voinut lopettaa linnun. Mutta hän on haluton siihen ja tyytyväinen, ettei ruiskulle ollut käyttöä. Hän kertoo, että hänen omallatunnollaan on liian monta koe-eläinlintua, jotka hän on joutunut lopettamaan. Liian monta. Että hän ei mielellään keräisi enää yhtään enempää. Kapsahtaisin kaulaan jos olisin joku toisenlainen ihminen.

Käyn maatalouskaupassa ostamassa linimenttiä hevosen jalkoihin. Mietin maksanko hölmönä pelkästä etanolivedestä ja että imeytyyköhän aine oikeasti mihinkään muualle kuin mielenrauhaani. Lenkitän koirat, vien lisää puolukoita koppelolle, haen Helmi-kanan sisälle ja sudin sen kalkkipunkkijalat paraffiiniöljyllä. Isommalta koiralta puhdistan hampaat Ascophyllum nodosumilla. Poistan isomman lapsen peukalosta tikun pinseteillä ja molemilta koirilta punkit korvien takaa, jonka jälkeen valutan niiden niskaan imidaklopiri-permetriinisekoitusta. Sinisorsapotilas saa herneitä ja kauraa.

Tallilla pelastan tamman toukokuisen raekuuron kourista ja oikein mukavan ratsastustunnin jälkeen suihkin sen polvet linimentillä. Kotimatkalla fleecetakin alla vasen käsivarsi alkaa kuumottaa. Kestää hetken ymmärtää, että olen epähuomiossa valmistanut itselleni hyvin toimivan linimenttihauteen. Ruutailin ainetta niin liberaalisti hevosen jalkoihin, että kastelin myös vasemman hihani. Fleecetakki hihan päällä muodostaa oikein pätevän hauteen ja ajelen kotiin vasen käsivarsi tulessa. Ihan ilmeisesti W-inkivääri-MSM-linimentti toimii. Alan katua sitä, että jätin sen tallille. Olisin voinut testata sitä leikatun jalkani polveen, joka on kategorisesti vähän turvonnut. Autossa vieressä istuva lapsi ei edelleenkään ymmärrä kategorisuutta.

Koetan selittää, mikä on Kantin kategorinen imperatiivi, jotta hän voisi pohtia haluaako aivan oikeasti alkaa naapurin lapsia. Saan vastaukseksi ”Kikkeli-kakka!” ja päättelen, että argumentointitaktiikkani on virheellinen.

Hei meillä kuollaan (taas)!

Party-Farty ja Kumpparijamppa ovat tyyppejä, joita kukaan ei halua bileisiinsä. Yksi haisee ja toinen ei riisu nokialaisiaan millään. Kehittelemme isomman lapsen kanssa noloja hahmoja mutta meitä alkaa heti säälittää ja täytyy lopettaa lyhyeen. Sen verran kuitenkin jatkamme, että keksimme ajatuksen Instagram-tilistä jonka nimi olisi Team salami. Kaikki 6-16 vuotiaiden hevostelijoiden instatilit ovat team jotakin. Team salami olisi tili, jossa olisi sekä ratsastuskuvia että ruokakuvia ja syöntiselfieitä meetvurstin ja muun hevosenlihan ääreltä. Molemmista olisi kirjoitettu tarkkoja raportteja: ”Meillä meni ihan kivasti tänään, Jamppa oli aluksi vähän jäykkä, mutta kolmikaarisen uran avulla sain sitä jumpattua rennommaksi. #ilovejamppa #horsesforever” ja ”Täst leiväst tuli ihan kiva. Laitoin salamisiivujen väliin tuorekurkkuja ja päälle hunajasinappia. Tuli sopivasti raikasta ja toimi hyvin. #ilovesalami #horsesforever”.

Takana on kolmen päivän kummallisen tempova jakso. Välillä on naurettu ja sitten taas itketty ja taas naurettu pissat housuissa.

Maisa-undulaatti lopetettiin. Sen huonompi jalka meni hiljalleen niin toimimattomaksi, että se ei pysynyt enää puussa eikä orrella lainkaan. Se kyyhötti lintujen kipuasennossa, kyyryssä ja kaikki höyhenet pörröllään eikä halunnut enää liikkua. Se ei enää voinut huolehtia höyhenpeitteestään ja sen pyrstön alle kertyi kakkaa jota pesin pois joka päivä. Sitä oltiin seurattu jo toista viikkoa eikä mitään merkkiä paremmasta näkynyt. Sanoimme sille hyvästit, se pääsi kivuistaan ja Martta menetti siskonsa. Maisa odottaa pakkasessa värikkään pahvisen pääsiäismunan sisällä kesää ja hautapaikkaa tuomipihlajan juurella, Pietari-pulun ja Pipsa-kanan vieressä.

Kuolemasta päättäminen on aivan aina yhtä tuskaa, eikä ikinä tiedä tekeekö oikein vai ei. Kun ottaa jonkun toisen elämän vastuulleen, ottaa samalla kantaakseen myös kuoleman. Aluksi vain ajatuksen kuolemasta, jossakin kohtaa sen pelon ja odotuksen, ja lopulta sen kohtaamisen – joskus sen aiheuttamisen tai siitä päättämisen. Läsnä se on koko ajan. Harva joutuu onneksi kokemaan oman lapsensa kuolemaa, mutta toisenlajisten perheenjäsenten kuolemat asettuvat osaksi omaa elämää.

Kirjoitin vasta tuttujen lintujen kuolemasta ja aloitin kirjoituksen kliseestä huolimatta lainauksella Pikku-Prinssistä: ”One runs the risk of crying a bit if one allows oneself to be tamed”. Ja minähän itken, enkä vain vähän. Ihmisen ajatellaan usein kesyttävän toisia eläimiä, mutta mielenkiintoisempaa on miettiä ihmisen kesyyntymistä ja eläimen toimijuutta ihmisen kesyttäjänä ja muokkaajana. Tai itse asiassa kahden erilajisen yksilön keskinäistä kesyyntymistä ja muokkautumista osaksi toistensa elämää. Joskus jakamalla arki lähellä, joskus kaukaa. Kesyyntynyt ihminen kohtaa toisen eläimen kuolemassa oman kuolemansa.

Satelliittihaukka Potku on nähty Suomessa, siitä on valokuvia. Katsomme puolison kanssa näytöltä valokuvaa linnusta, joka kantaa selässään tulitikkuaskin kokoista lähetintä. Itkettää ja ihmetyttää. Olemme seuranneet sitä kaksi vuotta kartalta, pieninä punaisina paikannuspisteinä. Nyt näemme kuvan siitä lennossa ja alan heti pelätä, että se kuolee. Tiedän miten paljon eläimiä kuolee, ihan koko ajan. Niin sen kuuluu ollakin, kaikki kiertää. Mutta Potku on eri asia, se on kesyttänyt minut. Sen kuolema olisi eri asia minulle.

Kävelemme isomman lapsen kanssa K-marketin aulan läpi ja luemme yhtä aikaa jommankumman iltapäivälehden lööpin: ”Minua varoitettiin monta kertaa Jormasta”. Hihitämme molemmat. Pippelihuumori kunniaan!

Telian markettituulikaappistandin liittymämyyjä etsii katsekontaktia ja aloittaa ”Päivää, olisikohan teillä aikaa…”. Enkä ikinä ole tehnyt niin, mutta tällä kertaa pysähdyn hänen kohdalleen ja sanon, että onhan tässä aikaa. Toteamme, että perheen liittymät ovat oikealta operaattorilta ja kehun Euroopan sisäisten puheluiden ja netin käyttämisen roamingmaksujen poistumista. Tuulikaappimyyjä innostuu eikä malta lopettaa puhumista. Ei hän mitään myy, kertoo vain että on lähdössä kesäkuussa Budapestiin. Kysyy olenko käynyt. Antaa vaellusvinkkejä vuorille, kehuu hintatasoa ja jakaa majoittautumiskokemuksiaan. Kyselen lisää. Juttelemme Euroopasta ja vaeltamisesta. Eikä se oikeastaan liity yhtään mihinkään, mutta on silti yllättävän tärkeää.

Aivan saatanallisen muutaman viikon riivausvaiheen jälkeen pienempi lapsi on toennut taas normaaliksi itsekseen. Se tapahtui aivan yhtäkkiä. Hän istui illalla nojatuoliin lintupuun alle ja oli hiljaa pitkään. Siitä noustuaan hän on ollut mukava ja kiva. Tauotta kohta 48 tuntia. Olen saanut kaksi poskipusua pyytämättä. Laskin lapsen kanssa, että ne ovat yhteisen elämämme yhdeksäs ja kymmenes häneltä saatu pusu. Olen ollut hidas kesytettävä lapselle.

Homopillereitä, naapuri!

Jos jätät sinisorsanpään kiehumaan liedelle – vaikka kuinka pienelle lämmölle – niin älä hyvä ihminen vetäydy muka hetkeksi katsomaan Netflixistä Frendejä. Nukahdat kuitenkin ja lapsi tulee yökkäillen herättämään ja kysymään mikä täällä haisee. Hitaasti höyhenineen kaikkineen kytevä sorsanpää vedettömässä kattilassa ei haise kovin hyvältä. Aletaan olla yökkäysindikaattorien aatelissa. Vaikka pienemmän lapsen taannoinen pissa saunan kiukaaseen saattaa ehkä sittenkin olla täysin lyömätön. Ammoniakin ja palaneen valkuaisaineen haju (se, miltä myös palava ihmisen hiuksi haisee) yhdistettynä kitkerään savuun oli siinä määrin tymäkkä kokeilu lapselta, että talo tuuletettiin keskellä pakastalvea kaikki ovet ja ikkunat auki.

Ihmiset ovat kaikki pohjimmiltaan aika samanlaisia ja kenenkään ei tulisi märehtiä omaa elämäänsä yksin, uskoen ettei kukaan muu käy läpi samoja asioita. Niin ihan sillä nyt ajattelin taas pitkästä aikaa jakaa elämänohjeita. Ihan käytännöllisiäkin vinkkejä. Että jos joku välttyy vaikka sorsanpäänkatkulta.

Toinen asia, mitä ei kannata hankkia on tietysti se hevonen. Menee itsetunto ratsastajana kokonaan. En tiedä miten siinä niin käy, mutta sen jälkeen ei osaa enää mitään. Rahatkin menee, sen tietävät kaikki, mutta en minä tiennyt miten ne häviäisivät. Tallin yläkerran itsepalvelukanttiiniin. Ostan tikkareita ja pillimehuja, istun lukemassa Villivarsaa ja Hevoshullua. Jenna ja Aada antavat vinkkejä kuinka helppoa laukassa on istua alas ja kysyn mistä voi ostaa pinkin kypärän niin kuulemma äiti tietää, ja myös sen kuinka paljon se maksaa. Soitan omalle äidilleni, mutta hän ei ymmärrä mistä puhun.

Jos pihalla on lunta toukokuussa vielä polveen, mutta sitten tulee oikein aurinkoinen päivä ja lapset haluavat ulos, kannattaa heidät ennemmin istuttaa takaisin tietokoneen äärelle. Sälekaihtimet voi vetää kiinni myös. Lumisen kevään aiheuttavat ulkoilupaineet ovat nimittäin patoutuneet niin kauan että jos lapset päästää irti, koko naapurusto kuulee kuinka he riitelevät jalkapallosta, kiikusta, peitosta, skuutista, kuinka pienempi lapsi juoksee isomman perässä ja huutaa ”Homopillereitä! Ota homopillereitä!” (Homer Simpson TicTac pastilleja). Ja lopulta vetää housunsa polviin koska haluaa ruskettaa pyllyään.

Sitten kun tietysti ryntää rauhoittamaan tilannetta, niin sitä ei kannata tehdä. Ei ehkä ollenkaan. Mutta ei ainakaan yöpuku päällä keskellä iltapäivää. Koska pihatielle parkkeeraa auto. Vastapäiselle tontille rakentava tuleva naapuri on tullut katselemaan perustusten etenemistä. Ja esittäytymään. Hän kysyy onko meillä lapsia. Katsahdan kahta lasta jotka juoksevat ympäri hänen autoaan, toinen pylly vilkkuen ja homopillereitä huutaen ja päättelen, että hänkin on sitä mieltä että nuo lapset eivät kuulu minulle.

Sinisorsan pää kannattaa kuitenkin keittää. Ehkä myös niin, että polttaa sen ensin pohjaan. Sorsan kallo ja erityisesti nokka kun ovat kiehtovia tutkittavia. Voi kaataa lasillisen kylmää kuivaa valkoviiniä, ottaa vanhan hammasharjan ja skalpelin ja ryhtyä erottelemaan lihoja ja jänteitä kallosta. Lapset yökkivät ja pysyvät kaukana. Kukaan ei tarjoa homopillereitä.

Pöllön testamentti

Koko viikon on pitänyt kirjoittaa väsymyksestä ja kuolemasta, mutta molemmista aiheista tulee väsyneinä niin pateettisia kirjoituksia, että ennemmin kuolee kuin lukee ne. Pienempi lapsi kielsi tällä kertaa kirjoittamasta hänen kuulumisiaan. Lupasin, mutta koetin selittää, että ihmiset ja kuulumiset eivät ole toisistaan irrallisia yksiköitä. Että hänen kuulumisensa riippuvat minusta ja päinvastoin. Mutta onnistuin lopulta vain syyllistämään hänet siitä, että olen väsynyt.

Puoliso on työstänyt koko viikon testamenttiopasta, joka neuvoo miten omaisuuttaan voi testamentata suomalaisten metsien suojeluun – kotkien ja pöllöjen reviireiksi ja ikuisiksi kodeiksi. Hän on pyytänyt minua oikolukemaan ja kommentoimaan kuvitettua opasta joka toinen ilta. Opasta, jossa on myös kertomuksia ihmisistä jotka ovat jo kuolleet. Valokuvia testamentin jättäneistä. Ja joka toinen ilta olen miettinyt milloin minä kuolen, ja miten, ja miksi tämä näin menee. Miksi ei voi elää aina.

Testamenttioppaan teon lomassa hoitoon tuli yksi kerrallaan kolme lintua: lapinpöllö, varpushaukka ja kanahaukka. Seisoin lapinpöllön kanssa sisällä käytävässä ja ohjailin lapsia nukkumaan sillä välin kun puoliso siirteli häkeistä edellisiä lintuja niin että pöllölle vapautui sopiva tila. Pienempi lapsi seisoi hetken käytävässä pöllön kanssa ja vaikean illan päätti hyvin se, että lausuin pöllön äänellä hänelle hyvää yötä ja vakuutin, että kaikki käy hyvin.

Seuraavana päivänä pöllö kuoli. Se oli ollut tullessaan jo niin nälkiintynyt, ettei sen elimistö ottanut enää ravintoa vastaan. Kerroin lapselle, että pöllö jätti kuollessaan meille hyvän perinnön: sen rauhallinen, iso, pehmeä ja hiipuva elämä päättyi meillä. Aktiivista tappamista lukuunottamatta valtaosa vapaista eläimistä kuolee ihmisten näkymättömissä. Yhtä lailla valtaosa ihmisistä kuolee ihmisten näkymättömissä. Eläimiä, ihmiset mukaan luettuna, tapetaan aktiivisesti huvin, urheilun, kiistojen, politiikan, joskus myötätunnon vuoksi. Tapettuna kuoleminen, tai tappaminen ovat tekoja ja kokemuksia, joissa kuolemaa kontrolloidaan. Sen armoille ei tarvitse asettua. Sen sijaan hiipuvan kuoleman jakaminen elämään jäävien ja elämästä luopuvien välillä on ulkoistettu ammattilaisille ja sijoitettu pois näkyvistä. Samalla on tehokkaasti ulkoistettu yksi elämän voimakkaimmista kokemuksista – toisen kuoleman kohtaaminen. Varsinkin lapsilta.

Pöllön hiipuminen ja lopulta kuolema puhtaalle kutterinpurulle, sen höyhenpeitteen silittäminen ja häkin siivoaminen seuraavalle on etuoikeutettua ja tärkeää kuolemisen jakamista. Se saa yrittämään enemmän, olemaan parempi elävä. Se on silti vaikeaa; lopettamisia lukuun ottamatta en ole vieläkään kyennyt katsomaan, tai halunnut katsoa, linnun kuoleman hetkeä. Istun vierellä pitkään, mutta poistun hetkeksi ja palaan silittämään jo kuollutta.

Lastenpsykiatri soittaa viimein ja puhuu milligrammoista, veri- ja virtsanäytteistä. Kysyy lopuksi ”Miten te jaksatte?”. Kuulen vastaavani, että ihan hyvin. Vaikka olen jo niin uupunut, etten ole voinut tehdä töitäni viikkoon. En tee enää muuta kuin istun ja itken. Jaksan hoitaa sovitut asiat. Istun opettamassa koulutuspoliitiikkaa uusliberalistisessa ideologiassa, tyhjän kahvimukin kanssa koska saavuin luokkaan ilman kahvia, totesin opiskelijoille että haen nopeasti kahvin ja palasin hetken päästä tyhjän mukin kanssa. Olin unohtanut ottaa kahvia. Teeskentelen juovani kannellisesta mukista. Hörpin tyhjää huonelämmintä ilmaa ja keskustelen koulutusjärjestelmien yhdenvertaisuuskehityksestä varsin pätevästi. Tiedän, että autossa odottavat tallikamppeet ja opetuksen loputtua ajan suoraa tietä oman suomenhevosen kainaloon.

”Ihan hyvin jaksetaan. Tämä on ihan tuttua. Tällaisia vaiheita tulee, on ne jaksettu ennenkin.” Koska mitä muuta voi sanoa? En luota hetkeäkään siihen, että lääkärillä olisi tarjota sellaista apua, joka oikeasti auttaisi. Olen vajaan kymmenen vuoden kokemuksella melko varma, että hän tarjoaisi jotakin josta ei oikeasti olisi apua vaan jopa lisää vaivaa, mutta se pitäisi ottaa vastaan tai sitten papereihin kirjattaisiin, että apua on tarjottu, mutta vanhemmat kieltäytyivät. Niin että turvallisinta on vain todeta, että hyvin menee.

Ehkä ensimmäiset viisi vuotta ajattelin, että jotakin apua on ja kyse on vain sen saamisen hankaluudesta. Nyt toiset viisi vuotta myöhemmin en osaa kuvitella mitä se apu edes olisi jota langan päästä voitaisiin tarjota. Tai osaan, mutta sellaiseen ei millään yhteiskunnalla ole varaa. Siispä vastaan vain, että hyvin menee, kiitos kysymästä.

Pärjään yksin! Olen aikuinen uhmaikäinen Mikko Mallikas. En luota toisiin ihmisiin, mutta osaan peittää sen hemmetin hyvin. Nyt tässä on monta vaihtoehtoa. Joko se on ollut kutakuinkin aina voimakas piirteeni, tai pienemmän lapsen luottamuspulan oireilu on voimistanut sitä. Tai sitten pienemmän lapsen täydellinen kyvyttömyys luottaa muihin on siirtynyt pikkuhiljaa myös minuun [toivottavasti ei kuitenkaan niin, että minun luottamuspulani on hypännyt lapseen!]. Sekundaarinen trauma, sellaiseksi sitä kai kutsutaan. Koska kenenkään kuulumiset eivät kuulu tälle itselleen.

Me hankimme pienemmän lapsen kanssa yhteisiä hyviä hetkiä sinnikkäästi. Niitä on aina, vaikka niiden määrän pieneneminen väsyttää ja huolettaa. Me olemme onnekkaita ja saamme ostaa kälyltä pitkällä takaisinmaksuajalla pikkuisen talliauton. Pääsemme tallille vaikka joka ikinen päivä. Ja siellä minulle ja lapselle kuuluu vain hyvää, olemme maailman onnekkaimmat ihmiset.

Keskiaikaperhe

Radiossa mainostetaan vinkkejä siitä kuinka lasten säästöt kannattaa sijoittaa. Enkä kuuntele edes Radio Suomea tai Radio Kokoomusta vaan Bassoradiota. Basson kuulijakunta on joko vaihtunut tai ajanut aikuisten keski-ikäiskaistaa ohitseni. Meidän lapsillamme on näennäisiä säästöjä. Homma toimii niin, että siirrämme aina lapsilisät, vammaistuen ja jotakin pientä lasten tileille palkkapäivänä, mutta loppukuusta nostamme tileiltä yleensä aika lailla saman määrän, kattamaan kaikenlaisia menoja. Näin tuntuu siltä, että lapsille säästetään, vaikka tileillä ei oikeastaan tapahdu pitkällä aikavälillä yhtään mitään.

Lasten tileiltä käytetään rahaa auton huoltoon ja polttoaineisiin (koska lapsia kuljetetaan terapiaan, mökille ja harrastuksiin), asuntovaunuun (lapsethan ovat mukana lomilla), matkoihin (täytyyhän lasten joskus päästä) ja hevoseen (lapsilla on mukavaa kun äiti on tyytyväinen). Yritämme kyllä kasvattaa lapsia rahan säästämiseen. Isompiin hankintoihin täytyy säästää rahaa tekemällä ylimääräisiä kotitöitä, viikkoraha on pieni, mutta vastikkeeton ja sen säästöön siirtämisestä maksetaan korkoa. Lainaa myönnetään äitipankista harkinnanvaraisesti ja lainaehdoista sopien. Mutta lapsia ei oikein innosta säästäminen. Pitkäjänteisyys puuttuu ja työn tekeminen ottaa päästä – sellaisen työn, joka ei ole mieluista. Droneen säästäminen loppuu siihen kun pitäisi imuroida taas vaikka imuroi kolme päivää sitten edellisen kerran. Haudomme täällä todellisia unelmatyöntekijöitä tulevaisuuden markkinoille.

Lentokoneessa apteekkariyrittäjä päivitteli vierustoverilleen kuinka kauheita nykyajan nuoret farmaseutit ovat. Kun he mielellään tekevät töitä vain sen verran, että pärjäävät, eivätkä välttämättä siis edes täyttä päivää. Että miten joku kehtaa olla tekemättä töitä niska limassa, kehtaa pärjätä vähemmällä – ja nautiskella vapaa-ajasta! Puistattavaa kerrassaan. Pitää muistaa lapsille vinkata, ettei farmaseutiksi kannata opiskella. Tai todennäköisempää on, ettei heille tarvitse vinkata mitään koska he eivät opiskele kuitenkaan. He ovat kasvaneet kahden näkymätöntä työtä tekevän vanhemman kanssa. Heistä näyttää, että raha tulee tilille ihan vain sillä, että istuu pöydän ääressä ja naputtaa konetta. Että pitääkö sitä nyt sitten oikein vuosikaupalla opiskella.

He ovat kasvaneet myös sellaisten vanhempien kanssa, jotka tekevät työtä, josta nauttivat. Heistä näyttää siltä, että työnteko on vain pelkästään mukavaa – niin kivaa, että sitä haluaa tehdä illat ja viikonloputkin – ja siitä hauskasta vielä maksetaankin.

Meillä ei ole säästöjä koska kaikki rahat menevät koko ajan. Koska entä jos säästäisi vuosikaupalla, mutta kuolisi ennen kuin ehtii tehdä rahoilla mitään. Se ei tietysti ottaisi päästä, jos kuolisi yhtäkkiä. Mutta jos sairastuisi ja hiipuisi hiljalleen, tilillään vaikka kymmenentuhatta euroa, joita säästäessä olisi lykännyt eteenpäin vaikka mitä kivaa. Niin se voisi ketuttaa. Toisaalta, jos sairastuisi yhtäkkiä ja tarvitsisi kymmenentuhatta euroa kokeelliseen hoitoon, joka saattaisi parantaa, niin ottaisi sekin päästä, että piti ostaa asuntovaunu ja käydä Italiassa. Niin että ei voi tietää. Eikä meillä ole säästöjä siksikään, että emme me oikein keksi mitä meiltä puuttuisi. Mitä varten pitäisi erityisesti säästää. Ikuinen naiivi optimismi katkoo pahaan päivään varautumisen ajatukselta siivet napakasti. Ei meille mitenkään käy!

Joskus tuntuu, että tämä on ihan holtiton ja epäonnistunut perhe. Kun astuu meidän ovesta putoaa ihmisen evoluutiossa ja kulttuurihistoriassa muutaman kymmenen tuhatta vuotta taaksepäin. Aikaan, jolloin ihmisten piti keskittyä taistelemaan ja puolustautumaan, syömään ja tulemaan toimeen toisten eläinten kanssa. Aikaa ei jäänyt mihinkään mikä ehtisi kumuloitua sivistykseksi tai kulttuuriseksi pääomaksi. Kaikki energia meni arjesta selviämiseen. Meille voisi tulla keskiaikaiselle elämysmatkalle. Vähän kuin Kanarian saarten ritariturnajaisiin, meille voisi tulla istumaan olohuoneen nurkkaan ja aistimaan selviytymisturnajaisten tunnelmaa. Täällä lentää kirosanojen lisäksi välillä virvelin siiman päähän sidottu myyrä (loukkaantuneen lapinpöllön pyydys), toisinaan ihmisen pissa, koiran oksennus ja koko ajan lintujen kakka ja siemenpöly. Hevosen hiki leviää ilmaan joka puolella kuivavista loimista, joten turnajaisten kosteanhomeinen hajumaisema on taatusti autenttinen. Kukaan ei käyttäydy kovinkaan sivistyneesti ja kaikki taistelevat viimeisestä kalapuikosta koska ruoka-aikoja ei ole ja ruokaa tehdään jos joku ehtii.

Sitten kotimatkallaan elämysmatkailijat voisivat kuunnella radioistaan sijoitusvinkkejä lasten säästöille ja kaasutella keski-ikäisten Basso-ohituskaistaa menemään. Tietysti turnajaismatka olisi ollut heille hintava, ja lopulta myös meidän lasten tileille alkaisi kertyä säästöjä. Ellei sitten rahoja käytettäisi heti jonkun suon ostamiseen ja suojeluun mikä olisi ehkä todennäköisempää.

Männikön aikamiespoikanainen

Takapihan Alpo-jänis tuli syömään lintujen kauroja ihan keittiön ikkunan alle. Se näki minut ikkunasta, kohotti päätään ja käänsi korviaan, mutta jatkoi syömistä. Minun olisi pitänyt oikeastaan mennä vessaan, ja kahvikin kylmeni mukissa. Mutta seisoin vartin ikkunan ääressä ja katselin Alpoa. Se on asunut tässä lähellä jo kolmatta vuotta. Näen sitä talvella, usein iltalenkillä koirien kanssa. Se saattaa seistä keskellä pyörätietä ja katsella vaan. Jos katsoo oikein tarkkaan, näkee kuinka sen uloshengitys nousee ilmaan huuruna.

Minä ymmärsin ensimmäistä kertaa, että esikoinen on elävä olento kun kärräsin häntä Vallilassa pikkupakkasessa ja vaunuista nousi hengityshuuru. Siinä uloshengitetyssä ilmassa, joka muuttui lämpötilaeron vuoksi hetkellisesti vesihöyryksi, materialisoitui pienen ihmisen elävyys.

Alpo tulee pihaan yleensä illansuussa ja syö sille jätettyä kauraa. Aamulla käpälänjäljistä voi seurata mitä reittejä se tykkää kulkea. Nytkin se jatkaa matkaa aidankolosta naapurin puolelle. Se on vanhempi asukas kuin perhe, joka on aloittanut talon rakentamisen naapuritontille. Siinä tontilla oli ennen lähimetsä. Sieltä löytyi kerran kuolemaisillaan oleva vanha jänis. Puoliso lopetti sen kirveellä.

Kroatialaisen talon parvekkeella on peippoja pienissä häkeissä. Niin pienissä, että ne mahtuvat käännähtämään, ei paljon muuta. Ne laulavat. Kaupan edessä ulkona on pyöreä lasikulho, jossa ui iso kultakala. Ui ja ui, ympyrää. Mietin minkälainen ihminen voi katsoa, ja todennäköisesti vielä iloita siitä kuinka toinen elävä olento on vanki. Lyö päätään lasiseinään ja siipiään kaltereihin, näkee sinne minne kaipaa, muttei pääse. Sille ihmiselle toisen elävän täytyy olla vain esine tai asia jota voi näyttää ja käyttää, eikä oikeasti elävä, sillä muutenhan hän olisi julma sadisti. Sellainen ihminen ei varmasti ole nähnyt peipon hengityksen huuruavan. Saati jäniksen, tai lapsen.

Vien matkan jälkeen hevoselle valkosipulia ja puolukoita. Happamista puolukoista se ei välitä, mutta hetken päästä sen hengitys haisee valkosipulilta. Tallikissa on vetelä ja pehmeä; pellon yllä muuttaa neljä joutsenta takaisin pohjoiseen. Pulunpoikaset tuntuvat raskailta ja lämpimiltä, eivät enää mahdu kämmenelle. Emoilla on jo uudet munat, jotka vaihdan pieniin valkoisiin kiviin. Astan niska tuoksuu Astan niskalta ja kourallinen kuivattuja jauhomatoja häipyy kanojen nokkiin.

Kävin matkalla ystävien kanssa kaipaamassa kotiin. Matkalle lähti jonkinlainen osa minusta. Kynsien alla kulkivat mukana sinnikkäät mustat vanat, mutta kotiin jäi suurin osa. Säikeitä risteili Euroopan yllä. Mustia ja valkoisia karvoja, kuolaa, lantapaakkuja, märkiä pusuja, koiranhengitystä, sulkia, jouhia, epiteelipölyä, hirnumista, haukkumista ja liverrystä. Takapihalle jäivät Alpo sekä harakat jotka olivat edelliskesänä leikkineet Otto-variksen kanssa. Jätin kotiin puolison, joka ei olisi jaksanut olla olemassa. Jätin ihan kaikki rakkaat sille ihmiselle, joka ei juuri silloin olisi jaksanut pitää huolta muuta kuin omasta hengityksestään.

Kun käy poissa omasta monilajisesta arjestaan, muuttuu enemmän ihmiseksi – yksilajisemmaksi. Huomasin, että se väsyttää ja turhauttaa. Paluu sellaiseen kuhinaan, jossa itsen rajapinnat häviävät iloisesti pölykarvaiseen pilveen ja kainaloon hakeutuvat kaikenlaiset olennot, on levollista. Ihmisenä olen väsynyt ja tylsä, yhtenä eläimenä toisten joukossa olen iloisempi, puheliaampi ja lempeämpi. Puoliso pääsee mökille ja metsään, minä palaan meluisaan sotkuun ja uppoan siihen hyvän kauramaitokahvin kanssa.

Onko ihminen epäsosiaalinen erakko, jos elämä on täynnä keskusteluja ja mielekästä puuhaa toisten erilajisten kanssa? Ovatko eläimet vain ihmisten korvikkeita Esko Männikön kuvaamissa pohjoisten aikamiespoikien elämässä? Karitsoja ja suomenpystykorvia naisten ja lasten puuttuessa? Minä en ole koskaan osannut katsoa niitä niin.

Volvon omahuoltaja ei vaihdu

”Lapsi on pukeutunut siististi ja iänmukaisesti. Tullessa tapaamiseen ei vastaa tervehdykseen, heittäytyy istumaan tuolille”

Uuden hoitavan lastenpsykiatrin hoitopalaute saapuu postissa. Statusteksti nykytilanteesta alkaa arviolla siitä miten lapsi on pukeutunut. Kovin vaikealta tuntuu sen jälkeen suhtautua tekstiin asiallisesti. Olipa onni, että lapsi suostui laittamaan sukat jalkoihinsa ja että lääkäri ei huomannut toppahousujen polvessa ammottavaa suurta reikää. Tai en tiedä oliko se onni vai ei. Olisikohan lapsi vaikuttanut vielä enemmän tuen tarpeessa olevalta, jos hän olisi pukeutunut Spidermaniksi, kuten vielä vuosi sitten.

Pienemmän lapsen ikäinen lapsi ei itse valitse vaatteitaan, hänellä on aika paljon muuta mielessään aamuisin kuin iänmukainen pukeutuminen. Minullakaan ei ole oikein aavistusta siitä mitä iänmukainen pukeutuminen tarkoittaa silloin kun lapsen biologiskognitiivinen ikä ja sosioemotionaalinen ikä eivät täsmää. Olisiko silloin oikea pukeutuminen viisivuotiaan vai kymmenenvuotiaan lapsen, ja mistä sen iänmukaisen vaatteen erottaa? Miksei Citymarketissa varoiteta selkeästi jos on ostamassa vaikka seitsemänvuotiaalle pitkälle lapselleen kymmenevuotiaan lapsen paitaa? Siitähän voi joku tehdä vaikka lastensuojeluilmoituksen! Lapsen iänmukainen vaatetus on selkeästi psykiatrian kannalta olennainen asia.

”Neljäkymmentävuotias nainen, saapuu vastaanotolle ratsastushousut jalassaan ja päällään likainen harmaa huppari, jonka alta erottuvat liian pienet rintaliivit, joiden hakasista kolme neljästä on irronnut. Hän kertoo käyneensä juuri kampaajalla, mutta hiuksissa ei ole huomattavaa eroa aiempaan. Saattaa olla harhainen. Kertoo esimerkiksi omistavansa hevosen. Täydellisen epäuskottavaa.”

Lapsen opettaja siis vaihtuu kesän jälkeen. Kaikki vaihtuu. Paitsi Volvon omahuoltaja Henkka ei ole vaihtunut viiteen vuoteen mihinkään. Eikä minun kampaajani Timppa. Minun hiukseni ja ruotsalainen perheauto ovat tietysti pientä lasta tärkeämpiä. Pitäisihän se ymmärtää. Kampaaja pukeutuu oikein tyylikkäästi ja iänmukaisesti, omahuoltaja on merkkihuoltaja – heidän psykiatrinen statuksensa olisi varmasti oikein positiivinen.

”Henkka ja Timppa saapuvat vastaanotolle. Tervehtivät miellyttävästi ja istuutuvat alas. Molemmat ovat pukeutuneet siististi ja ammattimaisesti. Kevään trendivärit malva ja sinooperi ovat hyvin edustettuina. Heidän asiakkuussuhteidensa pysyvyydestä tulee huolehtia.”

Mutta koska kyseessä on lapsi eikä auto eivätkä hiukset niin hetkinen ollaan taas tyhjän päällä, tarraudutaan toisiimme kiinni kun muitakaan ei ole. Jalat haarukoivat ilmaa eikä voi tietää laskeudutaanko juoksuhiekkaan vai kalliolle. Uusi hoitava lääkäri vaikuttaa juoksuhiekalta. Hän ehdotti tapaamisessa lapselle tukiperhettä, jossa lapsi voisi käydä viikonloppuja. Lapselle, jolle kiintyminen ja uusiin aikuisiin luottaminen on erityisen vaikeaa ja joka pelkää jatkuvasti että hänet hylätään – että hänestä halutaan eroon. Minä en millään jaksanut selittää, että toiseen perheeseen siirtäminen edes viikonlopuiksi ei todellakaan tukisi ketään, ei lasta eikä meitä. Hoitopalautteessa lukee nyt, että vanhemmat eivät halua tukiperhettä.

Mutta elämän monilajiset verkostot vahvistuvat ja kantavat koko ajan enemmän. Riippumatta siitä minkälaisia ihmisiä ympärillä on – vaatetusta arvioivia tai koko ajan uusia. Linnunpojat, keväästä iloiset kanat, laulupapukaijat, koirat ja suomenhevonen avaavat meille kaikille uusia maailmoja, uusia tapoja olla ihminen. Uusia tapoja olla onnellinen ja tyytyväinen siitä että on olemassa. Siitä, että on olento, joka voi rapsuttaa, silittää, hengittää, olla vaan.

Ja kaikesta aivan irrallaan, iänmukaisen pukeutumisen absoluuttisena vastakohtana Pariisin taivaalla liitää meitä kohti arosuohaukka, jonka luulimme jo hukkuneen. Haukalle asennettiin satelliittilähetin toissakesänä. Se on talvehtinut Länsi-Afrikassa ja pesinyt Pohjois-Suomessa. Viime kesänä niin kaukana käsivarren erämaassa, ettemme löytäneet sitä. Nyt se on taas palaamassa kotiin. Ja Pariisin eteläpuolella sen GPS-paikannin alkaa vihdoin purkaa talven sijaintitietoja. Se on elossa.

”Vastaanotolle saapuu arosuohaukka. Se ei ota kontaktia, ei näytä välittävän mistään. Se ei suostu mihinkään, se haluaa vain lentää. Sen iästä ei ole tietoa. Sukupuolta on vaikea tietää ellei ole lintujen tuntija. Se ei asetu mitattavaksi. Ei suostu yhteistyöhön. Lentää pois. Aivan kuin tilanteella ei olisi sille mitään merkitystä.”