Author: onnekas

Possessiivisuffiksini <3

Lapsilaumastamme kaikki on sijoitettu hetkellisesti eri puolille kaupunkia ja käsillä on harvinainen kahden aikuisen sunnuntaikeskipäivä, joka aloitetaan jännittävästi Citymarketista. Essi, 30 on keksinyt, että perheenisät kaipaavat läheisyyttä ja että hän voisi tarjota sitä maksua vastaan. Iltapäivälehden lööppijuttu liittyy aiempaan keskusteluumme Kantin kategorisesta imperatiivista ja Essin kirvoittama jatkokeskustelu on lastenvaateosaston kohdalla pääsemässä vauhtiin. Mutta sitten tapahtuu jotakin aivan liian jännittävää.

Minä huomaan hedelmäosastolla suuren kiiltävän italialaisen appelsiinimehunpuristuskoneen. Sellaisen läpinäkyvän, joka on täynnä oikeita oransseja isoja appelsiineja. Vieressä on tyhjiä pulloja. Koneessa on vipu ja ohjelappu. Vedän vivusta ja kone pyörittää ja puristaa appelsiineista mehun suoraan pieneen muovipulloon. Se tapahtuu vaivattomasti, mutta aivan liian nopeasti. Tekee mieli täyttää toinenkin pullo. Ohjeisiin on kirjattu ”Pullotettu mehu on ostopäätös”. Miksei seuraaville asiakkaille voisi täyttää pulloja jo valmiiksi? Tai entä jos jäisin seisomaan koneen viereen ja tarjoutuisin täyttämään pullon aina kun joku haluaa mehua. Haluan vetää vivusta vielä kerran!

Uusi ihminen seuraa vierestä kun hihkun miten tyydyttävää mehupullon täyttäminen on. Olen kehittänyt Essille vaihtoehdon. Ostan tuoremehupuristinkoneen ja alan myydä mehuntekoaikaa. Jos moraali ei anna periksi tavata Essiä niin tervetuloa puristamaan appelsiinimehua kanssani! Olen ihan vähällä puristaa toisenkin pullon, hintaan 8,90/litra, mutta uusi ihminen(*) saa houkuteltua minut hiljalleen kauemmaksi koneesta.

[ (*) Toivon määrittelyapua. Uusi ihminen ei ole enää kovin uusi. Takana on neljännesvuosi, mikä on jo Hyvin Pitkä Aika. Poikaystävä hän ei ole, koska hän ei ole kuusitoistavuotias juuri viiksiä kasvattava jannu. Miesystäväkään hän ei ole, koska minä en ole keski-ikäinen bisnesnainen – vain keski-ikäisillä jakkupukunaisilla on miesystävä. Puoliso hän ei toki ole, vaikka pienempi lapsi tyyrää meitä koko ajan naimisiin. Pelkkä ”mies” antaa myös olettaa, että olisimme naimisissa. Kumppani puolestaan kuulostaa siltä, että omistaisimme yhdessä lakifirman. Rakastaja viittaa siihen, että tapaisimme toisiamme vain öisin. Nyksä (vs. eksä) saa ajattelemaan Matti Nykästä ja juorulehtien kansissa puitavaa suhdeverkostoa.

Huffington Postin teettämän kyselyn mukaan suosituin yli 30-vuotiaiden ei-naimisissa olevien pariskuntien käyttämä nimitys toisesta osapuolesta on kumppani. Vastaajajoukko on kuitenkin englanninkielinen ja siellä sana ”partner” on varsin vakiintunut arkikielen ilmaus (sitä käytän itsekin englanniksi ongelmitta), mutta en osaisi luontevasti ilmaista Citymarketin myyjälle, että ei huolta, minua mehukoneen ääreltä päättäväisesti poispäin saatteleva ihminen ei ole satunnainen markettiahdistelija vaan kumppanini.

Päädyn paremman puutteessa rakenteeseen persoonapronominin genetiivimuoto + ihmisen nimi + possessiivisuffiksi. Sitä käytetään esimerkiksi näin (käytän esimerkissä nimenä geneeristä suomalaista miehen nimeä):

”Anteeksi, häiritseekö tuo mies teitä? Haluatte selvästi puristaa lisää appelsiinimehua, mutta hän näyttää raahaavan teitä pois koneen luota.”
”Ei lainkaan! Hän on minun Mattini”]

Pääsemme etenemään maustekastikehyllylle ja valitsemme sopivaa pestokastiketta pastasalaattilounaaseen. Minun ihmiseni poimii hyllystä sitruunapestokastikkeen. Kumpikaan meistä ei ole maistanut sitä aiemmin. Se on riski. Katsomme toisiamme käytävällä kuusi ja päätämme olla rohkeita. Juuri tällaiset yhdessä koetut jännittävät asiat ja uhkarohkeat askeleet hitsaavat parisuhteita lujemmiksi, tuottavat tiiviitä possessiivisuffikseja ja auttavat kestämään tulevia vastoinkäymisiä.

Pääsemme kotiin ja ehdimme tehdä sitruunapestopastasalaatin (jäätävän herkullista, minun ihmiseni ottaa lisää kaksi kertaa) ennen kuin lapset alkavat palailla ja viedä meitä taas eri suuntiin. Keskipäivän hetki Citymarketissa oli kuitenkin täydellinen. Muistelemme sitä minun ihmiseni kanssa vielä pitkään.

 

 

 

Advertisements

Jalismutsi

”Moi se oon minä. Sitä vaan, että tuleeko säärisuojat sukkien alle vai päälle?”
”Miten mä erotan jalkapallon muista palloista, etten osta sille vaikka lentopalloa!”
”Onko erikseen nappulakengät tekonurmelle ja ulos?”

Onkohan ketään vanhempaa ikinä jännittänyt lapsen ensimmäiset jalisharkat yhtä paljon kuin minua. Urheilukaupasta olisi pitänyt hankkia pelivermeiden lisäksi sykemittari ja soittaa hallille etukäteen ja kysyä että onhan siellä varmasti defibrillaattori.

Lapsi tuli meille aikanaan sellaisen paperimäärän saattelemana, että piti konsultoida tuttua lääkäriä kokonaiskuvan saamiseksi. Oli epäilty kuuroksi ja CP-vammaiseksi, neurologisia ongelmia pidettiin todennäköisinä ja motorista kehitystä erityisen viivästyneenä. Siinä vasta osa somaattisista havainnoista, psyykkisiin parivuotiaana vasta viitattiin ja niitä on sittemmin riittänyt huomattavasti enemmän.

Lapsi oli saanut lastenkodissa fysio- ja toimintaterapiaa, jotta nähtäisiin saavuttaako hän ikätasonsa motorisesti. Kotona neuvolassa arvioitiin, että lapsi liikkuu ihan tarpeeksi hyvin, mutta näössä epäiltiin vakavia ongelmia. Kunnes selvisi, että lapsi huijaa neuvolan hoitajaa näkötestissä niin taitavasti, että se selvisi vasta kolmannella testikerralla.

Liikkumisen jäykkyyttä ja koordinaatiokykyä suurempi haaste harrastamisessa onkin ollut lapsen aikuisia raivostuttava omaehtoisuus, keskittymiskyvyn puuttuminen ja impulsiivisuus. Breakdance-porukasta lapsi lensi pihalle parin kuukauden jälkeen ja kehitysvammaisten liikuntakerhostakin ensimmäisen lukukauden jälkeen. Jos haluaa liikuntaharrastuksen, mutta ei kestä meteliä ja vilinää, provosoituu toisten pienimmistäkin kommenteista eikä halua noudattaa ohjeita niin mahdollisuudet ovat aika minimissä.

Käyn kaupassa ennen harjoituksia. Ison marketin parkkipaikalta löytyy harvinainen läpiajopaikka. Sen täytyy olla merkki. Lapsi on hinkunut jalkapallojoukkueeseen jo vuoden. Välituntien pallonpotkimisen päättyminen verisiin neniin ja revittyihin vaatteisiin on vähentynyt ja loppunut vuoden aikana. Lautapeleissä häviäminenkään ei pääty enää raivareihin ja terapiassa on päästy siihen, että lapsi miettii olotilojensa syitä ja on oppinut jo jonkin verran säätelemään omaa käyttäytymistään hankalissa tilanteissa. Alkuvuoden shakkiturnaukset uuden ihmisen kanssa osoittivat viimeistään, että lapsi sietää jo pettymyksiä, osaa keskittyä ja mikä haastavinta: myös jättää asioita kesken ja ratkaisematta. Tulin siihen tulokseen, että jalkapalloa uskaltaisi ehkä testata.

Nappisten nauhojen solmiminen kankeilla ja heikoilla sormilla oli niin vaikeaa, että läpiajopaikkaparkkeerauksen jälkeen hain marketista pikalukolliset nauhat. Niitä oli ainoastaan yhden värisiä: punaisia, lapsen lempiväriä. Toinen merkki. Ihan varmastihan sen täytyi olla merkki.

Kotona harjoiteltiin säärisuojien ja sukkien pukemista. Ensimmäisellä kerralla operaatiossa kesti kaksikymmentä minuuttia. Lapsen aistiyliherkkyys ja asioiden kontrollointitarve tarkoittaa, että pitkissä polvisukissa ei saa olla ainoatakaan ruttua, raitojen pitää olla suorassa ja säärisuojien täsmälleen samalla korkeudella molemmissa jaloissa. Istuimme kylpyhuoneen lattialla neljänä eri kertana kahtena päivänä ja kannustin lasta suoriutumaan vähän nopeammin ja sietämään epäsymmetrisyyttä ja muutamaa ruttua.

Ja siellä se nyt juoksi. Toisten samanikäisten kanssa, jotka olivat paljon taitavampia ihan kaikessa. Istuin kentän reunalla kädet hikisinä ja odotin mitä tapahtuu. Olisin nykäissyt vieressä istuvaa Muhammedin (pelinumero 38) isää hihasta ja kysynyt osaako tämä elvyttää, jos olisin uskaltanut. Ihan siltä varalta, että kuolen jännityksestä ja lapset jäävät ilman äitiä – ja joutuvat kertomaan äidin kuolinsyyksi todella nolon jalisharkkojen jännittämiseen kuolemisen.

Lapsi teki sinnikkäästi harjoituksia muiden perässä, kaikki aina ensin aivan väärin, mutta kuunteli ohjeita ja teki uudestaan kerta kerralta paremmin. Harkkojen jälkeen käytävästä juoksi hirveälle pistävälle miehen hielle haiseva lapsi, joka totesi, että ”Oli tosi kivaa, vaikka en mä vielä osannu oikein mitään – en päässy niihin juttuihin oikein mukaan. Mutta paidan saa äiti perjantaina! Ihan oikean pelipaidan!”

Minä vollotin vasta kotona. Menin muka puuliiteriin hakemaan leivinuuniin puita.

 

 

Levolle lasken

”Mää en ehtiny kyytiin, en ehtiny, en eeeeehhhtiny, eeeeennnn ehtiny, mää en ehtiny kyytiin, enehtinykyytiin – isiiiiiiii-äääääähhh enehtinyeeeeääääeeeen. MÄÄ EN EHTINY KYYTIIN!”

Seisomme vierekkäisillä itsepalvelukassoilla pipopäisen nuorenmiehen kanssa. Hänen auto-ostoskärryissään huutaa punaisena arviolta kolmevuotias lapsi. Istuu kärryautossa ja kirkuu ettei ehtinyt kärryauton kyytiin. Isänsä piippaa viisi litraa maitoa, ruispalapussin, tomaatteja ja maksalaatikkoa. Hymyilee hyväntuulisena ja toteaa lapselleen rauhassa, että siellähän sinä olet.

”MUTTA MÄÄ EN EHTINY-YYYYHHHYYY-HYYYYÄÄÄÄHHHHHTINY!”

Kaupassa kirkuvat lapset ovat yleensä kohtuuttomia. Tämä kyseinenkin toppapukulapsi on sietämättömän epälooginen. Olen ihan vähällä kyykistyä autokärryn viereen ja huomauttaa lapselle, että anteeksi vaan, minä olen tehnyt puoli tuntia ostoksia samaa reittiä kuin hän ja isänsä, kuunnellen koko puoli tuntia – ympäri kaupan liikkuvasta autokärrystä – kuinka hän ei muka ehtinyt kyytiin, vaikka ”KOKO AJAAAAAAANHAN SÄÄÄÄÄÄ OLET SIELÄ ISTUNUUUUUUUUU-YYÄÄÄÄHHHHH!”

Piippaan sen sijaan pussin kaninruokaa, rucolaruukun, kirsikkatomaatteja, kaksi pulloa hipsteriolutta (uudelta ihmiseltä opittu tapa) ja Hälsans Kökin soijachorizomakkaroita. Pakenen paikalta ja huokaisen pääni sisällä sille, jota kutsun universumiksi ja jolle olen jutellut lapsesta saakka (silloin toki kutsuin sitä Jeesukseksi), että kiitos. Siitä, että kotona ei kilju kukaan. Siitä, että minulta ei kukaan odota kovin paljon mitään. Siitä, että uusi ihminen auttaa jaksamaan ja pysymään pystyssä koska vain on (siitä ihmeestä, että hän on!). Siitä, että lapset ovat terveitä ja tarpeeksi reippaita.

En ole moneen kuukauteen jaksanut yhtään mitään ylimääräistä. Siirryn universumin jälkeen keskustelemaan tiukasti itseni kanssa. Toistelen, että kenen tahansa pää väsyy kun monen vuoden jaksaminen ja pinnistely viimein loppuu. Että maaliviivan jälkeen saa maata ja puuskuttaa ja itkeä kauan. Että on ihan ok, jos puolet kaikista kaikkien vaatteista on koko ajan pesemättä ja talo sotkuinen. Että on ihan ok valita siltikin vain olla ja maata. Yksin ja kainalossa. Tehdä vain sitä mistä tulee hyvä mieli. Onneksi sitä lajia on paljon.

Elämässä on yhtä aikaa sellaista onnellisuutta, ettei sellaista vielä tähän mennessä ole kokenut koskaan, ja ruhjeita, joiden parantumisessa kestää aikaa. Ja universumi ja minä käymme päivittäin keskustelua siitä miten näiden kahden kanssa voi ihan hyvin elää päivä kerrallaan. Ja että ei ole kiire palata sisäänpäin käpertyneestä siilistä takaisin maailmaa parantavaksi toimijaksi.

New Yorkissa odottaa muutaman päivän päästä maailman suurin oman alan ajatustenvaihtotapahtuma. Kalenteri on täynnä kahvi-, lounas- ja illallispyyntöjä jokaiselle päivälle. Kolmessa eri tilaisuudessa odotetaan puhetta. Minä koetan saada hyvin väsyneen siilinpääni lennätettyä Atlantin yli ja itseni ulos hotellista joka aamu. Toivoisin mukaan uuden kainalomiehen, jonka kanssa jaksaisin ihan mitä vaan. Mutta meidät erottaa hetkeksi maailman toiseksi suurin valtameri.

Ihana murrosikäinen isompi lapsi miettii iltapalapöydässä mikä hänestä voisi tulla isona. ”Joku työ, jossa voi olla mahdollisimman antisosiaalinen”. Kannatan ajatusta ja googlaamme lisätietoja insinöörikoulutuksesta.

Mitä odotat vielä?

Kun muutama vuosi sitten aloitin tämän blogin, oli oikea lonkka juuri sahattu kahtia ja ruuvattu kiinni, sille ei saanut varata painoa ja niinpä kävelytin koiria lähimetsässä kyynärsauvojen kanssa, huudellen kesyä kotipulua takaisin kotiin. Silloisella puolisolla oli menossa järjestyksessä jo toinen rinnakkaissuhde. Uskoin aluksi, että kunhan toinen saa elettyä menetetyn nuoruutensa takaisin, niin riitän taas. Siitä ei kuitenkaan voinut kirjoittaa. Onneksi elämässä oli siinä määrin tragikomiikkaa, että aiheita riitti ilmankin.

Kesti viisi vuotta kerätä rohkeutta irrottautua suhteesta joka satutti molempia. Enkä lopulta edes ollut se rohkeampi. Voimakas ja sinnikäs ja iänkaiken jaksava, kyllä, mutta loputtoman pelokas. Eikä pelossa ole tervettä elää. Toisaalta yhtään aiemmin en olisi uskaltanut tai jaksanut hypätä kyydistä. Loikkaan täytyi kasvaa yllättävän kauan. Kasvoimme siihen tietämättäni lapsen kanssa yhtä matkaa. Hänen haasteidensa kautta menetin kerta toisensa jälkeen tunteen siitä, että elämää voi hallita tai suorittaa, äitinäkään. Yhtään mitenkään. Tai että sillä olisi mitään väliä mitä kukaan muu ajattelee, minusta tai lapsesta. Meitä ei määritä kukaan muu; meillä on ihan oma normaali ja se riittää.

Taivas ei pudonnut niskaan kun lapsi veti ensimmäisen kerran turpaan päiväkodin hoitajaa. Eikä silloin kun hän sai tehostetun tai erityisen tuen päätöksen, avustajan, pienryhmäpaikan, sairaalakoulupaikan, psykoterapian, lukemattomia muita hoitosuhteita matkan varrella. Ei yhdestäkään harrastuksesta, josta hänet potkittiin pois, yhdestäkään kaverin vanhemman viestistä, jossa toivottiin ettei lapsi enää tulisi heille leikkimään. Ei siitä syvästä häpeästä, jota vanhempana tunsin jatkuvasti omasta riittämättömyydestäni – lisänä sille riittämättömyydelle, mitä koin puolison suhteen. En ollut tarpeeksi kenellekään.

Mutta mitään kamalaa ei koskaan tapahtunut. Sen sijaan paljon hyvää. Ja sitä enemmän hyvää, mitä vähemmän oli menetettävää – mitä enemmän uskalsin päästää irti. Ja kuten niin monta kertaa on tullut sanottua, lopullisesti löysin uudestaan riemun ja rohkeuden oman tamman viereltä. Sen, jonka ostin kahden päivän harkinnan jälkeen aika lailla hetken mielijohteesta.

Jälkeen päin katsottuna olen tehnyt kaikki elämäni isot päätökset nopeasti ja näennäisen järjettömästi intuitioon nojaten. Ne päätökset, joista on tullut hyviä ja oikeita. Harkitsemalla olen yleensä päätynyt huonoihin ratkaisuihin. Intuitio, kuten sitäkin olen joskus pohtinut, ei kuitenkaan ole ei-tietämistä. Sillä on vankka pohja aiemmissa kokemuksissa ja tiedossa, usein sellaisissa monimutkaisissa syy-seuraus-tausta-asetelma-poikkeama-yhdistelmissä, joita ei voi edes pukea sanoiksi. Intuition tunnistaa siitä, että tietää, muttei osaa sanoa miksi tietää.

Jos vaikka toinen laulelee ääneen, tai osaa kirjoittaa oikein ”16:ksi” ja yhtäkkiä tuntuu siltä, että olisi kotona – ollut jo pitkään – niin siinä kohti tietää, muttei tiedä miksi.

Vein tamman kaupunkiin ostoksille. Laitoin sille sen vähän paremman riimun. Minun tammaani ennen satulakaupan sovituksessa seisoi hieno kilpahevonen, jolla oli aluloimi ja päälyloimi ja kaikki suojat putipuhtaana ja jokainen karva ojennuksessa. Edellinen porukka katsoi hymyillen kun minun pieni talvikarvamammuttitammani rymisteli trailerista pihalle ja hirnui häntä paskassa ihmetyksestä, että oli päässyt maalta kaupunkiin shoppailemaan. Olin säästänyt rahaa satulaan vuoden. Sain aika hyvän käytetyn englantilaisen koulusatulan. Ja kaikki oli juuri sopivasti minulle ja tammalle, sille minkälainen pari olemme ja mitä toisistamme haluamme. Sitä ei oikein kukaan muu voi määrittää, eikä loimimäärä tai suojien puhtaus muuttaa. Meille riittää rymistellä peltolaukkaa, se on hyvänlaista pelkoa ja iloa siitä, että elämme, viimeinkin.

 

Kafkan paratiisi

Ehkä on vain yksi kuolemansynti: kärsimättömyys. Kärsimättömyyden takia meidät karkotettiin paratiisista; kärsimättömyyden tähden emme voi palata sinne.

Kafkan sanat olisi pitänyt lukea siinä vaiheessa kun toisen tapaamisen jälkeen minä ja luterilainen lihansyöjä varasimme talvilomamatkan Keski-Eurooppaan. Minä olen kuuluisa kärsimättömyydestäni ja valmiiksi jo paratiisiton pakana, mutta käy sääliksi uutta ihmistä, joka oli jo hyvinkin puolivälissä patikkapolkua taivaaseen.

Yhteensä seitsemän lasta jäi isovanhempiensa ja toisten vanhempiensa niskoille kun kaksi keski-ikäistä teinirakastunutta karkasi lauantaina punaisen ja oranssin käsitavaramatkalaukkunsa kanssa Kafkan maisemiin. Kuten aina lentomatkustaessa, sielu saapui perille pari päivää Boeingin jälkeen. Kaksi ensimmäistä päivää olin varma, että jokainen ohiajava poliisiauto etsii minua. Karannutta kahden lapsen äitiä, joka oli ihan väärässä paikassa. Eihän voinut mitenkään olla mahdollista, että keskieurooppalaisen kaupungin joenvartta saattoi kävellä tuntikaupalla ilman, että kukaan haluaa mitään. Että mihinkään ei ollut kiire ja lounaan saattoi syödä neljältä ja nukkumaan mennä kolmelta yöllä.

Lapsuudenystävän uudelleensyntyminen Tinderissä ja metamorfoosi teinirakkaudeksi on tarina sen luokan kärsimättömyydestä, että paratiisi jää haaveeksi. Siksi kai se pitää elää nyt. Ulkoapäin näyttää, että Vltavan rannalla kävelee kaksi eläkeläistä. Toinen ontuu dysplastista ja tuntohalvaantunutta lonkkaansa, toinen MS-taudin heikentämää jalkaansa. Molemmat harmillisesti oikeita jalkojaan: eri puolen jalkojen kanssa olisimme yhteistuumin päässeet etenemään suoraan, nyt päädymme kävelemään kehää.

Jos joku kuulisi kahden ympyrää kävelevän lomalaisen keskustelunaiheet, tunnistaisi kävelijät keski-ikäisiksi. Etenemme prostituutiosta protestanttisten sakramenttien kautta kannabikseen; jossakin välissä ehdimme keskustella taloudesta, mutta enimmäkseen muistelemme lapsuutta ja nuoruutta. Kartoitamme kärsimättömästi ja ahmien sitä mikä toisen elämässä on tärkeää, mitä unelmia on vielä jäljellä. Ensimmäisessä levähdyskahvilassa olemme sitä mieltä, että elämästä ei puutu mitään. Lounaaseen mennessä tuntuu, että tarvitsemme vähintään kaksi uutta elämää, että ehdimme saada sekä pienen talon kallioiselta merenrannalta että lampaita, että ehdimme vertailla mistä maailman kaupungista saa parasta sushia (tällä hetkellä johtaa New Orleans) ja olutta (ei yhtä aikaa samalla aterialla), ja että ehtisimme kasvaa vielä aikuisiksikin.

Kirjoitan tätä seitsemältä aamulla vanhan kivitalon ikkunalaudan äärellä. Vastapäisen talon räystäisiin ja ikkunareliefien päälle ei ole asennettu piikkejä ja niinpä pulut aloittelevat kanssani päiväänsä keltaiseksi rapatun talon iholla. Keittiön puulattia tärisee paljaiden jalkapohjieni alla jokaisen raitiovaunun ohittaessa meidän talomme ja pulutalon alhaalla kadulla. Elämä on yhtä aikaa hidasta ja liian nopeaa. Mutta yhtä kaikki paratiisi juuri nyt ja juuri kärsimättömyyden ansiosta.

 

Rotta ja tamma

Nyt alkaa elämä pikkuhiljaa muistuttaa taas omaa. Aamu alkaa huuhkajan ruokkimisella: syksyllä tallilla irtokoiran hampaisiin kuollut ankka on sulanut yön leivinuunin päällä ja päätyy huuhkajan lounaaksi. Kanalassakin piipitetään. Kyyhkyt ovat saaneet perinteisen keskitalven poikasen. Unohdan niille aktiivisesti munan tai kaksi haudottavaksi kerran tai kaksi vuodessa. Ratatouillen eli lyhyemmin Rotta-poikasen (emot Bouillabaisse ja Seljanka AKA Pulla ja Selja) silmät ovat jo auenneet. Helmi-kana on ängennyt Kaneli-kanin kanssa samaan pieneen häkkiin ja ryhtynyt munimaan sinne vaikka sillä olisi koko kanalan verran tilaa.

Tallilla pihatossa odottaa tamma, joka tunnistaa minut jo äänestä ja nostaa päätään. Yöllä on ollut kylmä ja se lämmittelee aamuauringossa, miettii hetken ja kävelee luokse. Laitan sen valmiiksi niin että se seisoo pilttuussa vapaana. Se on minun nelijalkainen lämminturpainen olemisen jatkeeni. Kerron sille, että olen onnellisempi kuin vuosikausiin ja että iso kiitos kuuluu sille. Tamman rehellinen sinnikkyys ja tuittupäisyys, ja sen hiljalleen kasvanut luottamus ja ystävyys tekivät minusta rauhallisen ja rohkean kaikkea sitä varten mikä rytisi loppuvuodesta niskaan. Kohta on hevosenomistajan ja tamman vuosipäivä ja hankin sen kunniaksi oikean koulusatulan.

Kävin helmikuun aamuauringossa lasten isän kanssa katsomassa myytävänä ollutta asuntoa ja rohkaisin tekemään tarjouksen. Hän onnistui ostamaan hyvän uuden kodin, jonne lapset saavat omat huoneet. Minä lupasin auttaa keittiöremontissa – kokosin edellisenkin Ikea-keittiön isäni kanssa kaksistaan melkein päivässä.

Odottelen nuohoojaa ja tyhjennän kaikkien tulipesien tuhkat. Olen onnistunut saamaan ja pitämään työn, joka mahdollistaa hyvin etuoikeutetun elämän. Voin sovittaa työn lomaan ja kylkeen monilajisen arjen, ison talon, joukon uusia ihmisiä ja kaikki vanhat ihmiset. Saan olla vapaa, arvostettu, ja luotettu sekä taitava siinä mitä teen. Saan olla myös keskeneräinen ja hidas. Valtavan etuoikeutettu elämä velvoittaa jakamaan hyvää ja kannattelemaan heikompia.

En kuitenkaan osaa olla aktivistitutkija julkisuudessa – kieltäydyn useimmista haastatteluista ja luennointipyynnöistä ja kammoksun televisiossa näkymistä. Koetan kantaa vastuuni huuhkaja ja pulunpoikanen kerrallaan. Joka päivä aamusta iltaan. Ja sinnikkäästi ja hiljalleen valitsemieni heikompien puolesta puhuen: koettaen antaa edes jonkinlaisen äänen niille olennoille, joilla sitä ei ole, tai joiden ääntä ei osata kuunnella. Sille parsinavetan lehmälle, joka on lähes koko elämänsä kytkettynä kaulastaan kiinni, jotta suomalaiset lapset voivat juoda sen pois viedylle vasikalle tuottamaa maitoa. Vaikka ihmislapset kasvaisivat vahvoiksi ja terveiksi ilmankin. Ja niille pienille porsaille, joiden kivekset leikataan irti ilman puudutusta saati nukutusta. Ja sille hamsterille, joka ostetaan lapselle harjoittelueläimeksi, tai sille omalle tammalleni, joka ei pidä siitä miten kuolain painaa kieltä. Enkä pidä silti meteliä näistäkään koska en osaa. Enemmän pitäisi tehdä, tasatakseen maailman epäoikeudenmukaisuutta. Paljon enemmän. Mutta tämä riittää nyt, ehkä joskus osaan enemmän ja olen enemmän.

Lasten isä ja uusi ihminen ovat tavanneet jo monesti. Kun lentokone heittää viikonlopulla kaksi elämässään jo paljon saanutta ihmistä lomalle Keski-Eurooppaan, jää lasten isä pitämään pystyssä ja lämpimänä taloni kaikkine eläimineen. Meistä on muodostumassa tiivis äiti-isä-parivaljakko tavalla, joka on kenties paljon parempi kuin aiemmin. Enkä ymmärrä miten yhden ihmisen elämään voi mahtua näin paljon hyvää ja kaunista, vieläkin.

 

 

 

Protestanttinen epäonnistuja

No nyt on selkeästi palautteen perusteella lukijakunta jakautunut kahtia. Ensimmäinen porukka – siskon mies mukaan lukien – on sitä mieltä, että blogi on mennyt ihan liian siirapiksi. Toinen porukka kaipaa vielä suorempaa ja sensuroimattomampaa sisältöä (herranjestas ihmiset – ei – helmikuussa ulkoportailla ei tietääkseni ole hekumallista harrastaa seksiä: se portailta löytynyt kortsu oli taskusta pudonnut käyttämätön!). Päätän yrittää miellyttää ensimäistä kohderyhmää, palata ruotuun ja keskittyä kaikkeen mikä on pielessä.

Lentokone Oulusta Helsinkiin on myöhässä puoli tuntia. Joudun juoksemaan Oslon lennon portille, arviolta 150 metriä. Yritän närkästyä, mutta nukahdan koneeseen ennen kuin onnistun. Oslossa sataa lunta. Iloitsen ensin uudesta mahdollisuudesta pohjoismaiseen synkkyyteen, mutta kaupunki on perhanan kaunis hiljaisessa lumisateessa myöhään sunnuntai-iltana.

Hotellissa sentään tärpää. MacBook ei onnistu liittymään wifiin millään. Seuraavan päivän luento on vasta puoliksi suunniteltu ja teen sen loppuun kännykän varassa. Suuren vastoinkäymisen kynsissä lähetän ”Vittu ko vituttaa” viestin uudelle ihmiselle, mutta sieltä vastataan empaattisesti ja toivottaen kauniita unia – pusuemoji vesittää viimeisenkin ärtymyksen rippeen. Päätän jatkaa epäonnistumisten yrittämistä aamulla.

Sukkahousuissa on reikä varpaiden kohdalla! Alamäki alkaa ihan varmasti tästä. Kriittisen lapsuustutkimuksen tutkimusseminaari ei kuitenkaan epäonnistu mistään kohtaa, jätän sen raportoimatta etten menetä siskon miestä lukijakunnasta. Ajattelen, että iltaa kohti kurjuus lisääntyy ihan varmasti. Nousemme ennen illallista korkean hotellin kahdenteenkymmenenteenensimmäiseen kerrokseen näköalabaariin ja tilaamme oikeat drinkit. Tässä vaiheessa päivää koko seurue nauraa jo päin naamaani sille, että viestitelen puolen tunnin välein uuden poikaystävän kanssa. Lasketaanko se vastoinkäymiseksi? Tai ehkä se, että tilaan ensin passionhedelmädrinkin vaniljasmirnoffilla ja se on ihan hyvää, mutta Camillan hapan vihreä rommicocktail on paljon parempi? Tai että puhelimesta loppuu akku ennen kahdeksannenkymmenennen sydänviestin lähettämistä?

Illallisen jälkeen kauniisti harmaantuneen ikinuoren professorin kotona huomaan, että rintaliivien metallinen kaarituki on katkennut ja sen terävä pää on raapinut oikean rinnanalusen verille. Mietin hetken kuinka groteskia olisi ottaa valokuva sillä tämä nyt todellakin oli varmasti oikea vastoinkäyminen. Olin vihdoinkin onnistunut epäonnistumaan. Oman elämäni MacGyverina korjaan tilanteen kuitenkin mailateipillä ja puhelimessakin on taas virtaa. Lisää pusuemojeita. Luovutan taas hetkeksi.

Paatuneiden valaansyöjien maassa odotan saavani lounaaksi keitettyä parsaa, ja pääseväni viimeinkin valittamaan elämän kurjuutta. Mutta yliopiston ruokalassa on tarjolla talvinen pataruoka – ei soijarouheilla tai tofulla vaan Oumphilla! Saan yllätyksekseni tietää, että luennointipalkkio kahden päivän töistä on neljä kertaa suurempi kuin mitä odotin. Norjalainen professori pahoittelee, ettei hän kykene enempään. Koko kaupunki kylpee auringossa aamusta auringonlaskuun. Sydänemojien saldo huitelee parissasadassa. Kotona kentällä odottaa uusi ihminen vaikka kone on perillä vasta keskellä yötä.

Päätän lyödä hanskat tiskiin – tästä kohti elämää ei saa alamäkeä hakemallakaan. Se pelottaa ihan vähän. Protestanttinen aavistus kaiken pohjimmaisesta ankeudesta á la ”itku pitkästä ilosta” lähtee samalla lennolla Oslosta kohti kotia. Mutta juuri nyt ei itketä. Lähetän vielä pari pusuemojia ennen kuin lentoemäntä pyytää nyt jo todellakin laittamaan kännykän lentotilaan.

 

 

 

 

 

 

 

Näkkiä ei pidä varoa

Lasten isä tulee aamulla hakemaan jälkikasvuaan. Hän poimii tullessaan ulkoportaalta kortsun ja toteaa, että entisellä rouvalla on tainnut olla yövieraita. No älä. Kahdeksantoista vuoden ajan yhden ja saman kumppanin jälkeen on vähän kirittävää. Mutta sillä erotuksella, että nyt ei nolota yhtään mikään ja kaikesta osaa ja uskaltaa puhua. Ja homma on siksi aika hemmetin paljon hauskempaa; itse asiassa aika hulvattoman ihanaa. Nauramme vedet silmissä vihreälle Näkille, jonka poimin parempaan talteen.

Siinä ”Kuinka eroat niin, että lapsesi eivät traumatisoidu ja päädy metamfetamiinin käyttäjiksi ja/tai prostituoiduiksi” -oppaassa neuvottiin, että lasten elämään ei saa tuoda uutta ihmistä kolmeensataanneljäänkymmeneenkahdeksaan päivään laskien siitä kun heille on kerrottu vanhempien erosta. Ja 349. päivänä uusi ihminen pitää esitellä varovasti, mielellään niin että hän kurkistaa sisään ensin oven raosta ja vasta seuraavana päivänä astuu eteiseen ja seisoo siinä neljä minuuttia.

Minä olen legendaarisen malttamaton. Olen sitä silläkin uhalla, että joudun tulevaisuudessa lasteni huumevelkojen maksajaksi ja menetän oikean käden peukalon koska olen käyttäyt kaikki rahani hevoseen. Käännyn siis amfetamiinioppaan sijasta go-to henkilön puoleen, joka vastaa välittömästi toiselta puolelta Suomea: ”Älä vittu pidättele YHTÄÄN tai mieti, että onko liikaa liian nopeasti, ja mitä tästä joku muukin ja blablabla” Neuvo on siinä määrin painava ja perusteltu, että päätän noudattaa sitä. Sen antaja myös tietää mistä puhuu.

Niinpä ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen Tinder-deitti, koodinimellä luterilainen lihansyöjä, pääsee pelaamaan lasten kanssa paskahousua ja kyselemään Idioottitietous-korteista ”sitä kaikkea mitä et saanut koulussa oppia”. Kuten että milloin tehtiin ensimmäinen pornoelokuva, tai että kuinka pitkä on gorillan siitin erektiossa (1908, 5cm [kyllä, 5cm]). Oli tarkoituksena jaksaa koeajaa useampikin ehdokas, mutta Ralph Fiennesin nenästä ei päässyt yli eikä sitä voinut kiertää. Koska se on niin iso.

”Miksi se käy kylässä melkein joka päivä?”
”No koska se on mun kaveri”
”Joo, mutta miksi?”
”Haluathan sääkin alkaa kavereita joka päivä”
”Joo okei. Joo, mutta silti MIKSI?”
”No koska taidan tykätä siitä aika paljon”
”Aaaa, nyt mä ymmärrän. Ooksä sanonu sille sen?”
”Ööö, ehkä. En ole varma”
”Äiti. Sun pitää sanoa. Usko mua, mä oon hyvä rakkauden neuvoissa!”

Nyt on taas se kohta kun en käsitä, että tämän elämänvaiheen pitäisi olla kamala kärsimysnäytelmä. Ei se sitä ainakaan eilen eikä tänään ole ollut.

 

 

 

Leivinuuniviinit

Hirveän vaaleanpunaista on kyllä nyt. Lapsen opettaja sairaalakoulussa on tehnyt vaikutuksen. Lapseen ja sitä kautta meihin vanhempiin. Lapselle iso asia on, että myös ope on kasvissyöjä: ”Ajattele, en oo ainut!” Ja sekin on nyt uutta ja ihmeellistä kaikille osapuolille, että lapsi on ensimmäistä kertaa ikinä luokkansa kunnollisin oppilas. Tarpeeksi haasteellisten lasten joukkoon kun heittää niin johan näyttää hyvältä. Ja salaa täysin moraalittomasti toivon, että Jere, Miika ja Leo jatkavat päätöntä haistattelua ja nyrkkeilyä koska sitä kautta oma lapsi saa kerrankin kokea olevansa aika hyvä tyyppi myös koulun ja opettajan silmissä.

Eikä joka ainoasta potkimisesta tehdä lastensuojeluilmoitusta. Sairaalakoulussa se kuuluu asiaan ja kaikki on työn alla. Lapsen ei oleteta parantuvan ihmeellisesti lastensuojelutoimenpiteiden ansiosta. Eikä enää edes ole paikkaa, johon lähettää eteenpäin. Pohjalla ollaan. Ja sitä pitää juhlia. Istun lounasviinilasi kädessä etätyöpäivän leivinuunin lämmössä kun lastensuojeluviranomainen soittaa. Kerron viimeisimmät kuulumiset ja hän toteaa, että eiköhän viimeinenkin ilmoitus voida kuitata aiheettomana pois. Että hän ei näe nyt tarvetta edes kotikäynnille. Saan sanottua heipat, mutta puhelun jälkeen itken helpotuksesta räkä poskella siihen asti kun lapsi tulee kotiin.

Lapsi on isänsä luona tällä hetkellä aina aivan saatanan pirullinen. Yhtäältä käy sääliksi heitä, mutta toisaalta nautin siitä, että minä olen nyt lapselle maailman paras asia. Kun on ollut vuosia oman lapsensa verbaalisen väkivallan kohteena tuntuu ihan saakelin ihanalta kun toinen tuhisee kainalossa, että ”Äiti voiko sun kanssa mennä isona naimisiin?”

Ystävä varoitti, että jos jatkan liian ruusuista elämänvaiheen kuvailua niin kohta joka toinen tuttava päätyy eroon. Silläkin uhalla sanon, että en hetkeen ole ollut yhtä onnellinen kuin nyt. Pelkäsin etukäteen lapsivapaita päiviä – omista lapsista erossa olemista. Yksin omassa kotona olemista. Koska minä tiesin ja osasin parhaiten ja elin siitä. Pidin aina kaikki langat käsissäni, tiesin luistelut ja voimisteluharkat ja puhtaat bokserit ja hammastuet ja keskusimurin säiliön tyhjennysvälin. Päätin päästää irti ihan kaikesta. Pidin kiinni siitä, että lapset ovat puolet ajasta isänsä luona vaikka kuinka tuntui, että niiden olisi parempi olla minun kotonani. Ja se oli ehkä parasta mitä tulin tehneeksi.

Omat päivät eivät ole lainkaan yksinäisiä vaan ihmeellisiä sekoituksia mahanpohjan perhosia ja hiljalleen kehkeytyvää ymmärrystä siitä, että maailma on taas auki. Miten se ikinä kiinni menikään? Vuosien haikeus siitä, että ei koskaan ole ihmisenä riittävä, kiehtova tai viehättävä katosi hetkessä. Luulin, että sitä pitäisi kantaa pitkäänkin. Mutta se oli totuus jota ylläpiti kahden onnettomaksi päätyneen ihmisen arkikumppanuus. Rohkeampi meistä päätti sen. Kenties se, joka joskus rakasti himpun enemmän.

Minä alan olla kiitollinen hänelle tästä uudesta elämästä, joka kytee kuitattujen lastensuojeluilmoitusten, sairaalakoulun, nenäveren, koirankarvojen, rikkinäisen Volvon ja tekemättömien töiden seassa. Lämpimämpänä kuin ehkä koskaan ennen.

 

 

 

 

 

Nils Holgerson

”Äiti mitä tarkottaa hot?”
”No kuumaa”
”Niinku jos nainen on hot?”
”Ääää… ok, no sillon se on aika tosi ihana ja seksikäs”
”Ok”

(Huomaan Instasta Antti Holman uusia videoita ja ulvon naurusta hotellin vessapuheluille)

”Mikset mene naimisiin Antti Holman kanssa?”
”No vaikka siksi kun se on homo, se ei haluais mennä mun kanssa naimisiin vaan jonkun ihanan miehen, jonkun hot miehen. Mutta hei ihana kun ajattelet, että ääneen nauraminen korreloi naimisiin haluamisen kanssa!”
”Äiti! Ei se oo paha, jos joku on homo”
”No ei olekaan, mutta ei sen kanssa tarvi naimisiin mennä!”

(Kuunnellaan Leonard Cohenin Hallelujah, lapsen pyynnöstä – se on kuulemma niin dramaattinen)

”Isille ei voi sanoa, että me kuunneltiin tää”
”No miksei?”
”No haloo – joku hallelujaa, siis jeesuslaulu!”
”No ehkä isi kestää sen”

Uusteini-ikäisen äidin ja esiteinierityislapsen viiden minuutin kohtaaminen kahdensadan neliön talossa on aika kaikenkattava. Olen sinnikkäästi brändäämässä uusteini-ikää korvaamaan keski-iän. Kuka on koskaan kuullut puhuttavan keski-iästä ilman negatiivisia tai kliseisiä konnotaatiota? Keski-iälle täytyy palauttaa siihen kuuluva optimismi ja elämänjano. Se on tästä lähtien uusteini-ikä. Tai siltä se erityisesti tässä ensimmäisten Tinder-treffien kohdalla tuntuu.

Luterilaisen lihansyöjän navigaattori oli ilmoittanut pihassani, että ”Olet saapunut kotiin”. Ei ihan mitenkään kevyt aloitus tapaamiselle, jonka toinen osapuoli uskoo yliluonnolliseen. Edellisestä tapaamisesta oli vierähtänyt arviolta 33 vuotta. En muista ihan tarkalleen, koska keskityin silloin enemmän siihen mikä TaoTaon opetus oli minäkin sunnuntai-iltana, tai että putoaako Nils Holgerson hanhen selästä (ei se koskaan pudonnut koska sillä oli se naru). En laittanut vuotta mieleen siltä varalta, että uusteineinä kirittäisiin neljättäkymmenettä vuotta kiinni.

Uusteini-iässä ei enää pedata tulevaisuutta strategisesti vaan eletään nauttien siitä minkälaisen elämän puolivälissä sattuu olemaan – paskoineen ja helmineen. Ei ihan hirveästi enää jaksa pelailla, eikä halua tai ole tarvetta käyttää toisia elämänsä pelinappuloina. Lapset ja koti on mitä on. Uutena peukkusääntönä on, että jos illalla naurattaa edes kahta kolmesta niin päivä oli ihan tarpeeksi hyvä.

Uusteini-iässä toki ilmenee yllättäviä huolia ja käännekohtia. Mitä meemejä voi lähettää ihmiselle, jota ei vielä tunne kovin hyvin? Ja miten selittää uuden pankin pankkivirkailijalle, että tuntuu kamalan haikealta vaihtaa pankkia – suuren yksin otetun asuntolainan mukana katkeaa lapsuudesta asti jatkunut maalaispankkisuhde.