Author: onnekas

Yksityistetään erityiskoulut!

Luennoin maanantaiaamuna tuleville varhaiskasvattajille ja erehdyin kehaisemaan, että toisin kuin päiväkodista, koulusta ei ole vielä koskaan soitettu, että lasta pitäisi tulla hakemaan kotiin kesken päivän. Se oli suuri virhe. Unohdin universumin hetkeksi; puhelin alkoi piristä vastaiskuna välittömästi. Tällä viikolla on soitettu jo kahdesti hakemaan lapsi kotiin ennen aikojaan. Tällä viimeisimmällä kerralla ehdotettiin, että kannattaako perjantaiksi edes tuoda kouluun.

Mutta perjantaiksi lapsi pääsisi edellisen opettajan luokkaan. Ja sinne hän erityisesti haluaa, siellä on kuulemma mukavaa. Ja minua kiukuttaa se miten vähän voin vaikuttaa lapsen tärkeimpään kasvuympäristöön kodin ohella. Minä osaisin ehdottaa viimeinkin jo tällä kokemuksella, mikä saattaisi toimia. Ja se olisi kovin yksinkertaista eikä edes kallista. Mutta se on kaupungin rakenteissa aivan mahdotonta. Eikä minua edes kuuntele kovin moni. Äitiä, joka jankuttaa itsepintaisesti samasta asiasta.

Kirjoitan taas kerran aluekoordinaattorille ja kysyn onko meillä mitään vaihtoehtoja. Onko olemassa sellaista koulua, jossa lapseni saisi olla rauhassa peruskoulun ajan. Josta ei tarvitsisi siirtyä mihinkään, ja jossa opettaja ei vaihtuisi joka vuosi. Saan informatiivisen virkamiesvastauksen, jossa kerrotaan menettely erityiskouluun siirtymiseksi. Koulun nimi on uusittu, on yhdistetty yksikköjä ja nyt on yksi iso kaupungin erityiskoulu. En hahmota sitä mitenkään. En voi kysyä keneltäkään kokemuksia. En tiedä mitä mikäkin nimi tai yksikkö tarkoittaa. Koordinaattorin mukaan moniammatillinen asiantuntijaryhmä kokoontuu ja päättää. Että minä en voi vaikuttaa asiaan muuten kuin osallistumalla ryhmän tapaamiseen. Että siitä riippuu mikä yksikkö. Ja että yksikköjen välilläkin tietysti lasta siirrellään tarvittaessa.

Monta ammattia, jokaisella oma edustajansa, jokaisella oma siivu. Yksikään monen ammatin edustajista ei tunne lastani, mutta heillä on kaikesta päätellen ammattinsa tuoma pätevyys jollakin tavalla tietää ja tuntea lapseni elämää riittävästi tehdäkseen päätöksiä siitä.

Rakenteiden tarkempi tarkastelu paljastaisi, että ne on luotu helpottamaan ja yksinkertaistamaan aikuisten ammattilaisten työtä. Silläkin on toki arvonsa ja voi ajatella, että se poikisi lasten suuntaan tehostuneena tukena. Mutta kaikki lapset eivät ole samanlaisia, kaikkia ei voi tukea samalla tavalla. Silloin kun lapsen todellisuudessa kipeiten tarvitsema tuki olisi pysyvyys, alkavat moniammatilliset siivurakenteet tuottaa jotakin aivan päinvastaista.

Tiedän nyt mitkä lomakkeet ja mitkä toimenpiteet tulee tehdä jos haluaa anoa siirtoa. Mutta en edelleenkään tiedä onko missään sellaista kouluympäristöä, jossa lapseni saisi olla – kaikkine haasteineen – rauhassa. Ketään ei tunnu kiinnostavan lapsen näkökulma, hänen kokemuksensa hänen kokonaisesta elämästään, jota on tuettu jo niin paljon ja niin moniammatillisesti, että siihen mahtuu yli viisikymmentä lähiaikuista elämän ensimmäisen kymmenen vuoden ajalle. Lapselle, jolla on vaikeuksia sietää muutoksia. Lapselle, jonka olo on turvallinen – tämän omien sanojen mukaan – silloin kun kaikki on ”tavallista ja tuttua ja samaa”.

Meidän aikuisten näkökulmasta lasta on tuettu valtavasti. Lapsella ei ole tuettu olo. Kummalla on väliä? Ketä oikeastaan on tuettu?

Ihmiset toistelevat sitä miten rakenteissa täytyy edetä rakenteiden mukaan: on nivelvaiheita ja tukitoimia ja erityisiä päätöksiä; työsopimuksia, virkoja, virantäyttöjä – moniammatillisia ryhmiä. On tiettyjä vuodenaikoja, jolloin tehdään päätökset seuraavia vuosia varten. Ei ennen. Eikä jälkeen.

Lapsi on omasta mielestään niin paha ja huono ja epäonnistuu koko ajan, että kukaan ei halua häntä mihinkään. Keneenkään ei auta kiintyä liikaa, koska kohta se loppuu kuitenkin. Minua kiukuttaa niin, että kokeilen maata selälläni ja potkia. Meillä kaikilla on kova ikävä edellistä opettajaa. Lapsen mielestä näytän naurettavalta keskellä keittiön lattiaa. Kerron, että hänen tulkintansa vastaa tilanteen absurdiutta ja turhauttavuutta oikein hyvin. Kasvatusoppaiden mukaan lasten sanavarastoa täytyy kehittää lukemalla heille. Minun lapseni ei useinkaan asetu kuuntelemaan, mutta minua kuuntelemalla hänen sanavarastonsa kehittyy dosenttitasoiseksi analyyttiseksi diskurssityökaluvarannoksi, jossa ei käy epäselväksi, että yhdyssanoja voi tehtailla loputtomiin.

Avuttomuus ja voimattomuus. Se on tässä kohti olotila, jonka kanssa opettelen elämään. Montaakin asiaa kohtaan, mutta erityisen kipeästi sitä pientä ihmistä kohtaan jolle toivoisi eniten hyvää.

Viikon loppupään ilta päättyy kuitenkin hyvin. Tilaan hevoselle heijastavan ratsastusloimen ja heijastinrintaremmin, jotta meidät erotetaan maastossa hirvestä. Painan tilausnappia. Käymme lapsen kanssa kaupassa ja ostamme ensimmäisestä glögierästä litran. Lapsi antaa luvan alkaa laulaa joululauluja. Juomme glögiä ja selaan lisää hevostarvikkeita. Löydän kevyet jalustimet halvalla, samasta paikasta johon juuri jätin tilauksen. On perjantai-ilta. Kirjoitan asiakaspalveluun ja kysyn olisiko mitenkään mahdollista lisätä äsken tekemääni tilaukseen vielä jalustimet, kokoa 120mm. Että pääsisin yksillä toimituskuluilla. Puolen tunnin päästä Tuikku vastaa:

“Kiitos lisätilauksesta! 🙂 Jalustimien lisäys tilaukseesi onnistuu tottakai. Ne on nyt lisätty tilaukseesi sekä laskulle. Hyvää viikonloppua!”

Lapsi ihmettelee miksi itken glögimuki kädessä tietokoneen ääressä. Selitän, että joku sanoi ”kiitos”, ja että ”onnistuu tottakai”, ja toivottaa hyvää viikonloppua. Ja hymynaama. Ja huutomerkkejä. Ja luen viestin monta kertaa. Ja joka kerta itkettää; ihan vain se miten helposti joku asia onnistui. Ja että joku toinen oli iloinen pyynnöstäni (ohitan sinnikkäästi sen yksityiskohdan, että olen maksava asiakas ja että rahalla saa; ja sen, että en ole varma kumpi on oikein “jalustimien” vai “jalustinten”).

[Onko vastaus haasteellisten lasten kouluympäristöjen pysyvyyteen todellakin kylmästi raha? Yksityinen erityiskoulu.]

 

Advertisements

Annetaan ajoittain kohtalainen, steriili mies

”Kiukku väärentää sanoja, tiiäthän äiti. Silloin on niinkun pään sisällä väärennyskone, sanat tulee ulos väärin.”

Lapsi survoo toppahousuja koulureppuun ja varmistelee, että enhän ole uskonut jos hän on joskus kiukuspäissään sanonut jotakin kurjaa. Vannon, että en ole, en lähellekään. Että kiukkukone on tuttu minullekin. Saan harvinaisen halauksen. Toppahousujen mahtuminen reppuun tekee tiukkaa, mutta ne on survottu sinne syyskuun alusta lähtien. Mitkään muut housut eivät käy, varsinkaan tiukat housut. Mikään ei saa puristaa eikä mennä ryttyyn. Siksi sukatkin riisutaan aina kun päästään kouluun. Ja lempikengät ovat vuorelliset kumisaappaat, säällä kuin säällä. Yöllä pitää herätä kolmesti vaihtamaan peittoa ohuempaan ja sitten sileämpään ja lopulta paksumpaan. Nämä ovat vakavia asioita. Niiden vuoksi herätään. Ja lapsi huokaa, että meidän perheessä on turvallista asua.

Aikuiselle on tullut päiväpostissa kirje yliopistosairaalan logolla. Sijaitsen Airin kanssa keltaisen elefanttipussilakanan päällä kun hän tulee töistä. Koen tarpeelliseksi ilmoittaa hänelle kirjeestä välittömästi, mutta teen sen samalla kun lasken hankkeen budjettia enkä keskity kumpaankaan asiaan.

”Sulle tuli se eutanasia-aika!”

Koetan uudelleen, tällä kertaa pääni sisällä, sillä en ole ihan varma mitä suusta tulee. Seuraava versio ei ole juurikaan parempi: ”Sulle tuli se vivisektioaika”. Aikuinen ehtii kävellä talon pääovipäädystä makuuhuonepäätyyn ennen kuin oikea sana löytyy. Samassa ajassa olen hahmotellut jo kirjallisuuden Nobel-tason dystopian yhteiskunnasta, jossa ihmisten elinikä määräytyisi satunnaisesti arvottavien eutanasiailmoitusten mukaan. Kun kirje saapuisi, olisi kaksi viikkoa aikaa hyvästellä maailma.

Kuukautiset alkavat jälleen kerran ja totean aikuiselle, että emme onneksi ole enää saamassa lasta. Mutta, että jos saisimme, täytyisi tehdä vaikeita päätöksiä. Parhain skenaario siinä dystopiassa olisi antaa adoptoitavaksi toinen aikuinen ja jatkaa itse elämää kolmen lapsen kanssa. Olemme molemmat samaa mieltä ja laadimme ilmoituksen yhdessä, vastaisuuden varalle. Hän ehdottaa muotoa ”kohtalainen, steriili mies”, minä lisään, rehellisyyden nimissä ”ajoittain kohtalainen”.

Olen nimittäin ostanut hevostarvikkeiden nettikirpputorilta sadeloimen, jossa ei pitänyt olla yhtään repeämää, mutta jossa oli kaksi suurta palkeenkieltä. Ja joka oli lisäksi ihan eri värinen kuin myyntikuvassa, jossa se oli kuvattu ties missä loisteputkivalossa. Osaan siis eläytyä tulevan adoptioperheen tuskaan, jos he ottaisivat vastaan ”kohtalaisen miehen”, mutta saisivatkin vain ajoittain kohtalaisen miehen.

 

 

 

 

Vaihdoin työpaikkaa!

Päivä, jona melkein vaihdoin ammattia. Melkein tarkoittaa tässä tapauksessa, että aikeen esti aika tarkalleen tuhatkahdeksaasataa euroa kuukaudessa. Tai toisin sanottuna omakotitalo ja kaksi lasta. Rinnakkaisuniversumissa, jossa elän ilman lapsia ja taloa, olisin tänään jättänyt hakemuksen klinikkaeläintenhoitajaksi. Haettiin hyvää tyyppiä, joka on reipas ja oppii uusia asioita nopeaa. Ei tarvita välttämättä koulutusta – hyvätyyppiys on tärkeämpää, sanoivat. Ja koska olen niin hyvä tyyppi, niin johan olisin saanut sen paikan. Ja olisin siirtynyt kissaa sanomatta yliopistosta hevosklinikalle. Jo pelkkä rinnakkaisuniversumiunelman ajattelu tuntui kevyeltä, vaikka klinikkaeläintenhoitajan työ olisi fyysisesti kaikkea muuta.

Mutta haastan kenet tahansa klinikkaeläintenhoitajan vastaamaan neljäänkymmeneen sähköpostiin päivässä, ohjaamaan graduja ja väitöskirjoja, arvioimaan toistakymmentä englanninkielistä tutkimusartikkelia vuodessa, toimittamaan kahta kansainvälistä kirjaa (kummassakin yli kymmenen kirjoittajaa, joista jokainen pyytää käsikirjoituksilleen lisäaikaa kun kustantaja samalla kiristää julkaisuaikataulua), tutkimaan herranjestas itsekin jotakin jossakin välissä ja julkaisemaan vähintään neljä kansainvälisesti arvioitua julkaisua vuodessa (mielellään enemmän) ja sitten vielä hakemaan ulkopuolista rahoitusta parilla miljoonalla eurolla vuodessa. Sitten voidaan istua vierekkäin ja mitata kielen alta kortisoliarvoja, että kumpi homma stressaa enemmän.

Kirjoitan tähän sen ylös niin voin palata miettimään viiden vuoden päästä, että mitä sitten kävikään: en usko, että jään eläkkelle yliopistotöistä. Johonkin on siirryttävä.

Hevosten hampaat tuli raspattua ja rokotukset uusittua. Minun tammani seisoi läpi raspauksen rauhoittamatta ja en tiedä onko se meriitti tai mikään, mutta revin pienistäkin asioista ylpeydentunteita. Minulla on kaksi mallikasta eläinläinlääkäriasiakaskoiraa, nyt vielä hevonenkin. Porukan lunkius ei mitenkään ole omaa ansiotani, mutta ylpeilen silti.

Pidin taukoa klinikkaeläintenhoitajan työstäni (olin siirrellyt hevosia ja huuhteluvesivatia varsin ansiokkaasti) yhden puhelun ajan. Hyvinvointikeskuksen perhetyöntekijöiden esimies soitti lastensuojeluilmoituksen vuoksi. Hän ehdotti kolmen minuutin puhelun perusteella, että asiakkuutta ei edes avata. Että ei rasiteta lasta taas kerran uusien ihmisten tapaamisella kun asiat tuntuvat olevan hoidossa. Sovimme, että palataan asiaan jos lapsi hautautuu kotona pyykkivuoren alle eikä saa happea neljään minuuttiin.

Niin että siivooja jäi saamatta. Mutta se on vain hyvä. Olisin stressannut siivoojan tuloa kuitenkin joka kerta niin että olisin siivonnut edellisenä iltana yömyöhään saakka.

 

 

Nokkahuilu-uhkaaja

Nyt on nokkahuiluvuodenaika. Ja katsastusvuodenaika. Tähän hidastumisen ja lakastumisen vuodenaikaan kuuluu myös hajamielisyys, joka on kuitenkin ilahduttavasti ja armeliaasti tarkoituksenmukainen ominaisuus vanhemmassa, jonka lapset alkavat itsenäistyä. Kun vanhempi ei muista, että tiistaisin on pitkä päivä ja tarvitaan eväät, tai että missä nokkahuilu on niin lapsi nousee tilanteen tasalle ja eväsmehua pullottaessaan ohjaa nokkahuilun suuntaan.

”Äiti, taidan tietää. Isi on varmasti piilottanut sen koska uhkailin sillä sitä viimeksi.”

Molemmat lapset ovat taitavia koululaisia. Toisin kuin äitinsä, joka ei ole kovin ammattitaitoinen työntekijä. Selviää, että palkankorotusta ei ole voitu maksaa koska en ole osannut ja/tai ymmärtänyt miten kehityskeskustelulomake hyväksytään työntekijän osalta. Jää nähtäväksi maksetaanko korotus takautuvasti vai vasta siitä lähtien kun työntekijä on ymmärtänyt henkilöstöhallinnan tietojärjestelmän ominaisuuden, jossa allekirjoituksen lisäksi pitää huomata vasemmassa reunassa pieni rasti ruutuun.

Minulla on valmiina anekdootti vastaavanlaisesta tilanteesta, jonka avulla argumentoin henkilöstöhallintoon, että vasemman reunan rastilla ei ole vaikutusta tosiasialliseen työsuoritukseeni. Viikonlopulla mummoni hautaan saatelleen hautausurakoitsijan tumman takin oikeanpuolimmainen takalieve oli jäänyt hänen housujensa vyön väliin, paljastaen oikean pakaran – toki housuilla peitetyn. Koko toimituksen ajan: kirkosta ruumisautolle, autolta saattueessa haudalle, hautaanlaskussa, takaisin autoille käveltäessä. Hän suoriutui toimituksesta osaltaan kuten kuuluukin ja hyvin ammattitaitoisesti, vaikka räikeästi näkyvän pukeutumisvirheen tehneenä. Vertaisin takinliepeen vyön alle jäämistä vasemman laidan rasti ruutuun -kohdan huomaamatta jäämiseen.

Katsastustoimiston työntekijä ja asiakas keskustelevat siitä kuinka tupakan kallistuttua on ollut pakko siirtyä nuuskaan. Mutta että kuitenkin tulee välillä ostettua myös tupakkaa. He tunnustavat katsastusmaksupäätteiden ja päästömittausilmoitusten äärellä toisilleen olevansa sekakäyttäjiä. Skoda menee sekakäyttäjältä läpi parilla korjaushuomautuksella.

Skodalla lähden hakemaan koulusta lasta, joka on vetäissyt herneen nenään viimeisellä välitunnilla siitä, ettei häntä ole otettu jalkapallopeliin vaikka on sääntö, että kaikki pitää ottaa jos peliin mahtuu. Skodan etupenkillä on sattuneesta syystä lapsen passi ja hevosen passi. Tiedän, että lapsella on parhaillaan epäonnistunut ja huono olo, eikä sitä auta yhtään se, että minä alkaisin tentata mitä välitunnilla tapahtui. Kerron sen sijaan lapselle kotimatkalla miten monella tavalla hänen passinsa on tehty sellaiseksi, ettei väärentäminen olisi mahdollista. Turvatekijöitä on kymmeniä. Lapsi vääntelee passiaan ja ihmettelee miksi sitä niin pitää varjella. Että miksei muka maahan voi tulla ihan ilman mitään passia. Että miksei joku saa tulla tänne asumaan jos haluaa tulla. Vastaan, että aikuiset ovat päättäneet, että kaikkia ei voi alkaa ja että on aika suhteellista kuinka monta yhteen peliin mahtuu.

Lapsi on joillakin koulunkäynnin ja yhteiskuntakelpoisuuden mittareilla ikäisiään vuosikausia jäljessä, mutta reiluus, oikeudenmukaisuus ja heikompiosaisten puolustaminen ovat niitä ominaisuuksia hänessä, jotka ylittävät keski-ikäistenkin kanssakansalaisten tason mennen tullen.

 

Silverperin Jaakon alapään annosläjä

Minun isomummuni Martta Sofia olisi kirjoittanut blogia. Hän ei varmaankaan olisi ratsastanut, vaikka eläimistä pitikin. Eikä juuri pukahtanut yksityisistä asioistaan, sillä hän oli herraskainen ja fiini rouvasväenyhdistyksen johtohahmo. Hän on jättänyt jälkeensä ruotsiksi kirjoitettuja runoja, asiatyylisiä muisteluita lapsilleen, pakinoita ja murretekstejä. Tässä alla Martan blogikirjoitus kuudenkymmenen vuoden takaa. En muista isomummua ollenkaan, mutta luulenpa, että oltaisiin tultu juttuun.

*

Tuosa lyseon paikalla oli enne vanahaan olurruuki ja siitä muistankin monta mukavaa asiaa. Se oli semmonen kaksivooninkinen puupytinki josa oli korkiat raput siihen puojiin, josa olutta ja sahtia ja lie limunaatiaki myytiin. En tiijä oliko siihen aikaan mittään määrää palijoko sitä väkevää olutta kerralla annettiin yhelle ostajalle, mutta kerran kävi niin että Silverperin Jaakolle ei tarpeeksi myyty ja Jaako, joka oli oikein tunnettu koiranleuka teki niijen puurappujen yläpäähän semmosen alapään annosläjän, en vihti sitä sillä oikialla nimellä sanua, mutta arvaahan sen. Jaako, sitte ku polliisi sitä hättyytti selevitti että: ”Se on sillälailla herra konstaapeli että vattantauti on semmonen tauti että ku se kerran kuirahtaa niin se tulla luirahtaa”.

Voi että muistuu ne kouluajat mieleen, ei ollu koulutemokratiasta tietua. Arestia annettiin jos liialti oma tahto oppilaalla pakkas ilimeneen. Ja Immannin ukko anto tukkapöllyä että silimät pääsä mulijahteli, jos ei osannu olla kaikesa sen mielen mukkaan. Mutta Waleniuksen Wenla oli uskovainen ja oikeen hyväsyväminen tantta. Kerran kävi ruottin tunnilla niin että Pyhäniemen Reeten ois pitäny mennä taululle kirjottaan ja vaikka Wenla monneen kertaan vaati sitä menemään, niin ei. Ja sitte ku Wenla jäläkeen päin kuuli että Reetellä oli housun takapuolesa iso palakeinkieli, jonka vuoksi se ei kehannu luokan etteen mennä, niin Wenla meni pyytään anteeksi Reeteltä, ku oli tietämättään niin loukannu Reeteä.

Sitte tullee Artturi Lakerlövin talo, jonka pihapytingisä piti pakaria Öörnin Jenni. Se sitte leipo hyvvää nisua, mutta se oli hyvin räähkä luonnostaan, syvän kourasa sinne sai mennä aina ku ei tienny millä tuulella se milloinki oli, mutta sen orfiilat varsinki oli ihan suusa sulavia.

Seuraava talo sitte joka oli ennen Sabutskilla ja viimeksi nuoremmalla Läksyn Kallella, joka oli tullimiehenä Lapaluovosa. Sitten siinä Rantakavun viimesen korttelin nurkasa oli vanahan Läksyn talo, josa oli puoli-ylleinen sauna eli oikiastaan vain höyrykaapi, semmonen puuloova, josa oli penkki ja kannesa reikä pään kohalla. Siinä sai istua ja rööristä sitte päästettiin kuumaa höyryä, heleposti siinä rupes hikkoilemmaan ja liat lähti. Muttei siinä oo ennää aikoihin kylyvetty.

Muistakko Molperin Esteriä, semmonen pikkunen tyttöihminen, joka oli siinä älynjakelusa jääny palijo muita vähemmälle. Se juosta hyssytteli talosta talloon kaffia juomasa, ja aina ku vain emännä silimä vältti, niin se kokos prikalta pullanpalasia lakkariinsa. Sillä oli semmonen sen ajan tyylinen pitkä hame, jota ny sanotaan maxiksi, ja siinä hammeesa oli justiinsa takapuolen kohalla iso lakkari, johon passas panna pullaa, eikä se päällepäin silti pönköttäny ku se ihte istu sen päällä. Joskus se sitte oli rentona ja anto lapsille sieltä lakkarista niitä lutistuneita nisunpalasia.

Entäs Krantta-Eeva, sen sinä ny kyllä mahat muistaa. Sen koti oli siinä Oinosen valokuvvaamon paikalla. Ja vaikka Eevaa piettiin vähä niinku lyhyenä kans, nii ei se kyllä tyhymä ollu, se oli oikia persoona ja sen kans oli mukava praatata. Eeva kerto kerran mulle ku tuli puhheeksi miksei Eeva ollu menny naimisiin, nii se sano että kyllähän se Kaltean lukkari oli käyny häntä mammalta kysymäsä, mutta mamma oli meinannu ettei meijän Eevaa oo kasvatettu kanttoorin frouvaksi, fiinimpi mies sen pittää saaha. Vaan eipä sitä fiinimpää sitte ollu löytyny, koska Eeva jäi ikkuiseksi tytöksi. Eevalla oli aina tavalliseuuvesta kovasti poikkiava vaatetus, kesähattuki oli niinku kryytimaa, ja aamutossuneen se hilippi kavulla talavellaki.

Niilloli ruotti kotikielenä Melperin Esterillä ja Krantta Eevalla niinku sen ajan herrasväkkeen kuuluvilla ylleensäkki, mutta osas ne silti tämän suomen kielenki. Esteri oli kovasti miehiin menevä, ja sillä oli niitä ihhailun kohteita usioitaki. Oli pastoria jos puutarhuria. Kerran sille Waleniuksen Emma, joka oli kans vanaha piika oli sanonu että kyllä me Esteri hyvä saamma jo heittää ne mies-asiat mielestä, ei meitä ennää kukkaa huoli ku oomma näin vanahoja ja kurttuisia, mutta siihen Esteri vastasi oikein toperasti että heitä sinä jos tykkäät, minä kyllä vielä saan miehen. Mutta saamatta se jäi Esteriltäki.

Ne Perkisen veljekset ne ois luku erikseen ja eikö nuista joku lie pitänykki kirjaa. Oli joku kerran Jussilta kysyny että onko se tosi ettei teistä kukkaa oo normaali. Ihte oot normaali, oli siihen Jussi vastannu. Kun Perkisen poikain äiti vielä eli, ne asu piha pirtisä siinä nykysen Timosen paikalla. Minäki kävin ihan uteliaisuuvesta – ku niistä niin palijo puhuttiin, – kerran munia ostamassa, niillä oli kanoja, jokka kaakatti siinä pirtisä ja soffasängysä oli olkien sekkaan munineet, että sainhan minä kolome munnaa ostetuksi sillä kertaa.

Olin kerran paikalla kun nämä veljekset, Antti Jussi ja Aleksanteri tuli äänestämmään Raatihuoneelle. Anttihan oli sokia ja kun vaalineuvoja istahtu auttamaan Anttia, niin siihen Aleksanteri että: ei tarvihte auttaa, se oon minä joka tiijän miten Antti äänestää, ja niinhän se kävi ettei apu kelevannu.

Olipa aivan unohtua Jemtalin Fiia, joka kuluki hieromasa ihimisiä. Siinä oli kans persoona, aivan ommaa sorttiaan, lienee ollu vähä herraskaista alakuperrää. Se asu viimeksi siinä Rantakavun varrella sen herrasvanahainkojin pihapirtisä. Kävikkö ikkään sen huushollisa? Ei siinä palijo lattialla tillaa ollu. Se pirtti oli plankattu kahteen ossaan, köökinpuoleen ja kamariin, ja ne oli kummakki osat niin täynä kaiken maailman roinaa, joita se oli huutokauposta ostanu, ja möi sitte uuvelleen ja aina sieltä sen varastosta jotakin tarpeeseensa löysi. Se oli Fiia niin hirviän siisti ettei se Rantasaunasakaan pessy ihtiään muuta kun omasta emalifajistaan, jonka se aina otti mukkaan saunaan. Silloli toisesa kainalosa vihta ja toisesa se vati.

Fiia oli hirviän hyvämuistinen ja kerto aina hieroissaan kaiken mailman asioita joille sai makiasti nauraa. Se oli vähä runollinenki, kirjotteli aina muistivärsyjä tuttaville merkkipäiviksi. Muuten se oli niin kaikkiruokanen että ku se talloon tuli niin se kysy aina että onko mittään vanahaa ja hommeista jäännöstä, sille kelepasi sitte ihan mikä vain. Ite se osti aina hylykeen traania jota se söi ku voi oli semmielestä niin tyyristä.

 

 

 

 

Lastensuojelun kotisiivooja!

Olen saanut roppakaupalla tukea ja rakkautta ja myös ehdotuksia siitä miten lastensuojeluilmoitusta voi käyttää edukseen. Niistä ehdottomasti varteenotettavin on mahdollisuus saada viikottainen kotisiivous. Pesin eteisen kokovartalopeilin (jätin likaläiskiä!) ja olen seissyt sen edessä harjoitellen uskottavaa monologia siitä kuinka viikkosiivoojan saaminen estäisi lastani käyttäytymästä aggressiivisesti koulun konfliktitilanteissa. Uskon, että tutkijan ammatista on hyötyä, olen mietinyt argumentaation kohdilleen ja kausaalihypoteesien reliabiliteetti on kunnossa. Alun passiivisaggressiivista sävyä pitää vielä hioa.

”Lapseni impulsiivisuus tilanteessa, jossa toinen lapsi ensin hyppää hänen niskaansa ja kaataa hänet maahan on tietysti valitettavaa. Se, että lapseni ei vahingoittunut kaatuessaan on hyvä asia paitsi lapseni niin myös kaatajan näkökulmasta: niskaanhyppääjästä ei tehdä lastensuojeluilmoitusta. Lapseni impulsiiviseen käyttäytymiseen, joka johtuu hänen neurologisista haasteistaan ja varhaislapsuuden traumaattisista kokemuksista, on kuitenkin hyvin selvä ja toimiva ratkaisu. Kotimme jatkuva epäjärjestys korreloi lapsen aivokuoren itsehallinta-alueiden kanssa ja ylläpitää tilaa jossa hän ei kykene harkitsemaan tai ajattelemaan selkeästi omaa toimintaansa. Lisäksi kotimme pölyisyys ja pestyjen ja pesemättömien pyykkien määrä ja sijainti vaikuttaa huoneilman mikrobitasapainoon niin, että endorfiineja tuottavien mikro-organismien toiminta estyy tai ainakin hidastuu ja lapsen pahanolontunne kasvaa. Minähän toki olen vain maallikko lastensuojelutoimenpiteiden suhteen, mutta näkisin, että viikottainen siivousapu voisi ratkaista lapseni ongelmat ellei välittömästi niin ainakin kohtuullisella aikavälillä.”

Raskaampaa kuin kaikki eteen sattuvat asiat, kuten juustosta luopumisen vieroitusoireet (kiukuttaa hirveästi), lapsen ja toisen aikuisen raskassoutuisuus (hieno vanha venemetafora, huomaan), kanalan uuden kuivikkeen homehtuminen (voisikohan lasun viikkosiivoojaa velvoittaa vaihtamaan kanalan pehkut?), tai se että palkka ei noussutkaan vaikka sen piti (tästä on tulossa aivan liian pitkä virke), on tilivelvollisuus lukemattomille eri alojen ammattilaisille. Ja ihmisten jatkuva huoli siitä miten jaksan, ja epäusko sitä kohtaan, että jaksan. Anteeksi ihmiset, huoli on varmasti aitoa ja on ihanaa, että välitetään, ja kärjistän tietysti elämän kurjuutta mielenterveysblogin strategisesta näkökulmasta (toimii!), joten huoli ei ihmetytäkään.

Mutta kaksi asiaa. Joku teistä voisi muistuttaa minulle, että hemmetti vieköön – on kai tässä maailmassa vielä vähän raskaammissakin tilanteissa sinnitteleviä ihmisiä kuin Volvolla ajava hevosenomistaja, jonka lapsi saa yhteiskunnan tukea tuhansien eurojen arvosta kuukausittain ja jonka dramaattisen väsyneenä äitinä olen ihan varmasti ihan kohta saamassa vielä yksityisen siivoojankin. Ja se toinen asia on, että jokainen huolilause ja -virke sisältää kaksi viestiä. Ensimmäinen ja sanojan varmasti tarkoittama on, että välitän sinusta. Se lämmittää. Toinen, jonka huolen kohde kuitenkin myös kuulee, jos on minä, on ”Arvioin, ettet kohta enää jaksa, oletko miettinyt mitä siitä seuraa?”. Ja sitten sanottu kohde kiukkuuntuu, edelleen kahdella tavalla. Ensin siitä, että oman jaksamisen arviointi kuuluu itselle. Eikö tässä historia ole näyttänyt miten kestävästä ihmisestä on kysymys – eikö juhlittaisi sitä, että jaksan, saakeli vieköön! Ja toiseksi siitä, että jos kyse olisikin aivan jaksamisen rajalla olemisesta niin mitä sen toisen puolen kuvitteleminen auttaisi?

Kolmanneksi (koska olen kriittinen tutkija ja on aina pakko lisätä vielä yksi perspektiivi, jota kukaan muu ei ole vielä keksinyt): mitä ’jaksamisella’ tarkoitetaan? Mitä se on se ei-jaksaminen, mitä silloin ei jaksa? Jos kyse olisi kategorisesta, totaalisesta binaarista niin jaksamisen vastakohta olisi tietysti kuoleminen. Mutta eihän kukaan sitä tarkoita. Haluaisin poststrukturalistisena akateemikkona purkaa jaksamisdiskurssia ja huomauttaa, että jaksamista ja ei-jaksamista on läsnä aivan kaikkien elämässä ja koko ajan. Joku jaksaa tehdä puolukkahilloa, joku toinen jaksaa ruokkia mehiläishaukkaa, muttei imuroida kotiaan. Joku jaksaisi tehdä imuroinnin jälkeen hillon ja ruokkia vielä haukankin. Jaksamispalikoita on onneksi paljon, eikä kovin moni niistä ole elossapysymisen ja perushyvinvoinnin kannalta välttämätön.

Sen sijaan se mikä nakertaa perushyvinvointia on se määrä viranomaisia ja toimijoita – eri toimijoita – joille pitää kerta toisensa jälkeen selittää kaikki elämästään. Jälleen kerran. Ja taas on uusia ihmisiä ja uusia tapaamisia ja aina vaan pitää jaksaa kertoa alusta lähtien, ihan kaikki. Ja lopulta tuloksena aina on, että meillä on tukenamme jo niin massiiviset järjestelyt, että enempi määrä väsyttäisi kaikkia. Pikaisesti laskettuna ja alakanttiin arvioituna omasta ja läheistensä elämästä on pitänyt tähän mennessä kertoa, hyvin henkilökohtaisella tasolla, jo kahdellekymmenellekahdeksalle eri ihmiselle yhtä monessa eri tilanteessa. Asettua auki sellaisten toimijoiden ja sellaisten ihmisten edessä, joita ei tunne ollenkaan, ja joihin ei voi koskaan syntyä luottamuksellista suhdetta. Koska niitä on niin paljon. Ja ne ovat aina uusia. Peräänkuulutan vanhaa perhelääkärisysteemiä!

Mutta siis viikkosiivouksen ulkoistaminen on tietysti aivan välttämätöntä. Sitä voi ajatella elämän ja kuoleman kysymyksenä. Sotken eteisen peilin uudelleen, se ei ole uskottava puhtaana.

PS – On teillä myös kestämistä siinä, että kerron huolestuttavia asioita ja sen jälkeen moitin siitä, että huolestutte. Voi herranjestas. Joskus asioita on vaikea selittää, mutta tunne siitä, ettei oikein voi hallita omaa elämäänsä – että on liian paljon muiden armoilla – aiheuttaa sekä sen, että sitä tilannetta haluaa ruotia kaikessa raskaudessaan että sen ettei silti kaipaa huolta. Paitsi jos se huoli johtaa siivoukseen. Se on kategorinen poikkeus aina. 

Myydään mankeli

Hyvät ystävät, tämä syksy on vetänyt minut mankelista ja kölin alta jo niin moneen kertaan, että minut voisi myydä mureana karitsan- tai vasikanpaistina ja menisin täydestä. Menisin myös ainakin viidestä karitsasta tai kahdesta vasikasta. Myynti siis kannattaisi.

Universumi on yllättävän sinnikäs yrityksessään murtaa minut. Alan uskoa, että tämä on henkilökohtaista. Mietin mitä olen voinut elämässäni tehdä, että Universumin kokoinen olento saa vedettyä nenänsä täyteen herneitä. Niitä mahtuu sinne kuitenkin arviolta googolplexin verran. Se on niin iso luku, ettei sitä voida edes teoriassa kirjoittaa desimaalimuotoisena. Niin montaa hernettä ei luulisi olevan.

Talouden toinen aikuinen alkaa olla kuukauden jälkeen taas tolpillaan. Ei liene tahdikasta kertoa kuinka pohjamudissa käytiin, mutta en usko kovin monen kuulevan kaikkea sitä mitä minä kuulen. En toivo sitä kenellekään. Ehdin viettää yhden sunnuntain niin, että elämä tuntui valoisalta ja hieman toiveikkaalta. Maanantaina pienemmän lapsen koulussa oli välitunnilla tullut kiistaa jalkapallosta, toinen lapsi oli hypännyt minun lapseni selkään takaapäin ja kaatanut lapseni maahan. Minun lapseni oli sen jälkeen lyönyt toista lasta nyrkillä huuleen. Opettaja teki minun lapsestani lastensuojeluilmoituksen.

Istun autossa ja ajan jonnekin, en ole ihan varma mihin piti mennä. Ei tunnu miltään. Istuimenlämmitin on jäänyt kakkosasentoon. Hoen mielessäni tai ehkä ääneen, että asioita tapahtuu ja ne otetaan vastaan. Niille ei voi mitään. Aika harvalle asialle voin mitään. Mutta pystyssä täytyy pysyä koko ajan. Risteys kerrallaan. Asia kerrallaan. Sosiaalityöntekijä kerrallaan. Käyn kaupassa enää joko ratsastushousut tai yöpuvun housut jalassa. Aina sama sininen hevosenkuolainen takki. Tiedän koko ajan vähemmän minkälainen ihminen olen. Senkun olen vaan. Se on tietysti myös vapauttavaa.

Lapsen terapeutti on viisas ja aivan saamarin etevä. Vanhempaintapaamiset ovat tärkeitä ja parasta tukea mitä voi olla. Hän toteaa, että meidän perheestämme puuttuu nauru ja ilo. Että lapsi pitää koko perhettä jatkuvassa valmiustilassa taistelua varten. Mutta hän myös ymmärtää, että nauramaan ei voi käskeä, ei itseään eikä muita. Se on päämäärä. Hän kertoo joka kerta sen kuinka hyviä vanhempia olemme, ja sen miten paljon töitä lapsen eteen teemme. Universumi puhuu sitä vastaan, mutta uskomme häntä kerran kuukaudessa tunnin ajan. Hän niistää ja pelottaa, että tapaamisiin tulee tauko sairasloman takia.

Tämän raskaan, roikkuvan karitsanlihamurekkeen kantaa joka päivä selässään tamma. Ja se tekee sen paremmin kuin yksikään ihmisystävä. On ystäviä ja tuttavia, joita en ole tavannut puoleen vuoteen. Valitsen tamman. Joka ikinen päivä. Ja semmoista huolta ei ole vielä tullut vastaan, jota tamma ei jaksaisi kantaa. Se on googolplexin verran universumia vahvempi olento. Jos se joskus joudutaan ampumaan voi minut listiä samalla kertaa: sen sitkeän sinnikkään meetvurstilihan kaveriksi käy murusiksi hajoava karitsavasikkanainen.

 

Tamma ja Perämeri

Se mitä kotona asuva toinen aikuinen ei lakkaa koskaan olemasta on paras ystävä. Sellainen, joka tietää kaikki Tärkeät Asiat. Ja järjestää niin, että kaksi ihmistä, joilla ei ole minkäänlaista kokemusta hevosen kuljettamisesta yhtään mihinkään, lähtee trailerin kanssa matkaan. Ja kuljettaa hirnuvan tamman pieniä hiekkateitä pitkin varovasti sen meren luo jonka äärellä minun ei ole koskaan paha olla. Sille rannalle, joka jatkuu autiona kilometrejä ja jonka hiekkaa heittelee aina merituuli.

Ja tamma, joka ei ole yli vuoteen matkannut mihinkään, varsinkaan yksin, peruuttaa trailerista rantaniityn reunaan vain ihan vähän hermostuneena. Sen kanssa kävellään rantapolkua ja hiekkadyynejä pitkin rantaan ja se hirnuu yksinäisyyttään, mutta rauhoittuu kahlaamaan ja kuuntelemaan kurkia. Enkä olisi ikinä uskonut, että laukkaisin syysiltana vesi räiskyen omalla tammalla maailman rakkaimmalla rannalla. Enkä olisi siihen yksin pystynytkään, en olisi edes uskaltanut yrittää.

Ja siksi, vaikka monta asiaa on muuttumassa, tuntuu että melkein mikä tahansa on vielä mahdollista. Uskallan kotimatkalla haaveilla ääneen syysillasta, jolloin istun oman talon terassilla ja katson lasten kanssa sille samalle merelle. Talon pirtissä on pitkät kirjavat räsymatot ja isot ikkunat merelle. Muulla ei niin hirveästi ole väliä. Rantaniityllä suomenlampaita ja tallissa tamma ja sen kaveri. Olin tähän asti ajatellut, ettei se ole ikinä mahdollista, ei millään. Mutta voihan se ollakin.

USA:n armeijan jalostustamma

Puolison päälääkäri on sitä mieltä, että perheen kannalta on onnekasta että minä olen tasapainoinen ja vakaa luonteeltani. Otan tämän päähän liittyvän kohteliaisuuden vastaan samalla kiitollisuudella kuin kampaajan kallokommentin. Olen seurannut suomenhevosten jalostuskeskusteluryhmiä ja alkanut tarkkailla itseäni näiden pääkohteliaisuuksien ansiosta jalostuksen näkökulmasta.

Toivon periyttäneeni ainoalle biologiselle lapselleni kallon muodon lisäksi henkistä tasapainoa. Tässä hänen teini-ikänsä kynnyksellä käy kuitenkin ilmi, että olen periyttänyt varmuudella ainakin likinäköisyyden ja rakenteellisen vinouman kehon oikean puolen suuriin niveliin. Niin ja voimakkaan pyörteen kallon oikealle puolelle. Vasta hänen myöhemmän elämänsä myrskyissä selviää, onko äidin henkinen merikestävyys ollut sukupolvia ylittävää ja kuinka paljon se kompensoi jatkuvaa oikean laidan yli kaatumista.

Jalostus on kuitenkin haastavaa hommaa. Jatkaako sukua yksilöillä, joiden pää on kunnossa, mutta keho hajoilee? Vai yrittääkö lisätä täydellisiä juoksijoita, joiden pää ei toimi? Minun oikea jalkani on alkanut löystyä ja roikkua. Lihaskunnossa ei ole mitään merkittävää muutosta, mutta jalka on vähän kuin päättänyt jäädä varhaiseläkkeelle. Hermon vaurioiduttua leikkauksessa, sen elämä on hiipunut hiljalleen. Se ei ole tuntenut mitään enää vuosiin. Eikä oikein innostunut mistään. Olen hylännyt sen osa-aikaeläkehakemukset kerta toisensa jälkeen. Mutta nyt se näyttää luovuttavan, tuli päätöstä tai ei.

Hilaan oikeaa jalustinta ylemmäs ja mietin ulkoisen tukirangan mahdollisuutta. Eksoskeletonin kanssa olisin aivan varmasti voittamaton. Satulaa vahatessa huomaan, että etukaarta oikealta puolelta paikallaan pitävä ruuvi on miltei irti. Kiristän satulan kasaan ja peruutan USAn armeijalta tilaamani ulkoisen tukirangan. Hevonen liikkuu sen jälkeen joka päivä kuin unelma. Olen toki myös harjoitellut joka ikinen päivä istuntaa ja tahtia. Ja tahtia ja istuntaa. Ja omaa häntää jalkojen väliin ja pikkulintuja nyrkkien sisään ja satasen seteleitä pohkeen ja hevosen kyljen väliin. Ja sitten kahden kuukauden jumittamisen ja yhden ruuvin kiristämisen jälkeen alan uskoa, että olen ehkä oppinut jotakin.

Sinnikäs ponnistelu tuottaa tulosta muuallakin. Lapsen lääkäri uskoo, että sairaalajaksoa ei tarvita. Puoliso on yhä sitä mieltä, että meidän aikamme oli ja meni, mutta yhtä mieltä olemme siitä että perheenä olemme aika vänkä yksikkö. Päätämme olla rikkomatta sitä mikä toimii, vaikkakin toispuoleisesti. Minä olen ruuvatun satulani kanssa entistä vakaampi ja sopeudun olemaan käytännöllinen välttämättömyys. Katson kanadalaista draamasarjaa ratsupoliisin ja opettajattaren romanssista 1900-luvun alun villissä lännessä. Universumi paljastaa kapitalistisen arvomaailmansa ja palkitsee minut ilmoituksella jättisuuresta veronpalautuksesta; raha korvaa kaiken. Ilmoitan välittömästi hevosvelkojille, että peukaloruuvit ja vesikidutuskaluston voi palauttaa USAn armeijalle. Talliauton käyttökieltoilmoitus tulee kieltämättä vähän puun takaa, mutta selvitän tilanteen rauhallisesti ja vakaasti pikkulinnut nyrkkien sisällä: älä purista, mutta pidä kiinni. Kantapäät alas, pohkeet hevosen ympärille ja saattele joka askelta. Käy ilmi, että ajoneuvoveron summasta oli puuttunut kolme euroa.

Tasapainoinen ja vakaa. Harmi, että jalostusvuodet ovat jo takana. Olisin saattanut kansoittaa puoli maata kilteillä ja sopeutuvilla, vähään tyytyväisillä ja energiatehokkailla, joskin pikkuisen toispuoleisilla sympaattisilla olennoilla. Minusta olisi voinut tulla valtaorien rinnalle valtatamma, jos olisin ymmärtänyt lypsää näillä pääasioilla. Niin ja laulaa osaan myös. Like a bridge over troubled water raikaa kun keittelen ruispuuroa lapsille. Ai että, elämä on luopumista – universumin täytyy nyt vain tyytyä yhteen minusta imukupilla irti vedettyyn jälkeläiseen.

 

 

Kulmakarvamerimies ja puristelasiviinilasit

Syntymäpäivä ja hääpäivä on aina peräkkäin. Ja on puoliso, jota ahdistaa merkkipäivät – omat ja toisten. En ole koskaan odottanut mitään ihmeellistä, juhlin yleensä itsekseni tai eri päivinä. Mutta koskaan ei sentään ole tarvinnut silmät turvonneina viettää tuplajuhlapäiviä. Kaikki on vielä takussa, mutta sen verran voin erotella solmuja, että jokainen voi itse arvioida miten reilua universumilta jälleen kerran, yhtä ihmistä kohtaan.

Viikon konferenssireissulta seurasi mukana kaksi professoria maailmalta seuraavan viikon vieraiksi. Volvo suhasi lentokentän, hotellien ja yliopiston väliä. Oli illallista ja puhumista, ja aamiaista ja puhumista ja seminaaria ja puhumista. Välipysäkeillä kotona selvisi, että puoliso on jälleen kerran miettinyt olisiko parempi muuttaa erilleen. Selvisi myös, että lastenpsykiatrian lääkäri, joka on nähnyt lasta kaksi kertaa viisi minuuttia niin että lapsi vetää täydellisen shokkidraamaesityksen lääkärille, on kirjannut ylös suosituksen toimittaa lapsi pitkäkestoiseen psykiatriseen sairaalahoitoon. Sitten on taas seminaaria ja puhumista ja hymyilemistä ja Volvo ja professorit. Ja graduseminaarin info, muistithan, kysytään sähköpostissa. Ja se käsikirjoitus, jonka deadline on ylihuomenna, muistithan, toinen sähköposti. Neljä tapaamista torstaina, valmistauduthan. Ja viikonlopulle suunniteltu vanhempien lepotauko kahdestaan peruuntuu lastenvahtien puutteessa. Eikä yhtenäkään yönä uni tule kolmea tuntia pidemmäksi ajaksi. Niin ja muista lapsen EKG-aika, hälyttää puhelin. Ehkä hyvä, etteivät kuvanna äidin sydänkäyriä.

Maksan syntymäpäivälahjarahoilla pois velkoja hevosesta. Anoppi on hyvää tarkoittaen antanut lahjaksi sadan euron lahjakortin Pentikiin. Mietin onko mitään keinoa muuttaa se potentiaalisista kynttilöistä ja lautasista takaisin euroiksi. Palkan piti nousta vähän, mutta henkilötietokanta näyttää samaa summaa kuin aina ennenkin. Dekaani vastaa, että selvittelee miksi korotusta ei tullutkaan. Nipistän velkarahoista sen verran itselleni, että käyn kampaajalla pitkästä aikaa. En ole löytänyt hyvää hiustenleikkaajaa sen jälkeen kun luottokampaajani karkasi Balille. Tälläkään kertaa ei onnistu. Poistun kampaamosta näyttäen mieheltä.

Kovin Takkuisessa Viikossa on silti kohokohtia. Lapsi laukkaa tammalla ensimmäistä kertaa. Ja juoksee koulun yleisurheilukilpailussa 600m matkan sijoittuen toiseksi viimeiseksi – eikä vetäse härkäpapua sieraimeensa! Ja kaikki tutkimuspäiväkodin mieshoitajan syliin juoksevat lapset. Että on joku aikuinen, jonka sylistä kilpaillaan. Ja se aikuinen loruttelee ja hassuttelee jokaiselle lapselle juuri tätä varten keksittyjä loruja. Ja lapsen terapeutti lohduttaa, että kukaan ei ihan varmasti ota lasta osastolle vasten meidän tahtoamme – koska lapsen etu on olla siellä missä hän saa parasta hoitoa ja se on meillä kotona.

Ja kampaajan mukaan minulla on hyvänmallinen kallo, vaikka suomalaisilla yleensä on litteä takaraivo. Saan vahvistusta teorialleni, jonka mukaan isoisän äidin tuntemattomaksi jäänyt isä olisi ollut eteläeurooppalainen merimies. Meitä on puoli sukua tummia vahvakulmakarvaisia ja hyväkalloisia pohjoissuomalaisia. Ryhdyn puhumaan itsestäni ulkomaalaistaustaisena. Tämän uuden miestukan kanssa kävisinkin eteläeurooppalaisesta merimiehestä. Hyväkalloisesta sellaisesta.

Viikko päättyy oikeastaan ihan positiivisiin ajatuksiin. Uuteen miestukkaan ei tule takkuja. Ja miehenä saan palkankorotuksen heti ja kyselemättä, takautuvastikin tietysti. Pentikin lahjakorttikin on varmasti helppo myydä eteenpäin sukupuolistereotypioiden varassa – jonkun naisen täytyy pelastaa kulmakarvamerimies kynttilöiltä ja rustiikeilta puristelasiviinilaseilta!