Uncategorized

Väärin osallistuttu!

”Suomen koulutusjärjestelmä ei ole lapsia varten” totesin tiistaina yliopistolla kun pidin kurssia tuleville kasvatuksen alan asiantuntijoille. Tarkoitin provosoida tietysti karkeasti, jotta saisin aikaan keskustelua. En arvannut, että perjantaihin mennessä lausahdus ei tuntuisi enää ollenkaan provokaatiolta vaan olisi todistettu moneen kertaan.

Kyseessähän on kuntien, kaupunkien ja koulujen suhtautuminen kansainväliseen lasten ja nuorten mielenilmaukseen ilmastonmuutosta vastaan. Tempausta kutsutaan myös koululakoksi. Voisi kuvitella, että aikuiset – erityisesti kasvattavat ammattilaiset – hurraisivat joukolla: nyt monen vuoden kansalaisuuskasvatus viimein tuottaa tulosta!

Lasten ja nuorten osallisuuden ja aktiivisuuden tukemisesta sekä heidän kuulemisestaan nimittäin puhutaan paljon ja kauniisti. Siitä on säädetty laissa ja perusopetuksen opetussuunnitelmakin ottaa sen hyvin huomioon. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että lasten halutaan kasvavan aktiivisiksi toimijoiksi yhteiskuntaamme. Jokaisten vaalien jälkeen ruoditaan huolissaan ja näreissään sitä miksi nuorten äänestysprosentti on kovin alhainen.

Mutta mitä tekevät koulut, sivistystoimenjohtajat, rehtorit ja opettajat nyt kun lapset ympäri maailman ovat järjestäytyneet, aikuisten tuella, osoittamaan mieltään asiassa, joka on heille tärkeä?

Heidät voi jakaa kolmeen kategoriaan, joista ensimmäistä edustaa selkeä vähemmistö. Omat esimerkkini ovat Oulusta, mutta näillä linjoilla on näytetty menneen kautta maan.

  • He valitsevat tukea lapsia toimintaan aktiivisesti. Koulun opettajat ovat mukana järjestämässä mielenilmaukseen liittyviä tapahtumia, lapsille annetaan mahdollisuus ilmoittautua tapahtumiin ja opettajat lähtevät mukaan.
  • He eivät kannusta, mutta antavat lapsille mahdollisuuden toimia, mikäli vanhemmat ovat samaa mieltä. Koululta ilmoitetaan, että huoltajan anomalla poissaololla voi olla koulusta pois ja osallistua mielenilmaukseen.
  • He kieltävät lapsilta mahdollisuuden toimintaan, vaikka vanhemmat pyytäisivät siihen erikseen luvan. Näin asia tulkittiin minun isomman lapseni koulussa. Talvikankaan koulun Wilma-viesti oli selkeä: ”…siihen (tapahtumaan) osallistumisen vuoksi ei voida myöntää hakemuksestakaan poissaoloa”

Sitten on vielä neljäs kategoria, jota edustaa Muhoksen (edelleen Pohjois-Pohjanmaata) yläkoulun linjaus: jos lapsi tai nuori on mielenilmauksen vuoksi poissa koulusta, rapsahtaa jälki-istuntoa yhtä monta tuntia kuin on poissaolotunteja. Tässä lienee kyseessä maan tiukin ja lapsivihamielisin tulkinta. Se on myös Opetushallituksen jälki-istunto -ohjeen vastainen. Wilma-viestissä todetaan ”Katson, ettei yksittäisten oppilaiden huominen kotiin jääminen asiaa edistä”. Yläkoululaisille välittyy tehokkaasti viesti siitä, ettei yksittäisen ihmisen teoilla ole merkitystä. Edellisenä päivänä yksittäinen Greta-tyttö on nimetty Nobelin rauhanpalkinnon saajaehdokkaaksi.

Oulun kaupunki antoi siis virkamiesjohtoisesti yhteisen ohjeen kaikille kouluille. Rehtorit tulkitsivat sitä ainakin kolmella eri tavalla. Se, mitä ohjeistuksessa luki, osoitti etteivät kaupungin virkamiehet olleet ymmärtäneet mistä mielenilmauksessa on kyse. Ohjeessa sanottiin ”Koulut voivat nostaa ilmastonmuutosta ja sen ehkäisemistä positiivisesti esille yhdessä koulun aikuisten ja oppilaiden kanssa ilman lakkohenkeä ko. päivänä”. Mutta lapset ja nuoret eivät osoita tänään mieltään sen puolesta, että he saisivat enemmän ilmastokasvatusta kouluissaan. He osoittavat mieltään kertoakseen meille aikuisille, että odottavat meiltä enemmän!

Entä mitä sanovat muut aikuiset? Sivulliset, lapselliset, sedät, kummit, naapurit ja tutut.

”Tiukat linjaukset ovat oikein: lakko ei olisi lakko jos se olisi luvallinen.”

Totta. Lakien ja lakon hengen mukaisesti näin on. Ja luvaton lakko eli luvaton poissaolo koulusta on paikallaan. Mutta se myös kysyy kanttia oppilailta – varsinkin alakouluikäisiltä. Ja varsinkin sellaisilta, joiden kotona ei kenties olla lapsen tukena koulun sääntöjen haastamisessa. On tiedossa, että moni pienikin lapsi kokee huolta ympäristöstä ja ilmaston muuttumisesta – moni pieni lapsi myös ihailee opettajaansa eikä halua toimia tämän asettamia sääntöjä vastaan. Ja lopulta: onko sillä väliä onko kyseessä määritelmällisesti lakko vai joku muu tapahtuma? Vai sekä että. Jos ajatellaan sitä, että tärkeintä on mahdollistaa se, että lapset ja nuoret pääsevät jaloilleen ja ääneen.

”Lapset haluavat vain vapaata! Iso osa ei ole mukana oikeasta syystä.”

Minun lapseni ovat kahden ympäristötutkijan lapsia, jotka ovat imeneet itseensä äidinmaidossa ja isän kanssa metsäretkillä varsin valveutuneen maailmankuvan ympäristöasioiden suhteen. Silti molempien ensimmäinen reaktio oli ”Jee! Vapaapäivä!” On edelleen paljon vaadittu lapsilta, että kaikilla olisi automaattisesti valistunut agenda ja halu nousta barrikadeille. Eihän sitä ole suurimmalla osalla meistä muistakaan. Mutta osalla on, ja se tarttuu, ja sitä voi tukea – ja sen tulisi olla yhteiskunnallisen kasvatusinstituution tärkeimpiä päämääriä. Minä istutin omani hetkeksi alas ja kerroin Gretasta ja maailman muista lapsista, jotka ovat lakossa ja siitä miksi näin tehdään – ja siitä miten aikuiset ovat sekä tukena että vastaan. Sen jälkeen molemmat lähtivät kanssani torille – siitä ”oikeasta syystä”.

”Mitä joku lakko auttaa ilmastonmuutokseen? Lapset voisivat vaikka luopua kännyköistä, sillä olisi enemmän vaikutusta!”

Lakko itsessään ei auta. Tietenkään. Lakolla kiinnitetään huomiota, tuodaan tärkeitä asioita esille. Lasten ja nuorten mielenilmaus on kohdistettu aikuisille, ja syystäkin: ei ole lasten tehtävä heittää kännyköitä nurkkaan ja yrittää korjata asioita, jotka me aikuiset olemme aiheuttaneet ja joihin me voimme vaikuttaa. He joutuvat tekemään sen joka tapauksessa kun kasvavat. Se saa ketuttaa nyt, ja siitä saa osoittaa mieltään.

”Aikuiset vain ratsastavat lapsilla ajaakseen poliittisia intressejään”

Lähtökohtaisesti ilmastoperjantait tai koululakko ovat lasten ja nuorten oma idea. He ovat luonnollisestikin tarvinneet aikuisten tukea. Se, että kansalaisjärjestöt ja poliittiset toimijat ovat lähteneet liikkeeseen mukaan, ei vähennä sanoman merkitystä. Nimetkää yksikin julkisuutta saavuttanut tempaus, johon ei olisi liimaantunut poliittista agendaa. Julkisuus vetää puoleensa. Yhtäältä: lastenkin toiminta voi olla poliittista. Politiikka on olennainen osa yhteiskunnan toimintaa, siihen kasvetaan ja siihen tulee kasvattaa. Koulut eivät ole koskaan olleet ideologiattomia ympäristöjä – niiden sellaisena näkeminen on vaarallista. Lapset ovat poliittisia toimijoita löhtökohtaisesti. Kuten jokainen ihminen iästä riippumatta. Kasvatetaan heitä siihen vastuullisesti. Ja toisaalta: ilmasto muuttuu puoluekirjasta huolimatta – jokaiselle samalla tavalla.

Onneksi lasten tukena olevia aikuisia on myös. Lapsuuden kokemus asioihin vaikuttamisesta ja kuulluksi tulemisesta – turvallisten aikuisten tuella – paitsi kuuluu lapsen laillisiin oikeuksiin niin on todennäköisesti merkittävä kokemus myös tulevaisuutta ajatellen. Lakon ihan kaikki positiiviset vaikutukset eivät välttämättä näy nyt heti.

Minä haluaisin asua Oulussa, jossa kaupungin koulut kilpailisivat sillä kenen oppilaita oli tänään eniten torilla eli poissa koulusta. Sehän kertoisi siitä, että kouluissa tehdään jotakin oikein – kasvatetaan lapsia, jotka ovat aktiivisia ja kiinnostuneita ajamaan tärkeäksi kokemiaan asioita. Siihen ei ihan joka koulu pystykään. Eniten oppilaita torille kasvattanut koulu voittaisi. Sen koulun lapset voittaisivat.

E.T. kaipaa kotiin

Eilen nieleskelin kyyneleitä, mutta tänään oli aurinkoinen päivä. Ensin eilisestä. Kierrätin hevoseni selässä lasten isän uuden kumppanin lapsia ja tapasin tuon uuden ihmisen ensimmäistä kertaa. Mukava ihminen, ihania lapsia ja varmasti sopiva pari toisilleen. Minulle hänessä materialisoitui kuitenkin kaikki se, mitä minä en ole, minkälainen minun olisi pitänyt olla – ja miten en riittänyt. Ja miten sitä hierottiin naamaani vuodesta toiseen. Eikä illalla itkusta ollut tulla loppua. Olin halunnut tavata tallilla, koska tiesin, että hevonen auttaa pahimman yli. Se on ainut olento, jolle tunnun riitävän. Sen kanssa ei pelota. Sen kanssa olen rohkea.

Tänään oli kirkkaampi päivä. Minusta tuli tänään omaishoitaja. Sitä ennen kuitenkin kävin työterveyspsykologilla. Selitin neljässäkymmenessäviidessä minuutissa sen, mitä elämässäni on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Hän oli ensimmäinen ihminen, jolle kerroin kaikesta kaiken yhdellä kertaa. Tähän mennessä olen pilkkonut haasteita osiin ja jakanut eri ihmisille erilaisia paloja. Kolmen vartin kohdalla hän pysäytti minut.

”Nyt on ihan pakko sanoa, että minua hengästyttää. Sinulla on ollut ihan kohtuuttomia tilanteita elämässäsi. Kohtuutonta kyytiä. Sanon tämän nyt paitsi ammattilaisena niin myös neljäkymmentäkahdeksanvuotiaana miehenä. Olen pahoillani.”

Olen aika huono ottamaan vastaan kohteliaisuuksia. Tulkitsen ne aina niin, että ihmiset vain sanovat niin asemansa tai jonkun agendan vuoksi. Ehkä hän halusi asiakkaan. Mutta hän toisteli ihmetystään siitä kuinka hienosti erittelen asioita ”tertiäärisellä levelillä” (ajattelin, että hän varmasti tarkoittaa ekstraterrestiaalista, muttei osannut ihan lausua sitä. Terveystalon työterveyspsykologit ovat kuitenkin aika liukuhihna-ammattilaisia). Ja kuinka hämmästyttävää on, että kykenen suhtautumaan toisiin ihmisiin empaattisesti kaikesta huolimatta – näkemään kaikissa hyvää ja ottamaan huomioon monen ihmisen näkökulman samaan asiaan. ”Mistä se tulee? Miten sinusta on tullut tuollainen, koska ei tuollaiseksi synnytä.”

”Emminä tiiä!!! Olen varmasti ekstraterrestiaalinen. Mistä lie sikisin!”

Siitä aiheutuu tietysti sekin, että hajoan palasiksi maailman epäoikeudenmukaisuuksista. Siitä kun lähi-ihmisiä kohdellaan epäkunnioittavasti tai kun ihmisten lihanhimoa tyydyttämään kasvatettua elävää eläintä hakataan rautatangolla eteenpäin teuraslinjalla. Kun E.T. päätyy maahan, amerikkalaisen peruskoulun biologian tunnille, hän vapauttaa kaikki sammakot. Leikeltäväksi tarkoitetut eläimet. Ehkä psykologi viittasi siihen.

En käsitä konflikteja enkä niissä viihtyviä ihmisiä (siihen ekstraterrestiaalinen kyvykkyyteni asettua toisen asemaan ei ilmeisesti riitä). Minä olen ollut huono aloittamaan konflikteja eli riitauttamaan mitään. Jos joudun keskelle konfliktia käperryn palloksi ja huudan kädet korvilla, että lopettakaa. Saati sitten jos syytökset koskevat minua. Olisin surkein rauhanturvaaja ikinä.

Viime viikolla perjantaina minulle soitti vakuutusmyyjä. Hän tarjosi vakuutuspakettia ja kysyi milloin minulla olisi aikaa jutella paremmin. Katsoin kalenterista ajan, vaikken halunnut kilpailuttaa vakuutuksiani. Hetken päästä selvisi, ettei kyseessä olisi uusi soitto puhelimella vaan tapaaminen meillä kotona. Sanoin, että tervetuloa, vaikken halunnut että hän tulee. Lauantain ja sunnuntain mieltä painoi tuleva vakuutusvierailu. Tänään otin itseäni niskasta ja lähestyin miestä sähköpostitse. Kirjoitin viisi viestiversiota, joissa jokaisessa pahoittelin kovasti ja muotoilin erilaisia hyväksyttäviä melkein tosia syitä perua sovittu tapaaminen. Kunnes kuudenten viestiin kirjoitin vain: ”Haluan perua tapaamisemme.”

Minua koeteltiin heti. Sain paluupostissa vuolaan selityksen kuinka tapaaminen nyt kuitenkin olisi paikallaan, ja että voisin vaikka ehdottaa uutta aikaa jos tiistai olisi huono. Vastasin jämäkästi: ”Kiitos, mutta ei kiitos.” Onneksi hän ei soittanut. Sähköposti on meidän konfliktikammoisten kilttien ihmisten pelastus.

Päivän päätteeksi sain postia kaupungin erityispalveluista. Minulle, tai oikeammin lapselleni, oli myönnetty omaishoidon tuki. Toistaiseksi voimassaolevana. Istuin keskelle keittiön lattiaa ja itkin ilosta. Kahdesta syystä – tai oikeammin yhdeksästä syystä. Ensimmäiseksi siitä, että kotona tekemäni työ oli tunnistettu vaativaksi ja jatkuvaksi – se ei ollut enää näkymätöntä tai tavanomaista. Toiseksi, kolmanneksi, neljänneksi, ja niin edelleen – yhdeksänteen saakka: kaksi lattialämmitystermostaattia oli rikki, antenni oli rikki, keskuspölynimuri oli rikki, auton webasto oli rikki, ja ilmastointi oli rikki, ja kahdella luottokortilla oli yhteensä 2000€ velkaa. Ensimmäisen vuoden omaishoidon tuki ei riittäisi kaikkiin, mutta saisin ruksittua listan ainakin melkein loppuun.

Ja käytän tukea ehkä terapian jatkumiseen senkin jälkeen kun työnantaja ei enää suostu maksamaan vaan viestittää, että E.T:n olisi aika painua kotiinsa koska hän on hengästyttänyt muita liikaa.

 

 

Hätävarautuvat lapset

Tänään olin taas valeaikuinen. Pyöräilin kauppaan pyörällä, jonka penkki oli liian korkealla ja vaihteet jäätyneet kiinni ykköselle. Voisi kuvitella, että neljäkymmentäkaksivuotiaaksi kääntynyt korkeakoulutettu nainen olisi elämässään sellaisessa vaiheessa, että hän tekisi ruokaostosmatkansa asiallisesti ja arvokkaasti, tai edes aikuismaisesti: sopivalla pyörällä ja oikeaan tahtiin. Mutta minä vispasin hirveää kyytiä ja seisten, enkä siksi enää jaksanut polkea alikulun jälkeistä ylämäkeä ja päädyin taluttamaan pyörää suuren osan matkasta.

Pienempi lapsi palasi koulusta kertoen, että oli ollut uimapäivä ja hän oli joutunut uimaan uimahallin lainahousuissa. Joku oli lainannut hänelle pyyhettään. Lainauimahousut olivat kiristäneet inhottavasti. Mutta uinti oli onnistunut hyvin ja palkinnoksi oli saanut suklaamunkin kahviosta. Hän toi rasvatahraisessa paperipussissa neljänneksen munkista kotiin. Söi siitä puolet ja toi loput minulle kovin sentimentaalisin elkein, harvinaisesti silmiin katsoen.

Lapsi on katsonut jo kaksi päivää Fortumin mainosta, jossa aikuinen mieskertojaääni tunnustaa rakkauttaan äidille. Sille, joka piti aina huolta ja tarjosi suojaa silloinkin kun hän oli ajattelematon ja teki pahoja. Nyt äiti (maa) on jo vanha ja voi huonosti. Kertojan ääni toteaa, että nyt on hänen vuoronsa huolehtia äidistä. Lapsi on selvästi huomannut yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Tunnistanut minut vähän huonosti voivaksi ja huolenpitoa kaipaavaksi äidiksi.

”Sä saat tän munkin lopun. Mua itketti taas se mainos.”

Isompi lapsi tuli koulusta ja kertoi, että historian kokeesta tuli kasi puoli. Siitä, johon hän unohti lukea koska minä unohdin jälleen kerran, että mitään koetta olikaan, saati että olisin auttanut lukemaan. Unohdamme aina yhdessä, joten voi varmaan ajatella, että tuen lapsen koulunkäyntiä solidaarisuudella. Hän pärjää silti minusta huolimatta. Huomautan, että mielestäni tein jo tarpeeksi kun siirsin neljätoista vuotta sitten hänen rakennuspalikoikseen apulaisprofessorigeenini.

Lasten isä nyökkäilee kun vanhempainterapeutti toteaa tapaamisessa, että minä olen pelastanut lapsen hengen. Ehkä kirjaimellisestikin, mutta ainakin kuvainnollisesti. Että on kerrassaan ihmeellistä todistaa tällaista sinnikkyyttä ja empatiaa niinkin haastavaa lasta kohtaan. Ja että nyt on isän vuoro ottaa koppia koska lapsi on siihen viimeinkin valmis. Minä hurraan melkein ääneen, että nyt on juuri oikea aika, koska lapsi juoksee maailmalla lainauimahousuissa ja syöttää minulle munkinrippeitä. Siinä taitaa olla kaksi universaalia indikaattoria, että isäreserviä tarvitaan.

Minun lapsillani on onneksi sellainen isä, joka on hyväntahtoinen, viisas ja loputtoman luotettava. Minä voin ihan reippaasti olla hunningolla. Tai tallilla, entistäkin enemmän.

Olen unohtanut ostaa vessapaperia jo kolmena peräkkäisenä päivänä. Istun vessapaperittomana pöntöllä ja huudan lapsille, että nyt se on sitten ihan kokonaan loppu. Vastaukseksi tulee kaksi kertaa ”Odota!” Hetken päästä molemmat seisovat oven takana, molemmilla kädessään vessapaperirulla.

”Meillä oli omissa huoneissa hätävararullat”

 

Annikki vauhdissa

Olen ilahtuneena vastaanottanut lukijakysymyksen! Kiitos lukija. Paneuduin siihen kolme päivää ja voin todeta luotettavalla kurkunpään tulehduksen madaltamalla äänelläni, että olen pohtinut vastausta hyvin moniulotteisesti. Toissapäivänä mietin kysymystä kuolevan kukon äärellä, eilen hevosen perässä kärryissä istuen, tänään aamulla viimeksi suihkussa kun pesin hiuksiani shampoolla, joka lupasi minulle intensiivistä hoivaa. Takaan, että vastaukseni heijastelee tätä reflektiotilanteiden kontekstuaalista kirjoa.

*

Hyvä Annikki, haluaisin tiedustella viisauttasi näin tulevan adoptioäidin näkökulmasta. Kotona on oltava pitkään ja kavereita ei saa kutsua kylään ihan heti perheellistymisen jälkeen, mutta mitä muita neuvoja sinulla noin kokemuspohjalta löytyisi jaettavaksi asti adoption alkuvuosia ajatellen? Yleensä neuvoja saa pyytämättäkin niiltä, joilla kaikki on mennyt (ainakin parin vuoden aikajanalla) ns. putkeen, ja sekös ärsyttää. ”Kun teet niin kuin me ollaan tehty, niin varmasti lapsi menee yliopistoon isona!” Wtf, Annikki?

*

Hyvä lukija

Kiitos kysymyksestäsi, joka kielii siitä, että haluat valmistautua adoptiolapsen saapumiseen (ja siitä, että olet laittanut merkille kognitiivisen ylivertaisuuteni). Ensimmäinen ohjeeni on, että lakkaa valmistautumasta. Se on mahdotonta. Vähän kärjistin tuossa kyllä; sen verran voin joustaa, että kuuntele avoimesti toisten kokemuksia tai lue niistä (ohita ne besserwisser-neuvot kuitenkin), mutta ei muuta. Älä kerää to-do-listaa tai niksipirkan neljättä volumea äläkä piirrä dynaamisia miellekarttoja. Tähän ei voi valmistautua. Lapsi koulii sinut, sinä et voi hänelle juuri mitään. Lapsi tulee elämääsi ja ottaa sen minkä tarvitsee – ilmaisten sen joko nätisti tai ei niin nätisti. Sinun suunnitellulla toiminnallasi ei ole juurikaan vaikutusta mihinkään. (Adoptio)äitinä oleminen ei tarkoita hallintaa.

  1. Nauti
    Adoptiolapsen kanssa eläminen on parhaimmillaan tosi hauskaa. Se on aluksi jännittävää ja uutta ja ihanaa – nauti siitä ajasta. Älä suorita. Älä huolehdi miten mikäkin vaikuttaa mihinkin ja että toimitko varmasti oikein. Siinä se nyt on: naura ja leiki sen kanssa. Ei muuta.
    .
  2. Unohda kasvatus
    Meidän lapset saapuvat aina vähän liian kovia kokeneina. Heillä on jo vuoden saati parin iässä joukko hyvin lujassa istuvia, joskus jopa pysyviä selviämiskeinoja. Yleisin näistä on omaehtoisuus – elämän ohjat on ollut pakko ottaa omiin käsiin koska vaihtuvien aikuisten käyttäytyminen on ollut ennustamatonta ja huomio puutteellista. Meidän lapsemme eivät niin sanotusti ”kunnioita aikuisia” eivätkä siten asetu kovin helposti myöskään kasvatettaviksi. Heillä on siihen kaikki oikeus – me aikuiset emme ole ansainneet heidän kunnioitustaan. Me olemme pettäneet heidät kaikkein heikoimmillaan.

    Lapselle omaehtoisuudessa on kyseessä elämästä ja kuolemasta (se tuntuu hänestä siltä): hän pelkää katoavansa, jos luovuttaa vähääkään hallinnastaan pois itseltään. Sinun tehtäväsi ei ole osoittaa hänen toimintaansa vääräksi vaikka hänen olosuhteensa ovatkin muuttuneet ja hän on nyt turvassa. Sinun tehtäväsi on ymmärtää ja kunnioittaa sitä miksi lapsi on joutunut kehittämään selviytymiskeinonsa, ei yrittää ”kasvattaa” häntä kunnioittamaan sinua ja sinun sääntöjäsi. Te joko opettelette elämään yhdessä niin, että lapsi pitää aina suuren osan hallintaa itsellään tai sitten hän kykenee ajan kanssa luopumaan osasta ja luottamaan sinuun enemmän. Tähän ei ole oikotietä.

  1. Ole ihminen (muovailuvahaihminen)
    Unohda roolit. Unohda, että sinä olet aikuinen ja hän lapsi – nämä ohjaavat käyttäytymistä todella voimakkaasti ja perinteisesti, eikä niistä aina pääse irti, mutta haitaksi nämä roolit ovat kun alat odottaa lapselta keskimääräistä ”lapsen käytöstä” ja alat itse suorittaa keskimääräistä ”vanhemman käyttäytymistä” – koska te ette ole keskenänne kumpaakaan. Silloin te molemmat todennäköisesti epäonnistutte ja päädytte palkintojen ja rangaistusten tielle (ne eivät yleensä toimi meidän lastemme kohdalla).

    Luja ja autoritäärinen kasvatus pahimmillaan estää keskinäisen luottamuksen syntymisen. Jämäkkä ja johdonmukainen saa olla, mutta lapsi ei ole sinun muovailuvahaasi – sinä olet hänen. Ja sitä kautta hän kokee olevansa jonkinlainen ihminen: sinun muovaamisesi kautta. Sinä reagoit muovautumiseen ihmisenä, äitinä, sinuna, ja lapsi kasvaa ymmärtämään itsestään enemmän suhteessa sinuun. Aina kun mahdollista, ole ihminen toiselle ihmiselle. Ensin ihminen, sitten vasta äiti. Kun kunnioitat lasta, hänen toiveitaan ja myös hänen raivostuttavia piirteitään, hän kokee itsensä hyväksytyksi.
    Kuulostaa helpolta, mutta meidän yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme on niin lujassa ajatus siitä, että lasten tulee kunnoittaa aikuisia (kategorisesti) ja totella kaikessa, että pienikin poikkeaminen näyttää ja tuntuu kerettiläiseltä. Lapsella ei ole kategorista velvollisuutta totella aikuista vain koska on lapsi. Aikuisella on sen sijaan velvollisuus rakentaa sellainen suhde lapseen, että kyseessä on molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuva toiminta. Lapsi ei kykene sen rakentamiseen, se on aikuisen tehtävä.

  1. Kasvata oikein luja suojakuori
    Kaikki pienikin mikä näyttää menevän vähän pieleen, johtuu aina oletusarvoisesti vanhempien (erityisesti äidin) puutteellisesta toiminnasta. Lapsi tulee todennäköisesti käyttäytymään vähän eri tavalla kuin biologisiin perheisiin syntyneet ja niihin jääneet ikätoverinsa. Aina kun tuo käyttäytyminen on epäsopivaa, käännytään vanhempien puoleen ja aletaan etsiä vikaa: sovitaan palavereja, tehdään vuorovaikutusvideointeja ja kotikäyntejä. Joskus tietysti on varaa katsoa peiliin, mutta meidän lastemme kohdalla on usein niin, että haasteet kumpuavat ajasta jolloin lapsi makasi pinnasängyssä toisella puolella maapalloa ja itki itsensä uneen samalla kun me istuimme iltapalapöydässä ja haaveilimme lapsesta. Mutta silti syytä etsitään loputtomasti meistä.

    Usko, että sinä riität. Sinun tehtäväsi on olla epätäydellinen muovailuvahaihminen, joka EI LUOVUTA. Se riittää. Ei muuta.

 

Jos joku sanoo, että ”Tee näin niin onnistut” niin hän elää omassa elämässään sellaisessa illuusiossa, että on omalla toiminnallaan saanut aikaiseksi jotakin vaikka todellisuudessa hän on ollut onnekas ja saanut lapsen, joka pärjää oman traumansa kanssa riittävän hyvin. Ehkä hyvä niin, toivon että minäkin eläisin sellaisessa illuusiossa. On kuitenkin yhtä monta adoptiovanhempaa (mutta he eivät rynni neuvomaan ketään), jotka sanoisivat ”Tein aivan kaiken minkä keksin ja mitä neuvottiin, useimmiten jokaisen asian viisi kertaa ja varmuuden vuoksi vielä takaperin ja mustan kissan istuessa olkapäällä. Eikä mikään onnistu.”

Jokainen lapsi on erilainen siinä miten käsittelee omaa traumaansa, miten paljon sietää ahdistusta ja mitä sille tekee. Joillakin elämä asettuu normaaleihin uomiin helpommin kuin toisilla. Joillakin on taakkana vielä kognitiivisia tai neurologisia haasteita, toisilla ei mitään. Kaikki saattaa mennä aika vaivattomastikin. Tai sitten päätyä siihen, että lapsi annetaan/otetaan sijoitukseen teini-iän kynnyksellä ja vanhemmat istuvat lopun elämäänsä terapiassa selvitäkseen kaikesta. Kukaan ei tiedä. Eikä kumpaakaan lopputulosta aiheuta se kävikö teillä vieraita viikon päästä vai kolmen viikon päästä. Tai nukutitko lapsen oikealla vai vasemmalla kyljelläsi maaten, piditkö tarpeeksi sylissä, syötitkö D-vitamiinia tai luitko tarpeeksi monta sisällöllisesti ja etnisen monimuotoisesti sopivaa kirjaa hänelle.

Kaikella kunnioituksella – olette astumassa ihmelliseen maailmaan, joka kasvattaa ennen kaikkea teitä. Onnea ja rakkautta ja WTF!?-asennetta matkaan! Niillä pötkii pitkälle.

Annikki

PS – Toki voi varmistella selustaansa ja hankkia tuommoista vihreässä pullossa olevaa ”intensive caring” shampoota – sillä voi sitten suihkussa kuitata sen itsestään huolta pitämisen, jota kaikki sanovat, että pitää muistaa tehdä! Sekin tulee sitten suoritettua eikä mahdollisista vaikeuksista voi syyttää sitä, ettei äiti muistanut pitää itsestään huolta.

 

 

Nippusiteillä korjattu kognitio

Opin tänään, että minulla on kognitiivisesti erittäin vaativa työ. Ja että normaalia työtä tekevä ihminen saattaisi tässä tilanteessa olla työkykyinen, mutta minun työni on niin vaativaa ja henkisesti kuormittavaa, että nyt on parempi järjestellä kuormitusta uusiksi (opin siis rivien välistä myös sen, etten tee normaalia työtä). Työterveyslääkäri antoi liudan uusia aikoja ja totesi, että on selvää että pidän työstäni joten ei hätää: kognitiivisesta palautumisesta ja kuormituksesta tulee nyt vain pitää huolta vähän paremmin. Ja, että ”Kyllä sinä tästä toivut ja palaudut; aletaan selvittää, että miten!”

Minä olin aina ajatellut, että minun työtäni voisi tehdä kuka vaan, yleensä vielä vasemmalla kädellä. Tai vain toisella aivopuoliskolla. Ja että huijaan vain kaikkia kun esitän asiantuntijaa ja vakituistun vanhemmaksi tutkijaksi. Että enhän minä oikeasti tee melkein mitään. Mutta hän oli erikoistunut ottamaan vastaan juuri meikäläisiä ja painotti, että kyllä se nyt vaan on erityisen vaativa työ. Että ei sitä jokainen jaksa ihan edes täysissä voimissaan (imartelu auttaa aina, varsinkin yksilön kognitiivisen kapasiteetin vertaileva kehuminen).

Päätin, etten kuitenkaan usko häntä sillä en saanut edes vastaanottohuoneen ovea auki lähtiessäni. Totesin, ettei minun kognitiivinen kapasiteettini riitä edes huoneesta ulos pääsyyn. Hän kannusti, että ei kyse ole kognitiosta vaan mekaniikasta, ja avasi oven minulle.

Opin tänään myös, että jos on viisi päivää sitten asennuttanut autoonsa lohkolämmittimen niin ei kannata heti pilata 350 euron remonttia ja peruuttaa autokatoksesta lämmitysjohto vielä kiinni autossa (ensimmäinen kerta ikinä – sekin oli tietysti indikaattori kognitiivisesta kuormittumisesta). Siinä menee vasta asennettu töpseli autonnokasta rikki ja ihan mukavasti rahaa hukkaan.

Opin sellaisenkin, että arkeen vaikuttaa huomattavasti se jos wc-pöntön istumarengas menee rikki. Istuin aamupissalle ja luiskahdin renkaan mukana pöntöltä lattialle. Sen jälkeen oli kauhean hankalaa käydä vessassa; kylmällä ja ohuella rinkulalla istuminen ei ole mukavaa. Siinä oli kyse varmaankin mekaniikasta siinä tapahtumassa. En hahmota siinä kognitiivista ulottuvuutta.

Mutta koska olen kognitiivisesti niin kyvykäs (vaikka en juuri nyt, koska palautuminen ei ole oikein onnistunut) niin korjasin sekä auton lohkolämmittimen pistokkeen (nippusiteillä) että vessanpöntön kannen (kumitiivisteellä ja ruuvaamalla koska en keksinyt mihin ängetä nippusidettä, mutta kyllä se selviää).

Päätin, että kognitiivinen kyvykkyyteni riittää myös siihen, että opettelen kohtelemaan itseäni kuten kohtelisin muita. Jos joku tulisi kertomaan minulle, että on vuosien sinittelyn ja toisten tukemisen jälkeen saanut viimein tilaisuuden hellittää itse – koska muilla menee nyt hyvin – ja että se tarkoittaa työmäärän huomattavaa vähentämistä joksikin aikaa, sanoisin että hieno homma! Sanoisin, että yhtään ei kannata tuntea huonoa omaatuntoa. Että vuosiahan hän on jo tehnyt työtä, palkattua ja palkatonta, niin paljon ja enemmänkin kuin on jaksanut. Että siksihän ne toiset voivat nyt hyvin kun hän on jaksanut kantaa kaikkea niin kauan. Että nyt on kyllä ihan ansaitusti hänen vuoronsa.

Mutta koska olen tällä hetkellä kognitiivisen kapasiteettini alareunamilla niin tuota päätöstä on tietysti vaikea toteuttaa. Kärvistelen siis protestanttisen huonon omantunnon kanssa. Millä ihmeen oikeudella vähennän työmäärääni? Voiko surkeampaa työntekijää olla? Miten voi ihminen epäonnistua aivan kaikessa? Paitsi tietysti asioiden korjaamisessa nippusiteillä. Sitä voisin koettaa harjoittaa enemmänkin, siitä näytti tulevan hyvä mieli. Se olisi halpa kuntoutuskeino. Osallistukaa mielenterveystyöhön: otetaan vastaan nippusidevinkkejä.

 

Kahvikippis sille

Tänään tapahtui kolme asiaa. Ensimmäinen oli se, että istuimme lapsen ja opettajan kanssa koulun kotitalousluokan pöydän ääressä ja kävimme arviointikeskustelun. Jokaisella meistä oli mukillinen kahvia ja lapsi pyysi meitä kippistämään ensin siinä kohtaa kun opettaja kertoi, ettei lapsella ole matematiikassa minkäänlaista ongelmaa – tehtävät tehdään aina virheettä. Toisen kerran kippistimme lapsen toiveesta sille, että lapsi osaa puhua asioista sekä kotona että koulussa – näyttää ja antaa kuulua mielen päällä olevat asiat eikä vatvo niitä yksin.

Istuin pöydän ääressä ja mietin aiempien vuosien arviointikeskusteluita, joissa lapsi oli käytävässä avustajan pideltävänä, tai samassa tilassa, mutta kierien lattialla ja karjuen kirosanoja. Tai saman pöydän ääressä, mutta takkinsa alla piilossa ja tauotta höpöttäen ja häiriten keskustelua. Koska häntä on aina ahdistanut se, että hänestä puhutaan – saati sitten että arvioidaan. Positiivinen palaute on ollut kaikkein vaikeinta ottaa vastaan.

Mutta siinä me istuimme tänään puoli tuntia ja lapsi sai kuulla, että on edistynyt hienosti. Ja nyökkäsi hiljaa. Ja kippisti kahvia.

Toinen asia käveli sisään bussipysäkiltä, lomakepino ja kannettava tietokone repussaan. Päällimmäisellä lomakkeella luki ”Erityisryhmien palveluohjaus”. Keitin hänelle teetä ja kehuin reippaaksi yksityisautoilun välttäjäksi. Vaikka kuka sen tietää, ehkä hän käytti onnikkaa siksi että hänen korttinsa oli kuivumassa. Eikö se niin ole, että sosiaalityöntekijöillä on muita ammatteja suurempi riski alkoholisoitua.

Kerroin elämästäni parikiloisena syntyneen ja elottomasta lopulta varsin säpäkäksi elvytetyn lapsen äitinä. Hän kirjoitti koneellensa ylös valitsemansa olennaiset osat tarinaa. Ja kertoi, että omaishoidon tukeen on oikeutettu jos hoidettava lapsi sitoo huomattavasti enemmän kuin normaalit vastaavan ikäiset lapset. Hän muisti toki lisätä, ettei mitään normaalia ole olemassakaan, mutta että jotakin keskiarvoista piti käyttää mittapuuna. Kolmen viikon päästä selviää onko minun lapseni tarpeeksi epänormaali.

Kolmas asia valkeni illansuussa: nyt on viimeinkin minun vuoroni. Lasten isä on omillaan ja voi hyvin, pienempi lapsi ei koskaan vielä ole voinut näin hyvin. Nyt on minun vuoroni hellittää. Nyt siihen on vara. Ja vaikka en ihan vielä usko, että olen sen arvoinen niin aion tehdä sen. Mikään muu ei ole nyt tärkeämpää.

 

Kentauritinder

Tasan vuosi sitten minulla oli musta silmä. Olin ylpeä siitä, koska sen oli aiheuttanut kengitysonnettomuus ja olin ylpeä orastavista kengitystaidoistani. Olen sittemmin odottanut tammaltani irtokenkää harjoittelukappaleeksi. Osaisin nyt kyllä varmasti kiinnittää sen ilman hematoomaa, mutta vuoden aikana tammalta on irronnut vain kaksi kenkää. Molemmilla kerroilla tarvittiin kuitenkin kengittäjä jonka kengityskokemus oli pidempi kuin viisi minuuttia.

Tasan vuosi sitten palasin työmatkalta pandasilmäisenä ja elämänjanoisena ja päätin selvittää mikä onkaan se Tinder, josta nuoriso puhuu. Vispasin deittiehdokkaita sadan kilometrin säteellä kännykän ruudulta vasemmalle kunnes tuli eteen ihan mukavannäköinen erityisopettaja ja päätin kokeilla mitä sovellus tekee jos pyyhkäisenkin oikealle. Eihän se tehnyt mitään. Jatkoin iltapalan laittamista lapsille.

Tasan vuosi sitten pienempi lapsi oli siirretty sairaalakouluun jonottamaan paikkaa erityiskoulussa. Hänen limbo-keväänsä päättyi hyvin ja syksyllä aloitettu erityiskoulu on varovastikin arvioituna tehnyt ihmeitä. Lapsi on kasvanut silmissä ja raottanut suojakuorikerroksiaan, päästänyt sisään rakkautta ja ulos ihmetystä maailmasta: kysymyksiä planeetoista ja ammateista ja auton kytkimen toiminnasta. Olisi aika siirtyä koulutaksista itsenäiseen bussimatkustamiseen. Olimme odottaneet oikeaa hetkeä koko loppuvuoden. Mutta sitten kaupungissa paljastui sarja hirvittäviä rikoksia ja tekijöiksi joukko maahanmuuttajia. Lapsi polki iltapäivällä pyörällä kotiin kaverinsa luota ja vieras aikuinen mies oli tullut vastaan pyörätiellä ja sanonut lapselle ”Häivy täältä neekeri!”

Nyt en uskalla laittaa hauraasti maailmaan luottavaa lasta yksin kaupunkiin. En edes koulumatkalle.

Tasan vuosi sitten olin juuri laittanut iltapalaksi lapsille karjalanpiirakoita ja keittänyt omien kanojen munia. Puhelimeen saapui viesti uudesta sovelluksestani. Siitä, jota nuoriso käyttää. Ja keski-ikäiset toisen kierroksen deittailijat, joihin opettelin kuuluvani. Viestissä tervehdittiin ja todettiin, että meillä on yhteistä historiaa jo muutaman vuosikymmenen takaa. Kesti kauemmin kuin hevosen irtokengän naulaaminen selvittää mistä ihmeestä erityisopettaja, 39, niin päätteli. Mutta hän oli oikeassa. Olimme viettäneet sunnuntai-iltoja lapsuuden kotikaupungin vapaakirkon takapihalla väitellen siitä kenen isällä on paras auto. Sillä välin kun isät lauloivat ja soittivat kokouksessa siitä kuinka maallinen on katoavaa.

Sittemmin on käynyt ilmi, että olemme jokseenkin yö ja päivä mitä elämänhistoriaan ja -kokemukseen tulee. Maailmankatsomuksellisestikin asetumme eri leireihin: hän on epäilevä uskova ja minä uskomattoman epäilevä. Hän syö eläimiä – minä varmistin jo hyvissä ajoin ettei hän ole allerginen eläimille koska se olisi ollut kynnyskysymys minun taloudessani, jossa paitsi ei syödä eläimiä niin niitä hoidetaan loukkaantumisten jälkeen takaisin elämään. Hän on sosiaalinen ja lapsirakas, minä erakoituva aikuinen, joka on oikeasti lapsi. Tai oikeammin ehkä ihminen ennemmin kuin aikuinen. Hän ei syö sieniä eikä oliiveja, minä rakastan molempia. Hänellä on plussakortti, minulla ei periaatteesta ikinä.

Hän pelkää lintuja. Minä rakastan niitä.

Tasan vuosi sitten lasten isä oli asunut omillaan jo muutaman kuukauden. Olin joskus saanut tutulta professorilta mustan muistikirjan, joka kannessa luki jotenkin niin, että jos uskallat unelmoida niin haaveista tulee totta. Englanniksi se kuulostaa paremmalta tietysti. Olin kirjoittanut ensimmäiselle aukeamalle, että unelmani on joskus omistaa suomenhevonen. Ja kirjannut vuotta myöhemmin sivun alareunaan ”Totta: 2017”. Olin kirjoittanut muistikirjaan myös, että jos ikinä enää aion olla ihmissuhteessa, toivon että seuraavat neljä kriteeriä täyttyvät:

  1. Täytyy haluta pelata lautapelejä kanssani
  2. Täytyy olla melkein kalju, parta on plussaa
  3. Täytyy puhua toisista ihmisistä kauniisti
  4. Täytyy haluta lähteä tallille edes joskus

Noin vuosi sitten ovikelloa soitti ihastuttavasti hiushaasteinen mies, jolla oli skotlantilaisittain punertava parta. Olemme kirineet 35 kadonnutta vuotta kiinni täyttäen ristisanoja, pelaten Scrabblea, ajellen hevosella hänen kertoessa juttuja vanhoista kotikaupungin ihmisistä silmät hehkuen. Minulla on takanani raskas vuosi sopeutumista ja poukkoilua edestakaisin uudessa elämäntilanteessa ja vanhasta irti päästäen. Olen heittänyt ristisanalyijykynät seinään liian monta kertaa. Hän ei ole hirveästi edes hetkahtanut. Olen puhunut rumasti ja käyttäytynyt huonosti. Hän ei ole koskaan sanonut minusta mitään pahaa vaikka on rehellisimpiä ihmisiä jonka tunnen.

Tasan vuosi sitten minulla oli tamma, joka oli alkanut tunnistaa minut erityiseksi ihmiseksi ja käveli melkein aina tarhasta vastaan portille. Meistä oli tulossa me. Nyt minusta tuntuu, että meidät toi yhteen joku näkymätön kentauritinder, joka tiesi taivaallisen algoritminsa avulla, että tamma ja minä kuulumme yhteen. Ennen kiukkuinen ja vieläkin perushapan vokkerilainen puskee nyt päänsä kainalooni. Elämäni onnellisimpia hetkiä on laukata tamman kanssa ihan kaksistaan metsässä ja pienillä suorilla teillä. Löysin ohjin.

 

 

 

 

Ihmispelastusliivi

Silloin kun oma jaksaminen on kortilla ja kokee kaiken negatiivisena eikä kuule ympäriltään hyväksyviä hyviä ääniä vaan musertuu pieniinkin soraääniin. Silloin pitää yrittää kurottaa ulospäin; auttaa, kehua, kannustaa ja nostaa muita. Minä olen sillä tavalla naiivi (etten vieläkään tiedä miten sana naiivi kirjoitetaan oikein), että oletan ja näen muissa ihmisissä ennen kaikkea hyvää. Ja sitten romahdan kun muut eivät teekään samoin. Jokaisella on taakkansa, mutta myös ihmeellinen kyky jatkaa elämää ja mahdollisuus tehdä hyvää. Voisin alkaa ihmispelastusliiviksi, koska hukun itse, ellei joku tarvitse minua.

Niinpä teen tästä blogista nyt “Kysy Annikilta” -palstan. Lähettäkää rohkeasti kysymyksiä, olen renessanssi-ihminen, osaan vastata ihan kaikkeen. Aloitamme napakasti haastavien lasten ääreltä, edellisen postauksen kommentista. Rohkaisen teitä jatkossa kysymään vaikka Higgsin bosonista tai luteiden leviämisestä. Lupaan vastata!

*

Nimimerkki Hulda kysyy:

Pyytäisin sulta neuvoa. Olethan kasvatusalan sekä
tieteellinen että kokemuksellinen asiantuntija.

Toimin erityisopettajana lapsille, joilla on laajoja oppimisen vaikeuksia ja nepsy-pulmaa. Muutaman kollegan kanssa on erimielisyyttä erään lapsen käytökseen puuttumisesta. Heidän mielestään olen vahingollinen lapsen kehitykselle, koska heidän mielestään joustan liikaa lapsen raivarien kanssa.

Heidän näkemyksensä mukaan lapselle kerrotaan etukäteen, millaista käytöstä odotetaan ja mitä seuraa, jos lapsi ei niin käyttäydy ( kiukku ruokajonossa johtaa syömättömyyteen ja kiukku pukeutuessa siihen, ettei pääse ulos). He saavat loistavia tuloksia aikaan! Muutamassa päivässä tai viikossa menee monella kiukut ohi.

Itsekin uskon, että kiukulla ei saa saada tahtoaan läpi. Tietenkään. Tähän asti olen nähnyt tärkeäksi mahdollisuuksien mukaan käyttää kaikkia muitakin keinoja, kuten ennakointi, motivointi, huomion siirto, huomiotta jättäminen, palkinnot – ja kiukun jälkeen jatkanut elämää ilman muita kuin luonnollisia (aika ulkoiluun, leikkimiseen vähenee) seurauksia. Muksuoppia olemme yrittäneet käyttää. Raivarit eivät ole loppuneet, vähentyneet kyllä. Nyt pohdin, pidänkö omalla joustollani yllä vääränlaista reagointitapaa, kuten minulle vihjattiin. Tähän asti olen pitänyt kollegoideni toimintaa vaihtoehtona, joka ei sovi kasvatusnäkemykseeni.

Olen oppivainen. Pystyn muuttamaan toimintaani, jos koen toimivani oikein. Tällä hetkellä olen hyvin epävarma. Onko Sinulla “tutkittua tietoa”, jota voisit minulle vinkata ja josta voisin löytää vahvistusta omalle tai toisten tavalle? Perusteokset toki olen kahlannut. Tai muuta ajatusta pohdinnan tueksi

Annikki vastaa:

Kiitos kommentista!

Kollegojesi toiminta kuulostaa perustuvan syy-seuraussuhteiden opettamiselle (käytös –> seuraus). Se toimii ihan mainiosti, jos lapsi a) ymmärtää syy-seuraussuhteita (joillakin nepsylapsilla on siinä haasteita), ja b) kykenee säätelemään toimintaansa riittävän hyvin. Suurin osa lapsista pystyy tähän. On kuitenkin lapsia, kuten omani, jotka eivät “toimi” näin eli eivät pysty tuohon. Väittäisin, että heitä kohtaan tehdään väärin jos jatketaan syy-seuraus-suhteiden jankkaamista. Nämä lapset erottaa siitä, että heille tuo toimintatapa ei niin sanotusti mene perille. Ei kukaan lapsi halua vapaaehtoisesti lyödä päätään seinään vuodesta toiseen. Ei myöskään ilkeyttään.

Syy-seuraussuhteille eli rangaistuksille perustuva kasvatus on kuitenkin niin lujassa meidän kulttuurisessa selkärangassamme, että siitä lipsuminen tai toisin tekeminen näyttää todella epäilyttävältä. Minun annettiin ymmärtää kuusi vuotta (päiväkodin ja koulun suunnasta), että lujempi kuri ratkaisisi lapseni ongelmat. Olen vasta viime vuosina saanut synninpäästön. Pyristelen noiden vuosien jälkeen vieläkin itsetunto-ongelmissa vanhemmuuteni suhteen, vaikka tunsin koko ajan tekeväni oikein ja toimivani lapseni parhaaksi.

Kirjoitan tätä nyt ennen kaikkea kokemuksesta, en niinkään ammattitaidosta, koska tutkimuksellinen asiantuntijuuteni kohdistuu yhteiskuntatieteelliseen lapsuustutkimukseen (eikä kovin paljoa edes sivua koulua, opetusta saati erityispedagogiikkaa), enkä ole opettaja. Mutta kokemusta erityisen haastavan lapsen vanhempana minulla on jo 11 vuotta.

Minä olen itse myös sitä kaartia, että kaihdan kurilla ja rangaistuksilla kasvattamista (mikä ei tarkoita sitä, ettei rajoja olisi). Eihän sitä kuitenkaan voi kokonaan välttää, joskus uhkauksia tarvii, mutta olen huomannut että ne ovat paniikkiratkaisuja eivätkä kanna pitkälle lapsen käytöksen rakentavassa tukemisessa. Luin aikanani kiintymyssuhdekirjallisuutta ja vaikka en ihan kaikkea allekirjoitakaan niin sieltä jäi mieleen, että tulisi aina pyrkiä ns. luonnollisiin seurauksiin ennemmin kuin rangaistuksiin. Eli juuri kuten sinäkin teet: jostakin käyttäytymisestä seuraa se mitä siitä oikeastikin seuraa (viivyttelystä esimerkiksi vähenee ulkoiluaika), eikä mitään teon ulkopuolista rangaistusta/seuraamusta. Tämä siksi, että erityisen haastavien lasten on usein mahdotonta ohjata omaa käyttäytymistään edes ulkoa määrättyjen seuraamusten ”pelossa”, heidän on sen sijaan helpompi ymmärtää tekojensa suorat seuraukset.

Esimerkki oikeasta elämästä: ”Jos nyt käyttäydyt hyvin niin pääset huomenna muiden kanssa uimaan. Ellei onnistu, niin jäät huomenna koululle”. Tämä on minun lapseni kaltaiselle lapselle aika sietämätön tilanne. Hänelle on pedattu epäonnistuminen ja koska hän on jo kokenut epäonnistuja (ei aina kykene hillitsemään itseään ja tietää sen), hän luovuttaa jo tuossa hetkessä. Hän ajattelee, ettei kuitenkaan pääse uimaan, että ihan sama.

Minun toimintamallini vaikuttaa monesta syy-seuraussuhteen kaikkivoipaisuuteen uskovasta epäilyttävältä, mutta on toiminut hyvin (vaikkakin hyvin hitaasti) ja on nykyisin myös molempien meitä ja lasta tapaavien terapeuttien allekirjoittama lähestymistapa. Eli minä teen niin, että kun lapselta kaikesta ennakoinnista ja harhauttamisesta ja yrittämisestä huolimatta menee hermo, otan sen kiukun vastaan siinä tilanteessa niin, että sitä ei tule ratkaista vaan se tulee elää sen lapsen kanssa läpi. Siitä seuraa se, mitä siitä kulloinkin seuraa (ei ehditä johonkin, ruoka jäähtyi tai jäi välistä, kännykkä meni rikki eikä siis voi soittaa, puuro on lattialla eli se pitää siivota), mutta kun kiukku ja raivo on ohi, palkitsen lapsen siitä että tilanne on ohi – en rankaise lisää.

Eli saatan ehdottaa, että tehdään jotakin mukavaa. Saatan kertoa tarinan siltä istumalta, sellaisen joka ei liity tilanteeseen vaan on vain hauskaa kuunneltavaa. Annan lapselle itsestäni oman suhtautumiseni kautta jotakin sellaista, joka viestii lapselle, että hän on silti hyvä vaikka en hyväksykään hänen tekojaan. Että olen ilahtunut, että tässä sitä ollaan ja kaikki on hyvin. Moni näkee toimintani niin, että palkitsen huonosta käyttäytymisestä. Se perustuu kuitenkin oletukselle, että lapsi ei itse tietäisi käyttäytyneensä huonosti. Että hänelle tarvitsisi vielä opettaa sitä. Minä väitän, että lapsi tietää kyllä. Ja että häntä myös harmittaa ja hän on pettynyt itseensä. Ei sitä tarvitse alleviivata lapselle.

Lapsen kokemus siitä, että hän on arvokas ja hyvä vaikkei onnistunutkaan hillitsemään itseään, on minusta tärkeä ja rakentava. Olen omani kohdalla huomannut suurimpia edistysaskeleita juuri näissa tilanteissa. Koulusta tuli alkusyksystä viestiä, että lapsi rikkoi raivoissaan ikkunan. Lapsi tiesi kotiin tullessaan, että minulle oli kerrottu. Minä otin hänet kotona vastaan niin, että lähdettiin lähimarkettiin munkkikahveille ”Koska sillon kun on ollut tosi kurja päivä, pitää tehdä jotakin mukavaa”. Hän suli silmissä. Vietimme mukavan munkkikahvihetken ja hän kertoi oma-aloitteisesti mitä oli tehnyt, miten kurjalta tuntuu ja pyysi anteeksi. Ilman, että olin ottanut koko asiaa edes puheeksi. Seuraavana päivänä hän oli pyytänyt anteeksi myös koulussa, ilman että kukaan ehti sitä vaatia. Näitä vastaavia tilanteita on tapahtunut usein!

Esimerkki tuosta uimaan lähtemisestä jatkuu, minun versioni ”Vaikka meni nyt vähän mönkään tämä iltapäivä niin pääset silti huomenna uimaan. Kyllähän kaikkien lasten kuuluu päästä uimaan”. Koetan osoittaa lapselle, että tämä ansaitsee hyvää huolimatta siitä, että meni huonosti. Että hyvää seuraa kaikesta huolimatta. Että hän ei voi koskaan olla niin paha, että ansaitsee vielä lisärangaistuksen (sen lisäksi, että hänellä itsellään on paha olla omasta käytöksestään).

Tuntuu kurjalta kuulla, että sinua kyseenalaistetaan omassa työyhteisössäsi. Se, jos mikä on haitallista sinun ja oppilaidesi suhteelle. Tiedän tämän kun olen seurannut päiväkodista asti työntekijöitä, jotka ovat yrittäneet tehdä asioita eri tavalla minun lapseni kanssa, mutta jotka on ”laitettu ruotuun” kun joku kokeneempi on antanut ymmärtää, että tiukempi kuri vaan eikä mitään pelleilyä.

Minun lapseni kohdalla tiukempi kuri on johtanut suurempaan ahdistukseen. Koska hän on itse itsensä ankarin rankaisija. Lempeys ja aika sen sijaan on tuottanut tulosta, vaikkakin hitaasti. Näyttänyt hänelle kerta toisensa jälkeen, että riippumatta siitä mitä tapahtuu, hän ansaitsee aina myös hyvää.

Kuka sanoo, että on kiire? Mihin on kiire? Ja pitäisikö kaikkien lasten oppia hallitsemaan toimintaansa jotenkin samaa tahtia? Entä jos joku pystyy siihen kolmen viikon jälkeen, mutta toisella kestää viisi vuotta? Ei se todennäköisesti ole kenenkään vika eikä siitä voine syyttää jotakin yhtä kasvatustapaa. Eivät lapset ihan tahallaan tee omasta elämästään vaikeaa. Tärkeintä on aina olla lapsen puolella – myös silloin kun lapsi käyttäytyy ns. huonosti. Silloin on vaikeinta olla empaattinen, mutta silloin se juuri on tärkeintä.

Voimia ja jaksamista sekä työhön lasten kanssa että yhteistyöhön kollegojen kanssa,

Annikki

 

Erityisen hyvä koulu

Lapsi on ensimmäistä kertaa elämässään osa yhteisöä. Eikä niin, että häntä vain siedetään tai suvaitaan koska hänen olemistaan ja käyttäytymistään järjestellään erityisin menetelmin suhteessa muihin yhteisön jäseniin. Nyt hän kuuluu yhteisöön, jossa hän ei ole jatkuvasti erityisten toimenpiteiden kohde. Jossa se, minkälainen ihminen hän on, ei aiheuta päivittäin huolta, ihmetystä ja palavereja – siirtelyä paikasta toiseen, vaihtuvia ihmisiä ja väsyviä ihmisiä.

Hän oli ehtinyt jo tottua olemaan sellainen yhteisön jäsen, joka ei ole oikeanlainen, ei oikein sovi – joka ei osaa, tahdo tai uskalla sillä tavalla kun pitäisi, sillä tavalla kuin muut. Hän oli tottunut olemaan aina huono ja korjauksen tarpeessa oleva. Koska syyllistyy siihen pahimpaan syntiin mihin lapsi voi koskaan syyllistyä: ei tottele aikuista.

Syyslukukausi erityiskoulussa on mullistanut tämän perheen elämän. Lapsi ei edelleenkään tottele aikuista läheskään niin hyvin kuin pitäisi. Mutta tässä koulussa siitä ei muodostu ongelmaa. Siitä ei tehdä kynnyskysymystä, joka pitäisi ratkaista ennen kuin lapsi voisi käydä koulua. Se hyväksytään lähtökohtana ja osana lapsen koulunkäyntiä – osana sitä minkälainen lapsi on ihmisenä juuri nyt. Tottelemisen sijaan koulussa haetaan lapsen omaa intoa ja mielenkiintoa – halua tehdä jotain, ei pelkästään totella koska sanotaan (sillä sitä ei tule koskaan tapahtumaan). Joinakin päivinä sitä ei löydy ollenkaan, mutta sekin kuuluu asiaan. Mikään ei ole tavatonta. Lapsi ei ole tavaton – hän kokee kerrankin olevansa tavallinen.

Päivittäinen toiminta nojaa ihmissuhteisiin ja lojaaliuteen – yhdessä ajan kanssa ja pienen pieni palanen kerrallaan rakennettuun arkeen. Lapselle pedataan tilanteita, joissa hän voi tehdä toisille hyviä asioita, puhua toisten puolesta ja edustaa yhteisiä näkemyksiä. Sääntöjen noudattaminen onnistuu vähän paremmin kun lapsi kokee oikeasti kuuluvansa samanvertaisten yhteisöön – silloin toiminnastaan ei vastaa yhdelle aikuiselle (joka käskee totella) vaan koko yhteisölle (johon haluaa kuulua). Kuuluminen syntyy esimerkiksi siitä, että lapsi ei ole ainut, joka joudutaan poistamaan luokasta, ainut jota joudutaan pitämään kiinni, ainut jolla menee hermo joka toinen päivä tai ainut joka heittää kengän seinään jos sukka on rutussa (eikä kuvainnollisesti vaan kirjaimellisesti).

Koulun aikuiset eivät ole vain opetelleet puhetapoja, joilla lasta kannustetaan tai kehutaan. Sitä, että muistetaan aina kritiikin jälkeen sanoa jotakin positiivista. Näyttää, että heidän ei tarvitse pinnistellä tai muistuttaa itseään siitä miten tulisi puhua ja kohdata haastava lapsi positiivisesti. Vaikuttaa, että he oikeasti ajattelevat ja elävät niin, että jokaisessa heidän oppilaassaan on sisällä maailma täynnä mahdollisuuksia. Vaikka heidän oppilaansa ovat niitä, jotka kymmenet muut opettajat ovat siirtäneet eteenpäin liian haastavina. Minun lapseni kokee ensimmäistä kertaa, että muutkin kuin hänen vanhempansa uskovat häneen. Että hän ei olekaan toivoton. Toivottoman erilainen.

Ja miten tämä sitten onnistuu? Millä ihmeen resursseilla? Kovin yksinkertaista: aika, asenne ja rohkeus joustaa. Yksikään niistä ei maksa mitään. Tai lähes mitään. Neljäs tekijä saattaa maksaakin, mutta väitän, että se maksaa itsensä takaisin myöhemmin: koulun koko. Kyseessä on pieni koulu. Pienessä koulussa kaikki tuntevat toistensa voimavarat, pienessä koulussa voi joustaa ja räätälöidä. Pienessä koulussa voi päättää yhdessä olla rohkea ja tehdä eri tavalla.

Erityisen hyvässä koulussa on harvoin kiire. Sen tärkein piirre on kenties se, että siellä siedetään hitautta. Siellä uskotaan, että opetussuunnitelman sisällöt voi saavuttaa monella tavalla. Eikä hätkähdetä ajatusta, että kaikki lapset eivät välttämättä ehdi saavuttaa kaikkia tavoitteita koko kouluaikanaan. Erityisen hyvässä koulussa kyetään keskittymään oikeasti siihen mikä on kunkin lapsen kannalta olennaista. Erityisen hyvässä koulussa lapsi ei suorita koulua vaan koulu on mahdollisuus, joka on olemassa lasta ja hänen vahvuuksiaan varten ja kullekin mahdollisimman sopivassa muodossa.

Minun lapseni on oppinut syyslukukauden aikana, että hän on tavattoman sinnikäs, aika vahva, hyvä puhumaan, argumentoimaan ja esiintymään. Tänään hän oppi, että on myös lahjakas nuori judoka. Opettaja oli judon harrastajana päättänyt aloittaa kahden oppilaan kanssa viikoittaiset harjoitukset. Tavoitteena suorittaa vyökoe ja edetä valkoisesta keltaiseen vyöhön. Kouluaikana. Lapsi tuli koulusta kotiin judopuvun kanssa ja kertoi, että joka tiistai on harjoitukset. Opettaja kuljettaa lapset oikealle tatamille ja harjoitusten jälkeen takaisin kouluun. Lapsen kolmetuntisesta koulupäivästä kuluu judoon valtaosa. Tatamilla hikoillaan siis muiden oppiaineiden kustannuksella (tiistaisin pitäisi olla musiikkia, ympäristötietoa ja äidinkieltä). Mutta se, mitä mahdollinen keltaisen vyön saavuttaminen tekee lapsen itsetunnolle ja itsesäätelykyvyille – sekä lapsen ja opettajan keskinäiselle suhteelle – on mittaamattoman arvokasta ja parhaimmillaan pohja, jolle joskus ehkä rakennetaan muutakin oppimista. Hitaasti. Ja huolella.

Erityisen hyvässä koulussa on ennen kaikkea erityisen hyvät aikuiset, joiden työyhteisöä johdetaan hyvin ja joilla on siksi hyvä olla. Heillä on lupa ja vapaus keskittyä ratkomaan sellaisten lasten mysteerejä, jotka eivät solju tavallisissa uomissa – jotka vaativat paljon enemmän aikaa ja työtä kuin lapset jotka tottelevat. Heillä selvästikin on se aika. Ja heihin luotetaan – sekä työyhteisössä että lasten kodeissa.

*

(Erityisen hyvän koulun kuuluisi kuulua kaikille lapsille, jotka sitä tarvitsevat. Erityiskouluja kuitenkin lakkautetaan jatkuvasti. Tavoitteena on integroida kaikki yhteisiin kouluihin. Kaunis ajatus. Ei tällä hetkellä muuta. Siitä ajatuksesta johtuu, että tässä isossa kaupungissa tarvitaan pahimmillaan vuosia kestävät tutkimusjaksot ja rankat diagnoosit, jotta heltiäisi edes jonotuspaikka erityisen hyvään kouluun. Siihen ainoaan erityiskouluun koko kaupungissa. Minä haluaisin Suomeen enemmän erityisen hyviä kouluja).  

 

 

Pyöreä yleisluovuttaja

Johan oli vuosi. Duodecim kertoo, että stressillä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmiseen kohdistuu niin paljon haasteita ja vaatimuksia, että sopeutumiseen käytettävissä olevat voimavarat ovat tiukoilla tai ylittyvät. Stressiä aiheuttavat sekä kielteiset että myönteiset elämäntapahtumat. Minun tapauksessani vuosi on ollut hämmentävä yhdistelmä molempia, vieläpä niin, että väliin ei ole mahtunut montakaan keskivertoa päivää. Sellaista, joita ennen oli yhdeksän päivää kymmenestä. Niinpä Duodecimin stressilaskurin ™ mukaan elinikäni on lyhentynyt kuluneen vuoden ansiosta 4,8 vuotta, minulla todetaan vatsahaava ensi vuonna tähän aikaan, korkea verenpaine uhkaa aiheuttaa ensimmäisen sydänkohtauksen samanikäisenä kuin Eero-vaarilleni eikä minulla ole koskaan vara korjata Volvon rikkinäistä webastoa. Kuolen 4,8 vuotta ennen aikojani yksin ja kylmissäni. Kiitos 2018.

Minä olen pyöreä yleisluovuttaja. Ja ensimmäiset kolmekymmentäviisi vuotta elämästäni maailmassa oli sopivasti koveria kuoppia ja pyöreitä aukkoja ja kotoisia kuppeja. Sovin joka paikkaan ihan hyvin. O-positiivista vertani kaivattiin ja olin yleensäkin oikeaan aikaan suunnilleen oikeassa paikassa. Webasto reistaili silloinkin ja Strömsössä elettiin vain kun oltiin koko perheellä mukana kun lasten isä kuvasi Strömsön toimittajan kodin Avotakkaan. Mutta sitten maailma otti ja muuttui kulmikkaaksi.

Kulunut vuosi alkoi kahdeksantoista vuotta kestäneen avioliiton päättymisellä. Omalla mittapuullani kyseessä oli täydellinen elämässä epäonnistuminen. Ja kaiken alusta aloittaminen. Paitsi, että mikään ei oikein alkanut alusta. Kaikki oli keskellä. Ja miten keskeltä voi lähteä rakentamaan mitään? Miten sovittaa itsensä yhtäkkiä uudenlaiseksi osaksi omaa ja muiden elämää? Voi joko vittuuntua siihen, että muut ovat vääränlaisia tai että itse on vääränlainen. Minä päädyn aina jälkimmäiseen. Sekin on stressireaktio.

Vuosi on kulunut nenä juuri ja juuri pinnalla. Pienempi lapsi on saateltu uuden trauman käsittelyn alkuun. Ensimmäisen äidin hylkäämisen jälkeen toisten ja hänelle ainoiden vanhempien eroaminen on hänelle kuulemma vakava uusi trauma. Näillä terapeutin saatesanoilla aloitettiin vuosi helvetistä. Vuoden aikana lapsi siirtyi sairaalakoulusta myrskyisän kesäloman jälkeen erityiskouluun ja saimme asiantuntijakaartiin vielä yhden konkariterapeutin. Viime viikolla uusi terapeutti kysyi miten vietämme joulua. Kerroin, että samalla tavalla kuin aina ennenkin: aatto lasten isän suvun kanssa ja joulupäivä minun sukuni kanssa. Kaikki yhdessä. En ollut kuullutkaan, että joulunvietolla on psykoanalyyttinen symbolimerkitys, mutta kai sillä on koska terapeutti piti vastaustani erityisen merkittävänä. Kääntyi katsomaan, vaikka yleensä huoneessa istutaan rinnakkain yhdeksänkymmenen asteen kulmassa ja katsotaan eri suuntiin – minä seinällä roikkuvaa ryijyä ja hän akvarellimaisemaa (onneksi niin päin, koska en kestäisi katsoa akvarellimaalausta tapaamisesta toiseen). Ehkä joulupukki on oidipaalinen hahmo, fallinen sauva sillä on ainakin.

Totesin, ettei meillä ole vaihtoehtoja. Erityislapsen vanhemmat ovat hitsautuneet kiinni toisiinsa. Ymmärtävät toisiaan puolesta sanasta tilanteissa, joissa kukaan ulkopuolinen ei edes huomaa, että mitään tapahtuu. Joululomat, lomat ylipäätään, ovat lapselle haastavia. Silloin muutumme eksoskeletoniksi ja tuemme häntä ulkoapäin.

Traumaperäiseksi stressihäiriöksi kutsutaan tilaa, jossa haasteet ovat niin suuria, että oireet kestävät yli kuukauden. Traumataustaisen lapsen kanssa hoitosuhteessa olevia ammattilaisia varoitetaan sekundaarisesta traumatisoitumisesta eli sijaistraumatisoitumisesta. Kansainvälinen kirjallisuus tuntee myös adoptiovanhempien sijaistraumatisoitumisen, mutta Suomessa siitä ei puhuta juurikaan. Minusta tuli erityisen traumatisoituneen lapsen äiti yksitoista vuotta sitten. Se on 132 kuukautta.

Vuoden päätti kymmenen päivän työmatka Australiaan. Olin kerännyt lentopisteitä kaksi vuotta ja sain korotettua Helsinki-Hong Kong välin bisnesluokkaan. Lentämisen vähentämisestä tuli yllättäen sen ansiosta helpompaa. Kun pääsee lonkkavikaisena nukkumaan vaaka-asennossa täkin alla ja shampanjainen pää tyynyllä, ei turistiluokan keskipaikka 62E enää kiinnosta ellei kohdemaan lentokentällä odota Volvomekaanikko, toimiva webasto sylissään.

Itkin koko vuoden edestä Tyyneen valtamereen. Välillä valvoin pari yötä, koska airbnb-taloomme murtauduttiin yöllä kun nukuimme. Sitten taas itkin. Osoittautui, että Australia oli aivan oikea paikka raskaalle elämälle. Siellä ihmiset kestävät vaikka mitä.

Eräälle sydänlääkärille, Hugh Knightille tapahtui klassinen stressiä aiheuttava elämänmutos: hän menetti työpaikkansa huippusydänkirurgina Sydneyssa ja joutui muuttamaan maalaiskaupunkiin yleislääkäriksi. Luulisi, että kortisolitasot vaatisivat tuossa tilanteessa jo mielenhallintaa. Mutta vastoinkäymisiä oli vielä luvassa. Hugh’n isälle siirettiin vääräntyyppistä verta, hänen munuaisensa vaurioituivat ja hän joutui dialyysiin. Läheisten terveyshuolien lisäksi Hugh’n perhesuhteissa tapahtui yllättävä muutos: hänen pikkuveljensä Ajax paljastui hänen pojakseen. Rikollisuuttakaan ei voi välttää: Hugh’n äiti on korruptiokierteessä oleva kaupunginvaltuutettu, joka välttelee poliisitutkintaa.

Luulisi, että tällaisessa kuormittavassa tilanteessa sydänlääkärin verenpaine huitelisi pitkin New South Walesin maaseutuja, mutta hänen stressinsietokykynsä on ilmeisen korkea. Hän hymyilee jokaisessa jaksossa keskimmäräistä enemmän; paljon enemmän kuin kukaan muu hahmo. Siitä huolimatta, että hän on rakastunut veljensä vaimoon ja joutuu auttamaan parhaan ystävänsä eutanasiassa, laittomasti. Niin ja pienessä kaupungissa tapahtuu joka päivä vakavia onnettomuuksia, jotka vaativat häneltä intensiivisen työpanoksen: milloin metamfetamiinipäissään oleva mies on katkaissut itseltään peniksen tai kausityöntekijä jäänyt puolisilvotuksi puimurin uumeniin.

Tätä kaikkea seuraa läheltä Dora-vuohi. Luulen, että olen paikantanut ongelman. Minulta puuttuu vuohi.