Kemikaaliblogi

Laukkaan juuri hiekkatietä kun taskussa soittaa poliisi. Tiputan raville ja ehdin nähdä, että puhelin ei näytä soittajan numeroa. Se on yleensä poliisi. Puoliso on työmatkalla ja isompi lapsi yksin kotona. Tallilla soitan lapselle ja selviää, että poliisi oli käynyt viemässä loukkaantuneen koppelon hoitoon ja lapsi oli opastanut minne sen voi laittaa. Näin tämä käy, mietin.

Kotitien pari uudempaa naapuria ihmettelevät varmasti miksi poliisi tekee meille niin paljon kotikäyntejä. Neuvovat lapsiaan pysymään kaukana ”siitä talosta”. Vaikka minä kyllä neuvoin lastani miettimään haluaako hän alkaa uusia naapureita, jos perheen lapset nimittävät häntä neekeriksi senkin jälkeen kun hän on pyytänyt lopettamaan ja kertonut, että se loukkaa. Aivan ensimmäinen reaktioni oli kieltää häntä menemästä. Heti perään totesin, että en toki kiellä vaan lampsin jututtamaan lasten vanhemmat. Senkin aikeen pyörsin ja totesin, että parhainta olisi jos hän kutsuisi naapurin lapset meille niin voisin nätisti jutella asiasta. Mutta lapsi kieltäytyy. Kavereita on niin vähän, että hänen mielestään pitää vain kestää se, että sanotaan neekeriksi. Jonka jälkeen minä pongahdan välittömästi takaisin sille vaihteelle, että kiellän häntä kategorisesti menemästä enää naapuriin. Hän ei ymmärrä sanaa ”kategorisesti” ja aikoo mennä kumminkin.

Eläinfysiologian emeritusprofessori tulee auttamaan koppelon kopeloinnissa. Linnulla ei ole selkeitä murtumia, mutta se ei jostakin syystä varaa painoa jaloilleen ollenkaan. Sen toisessa jalassa on pinkki maalitahra. Olen varma, että naapurin neekeriksihaukkujalapset ovat ampuneet koppeloa paintball-aseella. Pahat, ilkeät, hirveät hirviölapset tekevät juuri tuollaista. Pienempi lapsi kertoo, että kaikki sen talon lapset – viisi poikaa – vielä kiroilivatkin lakkaamatta. ”Silleen äiti, että joka toinen sana oli kirosana”. Pöyristyn lisää. Vaikka olen sinä päivänä itse menossa jo viidennessä lasten kuullen sanotussa kirosanassa. Viisi päivää ruutukieltoa – anteeksi dekaani, ei tule nyt töistä mitään, tuli kiroiltua kotona. Ruutukielto.

Kaunis koppelo makaa mahallaan. Makaa ja syö puolukoita, auttaa pakkasen tyhjentämisessä uutta marjakautta varten. Professori ja minä päädymme siihen, että lintu ei ole liian kipeä ja voimme seurata rauhassa palaako sen jalkoihin toimintakyky. Hänellä on mukanaan injektioruisku ja ainetta, jolla olisi voinut lopettaa linnun. Mutta hän on haluton siihen ja tyytyväinen, ettei ruiskulle ollut käyttöä. Hän kertoo, että hänen omallatunnollaan on liian monta koe-eläinlintua, jotka hän on joutunut lopettamaan. Liian monta. Että hän ei mielellään keräisi enää yhtään enempää. Kapsahtaisin kaulaan jos olisin joku toisenlainen ihminen.

Käyn maatalouskaupassa ostamassa linimenttiä hevosen jalkoihin. Mietin maksanko hölmönä pelkästä etanolivedestä ja että imeytyyköhän aine oikeasti mihinkään muualle kuin mielenrauhaani. Lenkitän koirat, vien lisää puolukoita koppelolle, haen Helmi-kanan sisälle ja sudin sen kalkkipunkkijalat paraffiiniöljyllä. Isommalta koiralta puhdistan hampaat Ascophyllum nodosumilla. Poistan isomman lapsen peukalosta tikun pinseteillä ja molemilta koirilta punkit korvien takaa, jonka jälkeen valutan niiden niskaan imidaklopiri-permetriinisekoitusta. Sinisorsapotilas saa herneitä ja kauraa.

Tallilla pelastan tamman toukokuisen raekuuron kourista ja oikein mukavan ratsastustunnin jälkeen suihkin sen polvet linimentillä. Kotimatkalla fleecetakin alla vasen käsivarsi alkaa kuumottaa. Kestää hetken ymmärtää, että olen epähuomiossa valmistanut itselleni hyvin toimivan linimenttihauteen. Ruutailin ainetta niin liberaalisti hevosen jalkoihin, että kastelin myös vasemman hihani. Fleecetakki hihan päällä muodostaa oikein pätevän hauteen ja ajelen kotiin vasen käsivarsi tulessa. Ihan ilmeisesti W-inkivääri-MSM-linimentti toimii. Alan katua sitä, että jätin sen tallille. Olisin voinut testata sitä leikatun jalkani polveen, joka on kategorisesti vähän turvonnut. Autossa vieressä istuva lapsi ei edelleenkään ymmärrä kategorisuutta.

Koetan selittää, mikä on Kantin kategorinen imperatiivi, jotta hän voisi pohtia haluaako aivan oikeasti alkaa naapurin lapsia. Saan vastaukseksi ”Kikkeli-kakka!” ja päättelen, että argumentointitaktiikkani on virheellinen.

Hei meillä kuollaan (taas)!

Party-Farty ja Kumpparijamppa ovat tyyppejä, joita kukaan ei halua bileisiinsä. Yksi haisee ja toinen ei riisu nokialaisiaan millään. Kehittelemme isomman lapsen kanssa noloja hahmoja mutta meitä alkaa heti säälittää ja täytyy lopettaa lyhyeen. Sen verran kuitenkin jatkamme, että keksimme ajatuksen Instagram-tilistä jonka nimi olisi Team salami. Kaikki 6-16 vuotiaiden hevostelijoiden instatilit ovat team jotakin. Team salami olisi tili, jossa olisi sekä ratsastuskuvia että ruokakuvia ja syöntiselfieitä meetvurstin ja muun hevosenlihan ääreltä. Molemmista olisi kirjoitettu tarkkoja raportteja: ”Meillä meni ihan kivasti tänään, Jamppa oli aluksi vähän jäykkä, mutta kolmikaarisen uran avulla sain sitä jumpattua rennommaksi. #ilovejamppa #horsesforever” ja ”Täst leiväst tuli ihan kiva. Laitoin salamisiivujen väliin tuorekurkkuja ja päälle hunajasinappia. Tuli sopivasti raikasta ja toimi hyvin. #ilovesalami #horsesforever”.

Takana on kolmen päivän kummallisen tempova jakso. Välillä on naurettu ja sitten taas itketty ja taas naurettu pissat housuissa.

Maisa-undulaatti lopetettiin. Sen huonompi jalka meni hiljalleen niin toimimattomaksi, että se ei pysynyt enää puussa eikä orrella lainkaan. Se kyyhötti lintujen kipuasennossa, kyyryssä ja kaikki höyhenet pörröllään eikä halunnut enää liikkua. Se ei enää voinut huolehtia höyhenpeitteestään ja sen pyrstön alle kertyi kakkaa jota pesin pois joka päivä. Sitä oltiin seurattu jo toista viikkoa eikä mitään merkkiä paremmasta näkynyt. Sanoimme sille hyvästit, se pääsi kivuistaan ja Martta menetti siskonsa. Maisa odottaa pakkasessa värikkään pahvisen pääsiäismunan sisällä kesää ja hautapaikkaa tuomipihlajan juurella, Pietari-pulun ja Pipsa-kanan vieressä.

Kuolemasta päättäminen on aivan aina yhtä tuskaa, eikä ikinä tiedä tekeekö oikein vai ei. Kun ottaa jonkun toisen elämän vastuulleen, ottaa samalla kantaakseen myös kuoleman. Aluksi vain ajatuksen kuolemasta, jossakin kohtaa sen pelon ja odotuksen, ja lopulta sen kohtaamisen – joskus sen aiheuttamisen tai siitä päättämisen. Läsnä se on koko ajan. Harva joutuu onneksi kokemaan oman lapsensa kuolemaa, mutta toisenlajisten perheenjäsenten kuolemat asettuvat osaksi omaa elämää.

Kirjoitin vasta tuttujen lintujen kuolemasta ja aloitin kirjoituksen kliseestä huolimatta lainauksella Pikku-Prinssistä: ”One runs the risk of crying a bit if one allows oneself to be tamed”. Ja minähän itken, enkä vain vähän. Ihmisen ajatellaan usein kesyttävän toisia eläimiä, mutta mielenkiintoisempaa on miettiä ihmisen kesyyntymistä ja eläimen toimijuutta ihmisen kesyttäjänä ja muokkaajana. Tai itse asiassa kahden erilajisen yksilön keskinäistä kesyyntymistä ja muokkautumista osaksi toistensa elämää. Joskus jakamalla arki lähellä, joskus kaukaa. Kesyyntynyt ihminen kohtaa toisen eläimen kuolemassa oman kuolemansa.

Satelliittihaukka Potku on nähty Suomessa, siitä on valokuvia. Katsomme puolison kanssa näytöltä valokuvaa linnusta, joka kantaa selässään tulitikkuaskin kokoista lähetintä. Itkettää ja ihmetyttää. Olemme seuranneet sitä kaksi vuotta kartalta, pieninä punaisina paikannuspisteinä. Nyt näemme kuvan siitä lennossa ja alan heti pelätä, että se kuolee. Tiedän miten paljon eläimiä kuolee, ihan koko ajan. Niin sen kuuluu ollakin, kaikki kiertää. Mutta Potku on eri asia, se on kesyttänyt minut. Sen kuolema olisi eri asia minulle.

Kävelemme isomman lapsen kanssa K-marketin aulan läpi ja luemme yhtä aikaa jommankumman iltapäivälehden lööpin: ”Minua varoitettiin monta kertaa Jormasta”. Hihitämme molemmat. Pippelihuumori kunniaan!

Telian markettituulikaappistandin liittymämyyjä etsii katsekontaktia ja aloittaa ”Päivää, olisikohan teillä aikaa…”. Enkä ikinä ole tehnyt niin, mutta tällä kertaa pysähdyn hänen kohdalleen ja sanon, että onhan tässä aikaa. Toteamme, että perheen liittymät ovat oikealta operaattorilta ja kehun Euroopan sisäisten puheluiden ja netin käyttämisen roamingmaksujen poistumista. Tuulikaappimyyjä innostuu eikä malta lopettaa puhumista. Ei hän mitään myy, kertoo vain että on lähdössä kesäkuussa Budapestiin. Kysyy olenko käynyt. Antaa vaellusvinkkejä vuorille, kehuu hintatasoa ja jakaa majoittautumiskokemuksiaan. Kyselen lisää. Juttelemme Euroopasta ja vaeltamisesta. Eikä se oikeastaan liity yhtään mihinkään, mutta on silti yllättävän tärkeää.

Aivan saatanallisen muutaman viikon riivausvaiheen jälkeen pienempi lapsi on toennut taas normaaliksi itsekseen. Se tapahtui aivan yhtäkkiä. Hän istui illalla nojatuoliin lintupuun alle ja oli hiljaa pitkään. Siitä noustuaan hän on ollut mukava ja kiva. Tauotta kohta 48 tuntia. Olen saanut kaksi poskipusua pyytämättä. Laskin lapsen kanssa, että ne ovat yhteisen elämämme yhdeksäs ja kymmenes häneltä saatu pusu. Olen ollut hidas kesytettävä lapselle.

Homopillereitä, naapuri!

Jos jätät sinisorsanpään kiehumaan liedelle – vaikka kuinka pienelle lämmölle – niin älä hyvä ihminen vetäydy muka hetkeksi katsomaan Netflixistä Frendejä. Nukahdat kuitenkin ja lapsi tulee yökkäillen herättämään ja kysymään mikä täällä haisee. Hitaasti höyhenineen kaikkineen kytevä sorsanpää vedettömässä kattilassa ei haise kovin hyvältä. Aletaan olla yökkäysindikaattorien aatelissa. Vaikka pienemmän lapsen taannoinen pissa saunan kiukaaseen saattaa ehkä sittenkin olla täysin lyömätön. Ammoniakin ja palaneen valkuaisaineen haju (se, miltä myös palava ihmisen hiuksi haisee) yhdistettynä kitkerään savuun oli siinä määrin tymäkkä kokeilu lapselta, että talo tuuletettiin keskellä pakastalvea kaikki ovet ja ikkunat auki.

Ihmiset ovat kaikki pohjimmiltaan aika samanlaisia ja kenenkään ei tulisi märehtiä omaa elämäänsä yksin, uskoen ettei kukaan muu käy läpi samoja asioita. Niin ihan sillä nyt ajattelin taas pitkästä aikaa jakaa elämänohjeita. Ihan käytännöllisiäkin vinkkejä. Että jos joku välttyy vaikka sorsanpäänkatkulta.

Toinen asia, mitä ei kannata hankkia on tietysti se hevonen. Menee itsetunto ratsastajana kokonaan. En tiedä miten siinä niin käy, mutta sen jälkeen ei osaa enää mitään. Rahatkin menee, sen tietävät kaikki, mutta en minä tiennyt miten ne häviäisivät. Tallin yläkerran itsepalvelukanttiiniin. Ostan tikkareita ja pillimehuja, istun lukemassa Villivarsaa ja Hevoshullua. Jenna ja Aada antavat vinkkejä kuinka helppoa laukassa on istua alas ja kysyn mistä voi ostaa pinkin kypärän niin kuulemma äiti tietää, ja myös sen kuinka paljon se maksaa. Soitan omalle äidilleni, mutta hän ei ymmärrä mistä puhun.

Jos pihalla on lunta toukokuussa vielä polveen, mutta sitten tulee oikein aurinkoinen päivä ja lapset haluavat ulos, kannattaa heidät ennemmin istuttaa takaisin tietokoneen äärelle. Sälekaihtimet voi vetää kiinni myös. Lumisen kevään aiheuttavat ulkoilupaineet ovat nimittäin patoutuneet niin kauan että jos lapset päästää irti, koko naapurusto kuulee kuinka he riitelevät jalkapallosta, kiikusta, peitosta, skuutista, kuinka pienempi lapsi juoksee isomman perässä ja huutaa ”Homopillereitä! Ota homopillereitä!” (Homer Simpson TicTac pastilleja). Ja lopulta vetää housunsa polviin koska haluaa ruskettaa pyllyään.

Sitten kun tietysti ryntää rauhoittamaan tilannetta, niin sitä ei kannata tehdä. Ei ehkä ollenkaan. Mutta ei ainakaan yöpuku päällä keskellä iltapäivää. Koska pihatielle parkkeeraa auto. Vastapäiselle tontille rakentava tuleva naapuri on tullut katselemaan perustusten etenemistä. Ja esittäytymään. Hän kysyy onko meillä lapsia. Katsahdan kahta lasta jotka juoksevat ympäri hänen autoaan, toinen pylly vilkkuen ja homopillereitä huutaen ja päättelen, että hänkin on sitä mieltä että nuo lapset eivät kuulu minulle.

Sinisorsan pää kannattaa kuitenkin keittää. Ehkä myös niin, että polttaa sen ensin pohjaan. Sorsan kallo ja erityisesti nokka kun ovat kiehtovia tutkittavia. Voi kaataa lasillisen kylmää kuivaa valkoviiniä, ottaa vanhan hammasharjan ja skalpelin ja ryhtyä erottelemaan lihoja ja jänteitä kallosta. Lapset yökkivät ja pysyvät kaukana. Kukaan ei tarjoa homopillereitä.

Pöllön testamentti

Koko viikon on pitänyt kirjoittaa väsymyksestä ja kuolemasta, mutta molemmista aiheista tulee väsyneinä niin pateettisia kirjoituksia, että ennemmin kuolee kuin lukee ne. Pienempi lapsi kielsi tällä kertaa kirjoittamasta hänen kuulumisiaan. Lupasin, mutta koetin selittää, että ihmiset ja kuulumiset eivät ole toisistaan irrallisia yksiköitä. Että hänen kuulumisensa riippuvat minusta ja päinvastoin. Mutta onnistuin lopulta vain syyllistämään hänet siitä, että olen väsynyt.

Puoliso on työstänyt koko viikon testamenttiopasta, joka neuvoo miten omaisuuttaan voi testamentata suomalaisten metsien suojeluun – kotkien ja pöllöjen reviireiksi ja ikuisiksi kodeiksi. Hän on pyytänyt minua oikolukemaan ja kommentoimaan kuvitettua opasta joka toinen ilta. Opasta, jossa on myös kertomuksia ihmisistä jotka ovat jo kuolleet. Valokuvia testamentin jättäneistä. Ja joka toinen ilta olen miettinyt milloin minä kuolen, ja miten, ja miksi tämä näin menee. Miksi ei voi elää aina.

Testamenttioppaan teon lomassa hoitoon tuli yksi kerrallaan kolme lintua: lapinpöllö, varpushaukka ja kanahaukka. Seisoin lapinpöllön kanssa sisällä käytävässä ja ohjailin lapsia nukkumaan sillä välin kun puoliso siirteli häkeistä edellisiä lintuja niin että pöllölle vapautui sopiva tila. Pienempi lapsi seisoi hetken käytävässä pöllön kanssa ja vaikean illan päätti hyvin se, että lausuin pöllön äänellä hänelle hyvää yötä ja vakuutin, että kaikki käy hyvin.

Seuraavana päivänä pöllö kuoli. Se oli ollut tullessaan jo niin nälkiintynyt, ettei sen elimistö ottanut enää ravintoa vastaan. Kerroin lapselle, että pöllö jätti kuollessaan meille hyvän perinnön: sen rauhallinen, iso, pehmeä ja hiipuva elämä päättyi meillä. Aktiivista tappamista lukuunottamatta valtaosa vapaista eläimistä kuolee ihmisten näkymättömissä. Yhtä lailla valtaosa ihmisistä kuolee ihmisten näkymättömissä. Eläimiä, ihmiset mukaan luettuna, tapetaan aktiivisesti huvin, urheilun, kiistojen, politiikan, joskus myötätunnon vuoksi. Tapettuna kuoleminen, tai tappaminen ovat tekoja ja kokemuksia, joissa kuolemaa kontrolloidaan. Sen armoille ei tarvitse asettua. Sen sijaan hiipuvan kuoleman jakaminen elämään jäävien ja elämästä luopuvien välillä on ulkoistettu ammattilaisille ja sijoitettu pois näkyvistä. Samalla on tehokkaasti ulkoistettu yksi elämän voimakkaimmista kokemuksista – toisen kuoleman kohtaaminen. Varsinkin lapsilta.

Pöllön hiipuminen ja lopulta kuolema puhtaalle kutterinpurulle, sen höyhenpeitteen silittäminen ja häkin siivoaminen seuraavalle on etuoikeutettua ja tärkeää kuolemisen jakamista. Se saa yrittämään enemmän, olemaan parempi elävä. Se on silti vaikeaa; lopettamisia lukuun ottamatta en ole vieläkään kyennyt katsomaan, tai halunnut katsoa, linnun kuoleman hetkeä. Istun vierellä pitkään, mutta poistun hetkeksi ja palaan silittämään jo kuollutta.

Lastenpsykiatri soittaa viimein ja puhuu milligrammoista, veri- ja virtsanäytteistä. Kysyy lopuksi ”Miten te jaksatte?”. Kuulen vastaavani, että ihan hyvin. Vaikka olen jo niin uupunut, etten ole voinut tehdä töitäni viikkoon. En tee enää muuta kuin istun ja itken. Jaksan hoitaa sovitut asiat. Istun opettamassa koulutuspoliitiikkaa uusliberalistisessa ideologiassa, tyhjän kahvimukin kanssa koska saavuin luokkaan ilman kahvia, totesin opiskelijoille että haen nopeasti kahvin ja palasin hetken päästä tyhjän mukin kanssa. Olin unohtanut ottaa kahvia. Teeskentelen juovani kannellisesta mukista. Hörpin tyhjää huonelämmintä ilmaa ja keskustelen koulutusjärjestelmien yhdenvertaisuuskehityksestä varsin pätevästi. Tiedän, että autossa odottavat tallikamppeet ja opetuksen loputtua ajan suoraa tietä oman suomenhevosen kainaloon.

”Ihan hyvin jaksetaan. Tämä on ihan tuttua. Tällaisia vaiheita tulee, on ne jaksettu ennenkin.” Koska mitä muuta voi sanoa? En luota hetkeäkään siihen, että lääkärillä olisi tarjota sellaista apua, joka oikeasti auttaisi. Olen vajaan kymmenen vuoden kokemuksella melko varma, että hän tarjoaisi jotakin josta ei oikeasti olisi apua vaan jopa lisää vaivaa, mutta se pitäisi ottaa vastaan tai sitten papereihin kirjattaisiin, että apua on tarjottu, mutta vanhemmat kieltäytyivät. Niin että turvallisinta on vain todeta, että hyvin menee.

Ehkä ensimmäiset viisi vuotta ajattelin, että jotakin apua on ja kyse on vain sen saamisen hankaluudesta. Nyt toiset viisi vuotta myöhemmin en osaa kuvitella mitä se apu edes olisi jota langan päästä voitaisiin tarjota. Tai osaan, mutta sellaiseen ei millään yhteiskunnalla ole varaa. Siispä vastaan vain, että hyvin menee, kiitos kysymästä.

Pärjään yksin! Olen aikuinen uhmaikäinen Mikko Mallikas. En luota toisiin ihmisiin, mutta osaan peittää sen hemmetin hyvin. Nyt tässä on monta vaihtoehtoa. Joko se on ollut kutakuinkin aina voimakas piirteeni, tai pienemmän lapsen luottamuspulan oireilu on voimistanut sitä. Tai sitten pienemmän lapsen täydellinen kyvyttömyys luottaa muihin on siirtynyt pikkuhiljaa myös minuun [toivottavasti ei kuitenkaan niin, että minun luottamuspulani on hypännyt lapseen!]. Sekundaarinen trauma, sellaiseksi sitä kai kutsutaan. Koska kenenkään kuulumiset eivät kuulu tälle itselleen.

Me hankimme pienemmän lapsen kanssa yhteisiä hyviä hetkiä sinnikkäästi. Niitä on aina, vaikka niiden määrän pieneneminen väsyttää ja huolettaa. Me olemme onnekkaita ja saamme ostaa kälyltä pitkällä takaisinmaksuajalla pikkuisen talliauton. Pääsemme tallille vaikka joka ikinen päivä. Ja siellä minulle ja lapselle kuuluu vain hyvää, olemme maailman onnekkaimmat ihmiset.

Keskiaikaperhe

Radiossa mainostetaan vinkkejä siitä kuinka lasten säästöt kannattaa sijoittaa. Enkä kuuntele edes Radio Suomea tai Radio Kokoomusta vaan Bassoradiota. Basson kuulijakunta on joko vaihtunut tai ajanut aikuisten keski-ikäiskaistaa ohitseni. Meidän lapsillamme on näennäisiä säästöjä. Homma toimii niin, että siirrämme aina lapsilisät, vammaistuen ja jotakin pientä lasten tileille palkkapäivänä, mutta loppukuusta nostamme tileiltä yleensä aika lailla saman määrän, kattamaan kaikenlaisia menoja. Näin tuntuu siltä, että lapsille säästetään, vaikka tileillä ei oikeastaan tapahdu pitkällä aikavälillä yhtään mitään.

Lasten tileiltä käytetään rahaa auton huoltoon ja polttoaineisiin (koska lapsia kuljetetaan terapiaan, mökille ja harrastuksiin), asuntovaunuun (lapsethan ovat mukana lomilla), matkoihin (täytyyhän lasten joskus päästä) ja hevoseen (lapsilla on mukavaa kun äiti on tyytyväinen). Yritämme kyllä kasvattaa lapsia rahan säästämiseen. Isompiin hankintoihin täytyy säästää rahaa tekemällä ylimääräisiä kotitöitä, viikkoraha on pieni, mutta vastikkeeton ja sen säästöön siirtämisestä maksetaan korkoa. Lainaa myönnetään äitipankista harkinnanvaraisesti ja lainaehdoista sopien. Mutta lapsia ei oikein innosta säästäminen. Pitkäjänteisyys puuttuu ja työn tekeminen ottaa päästä – sellaisen työn, joka ei ole mieluista. Droneen säästäminen loppuu siihen kun pitäisi imuroida taas vaikka imuroi kolme päivää sitten edellisen kerran. Haudomme täällä todellisia unelmatyöntekijöitä tulevaisuuden markkinoille.

Lentokoneessa apteekkariyrittäjä päivitteli vierustoverilleen kuinka kauheita nykyajan nuoret farmaseutit ovat. Kun he mielellään tekevät töitä vain sen verran, että pärjäävät, eivätkä välttämättä siis edes täyttä päivää. Että miten joku kehtaa olla tekemättä töitä niska limassa, kehtaa pärjätä vähemmällä – ja nautiskella vapaa-ajasta! Puistattavaa kerrassaan. Pitää muistaa lapsille vinkata, ettei farmaseutiksi kannata opiskella. Tai todennäköisempää on, ettei heille tarvitse vinkata mitään koska he eivät opiskele kuitenkaan. He ovat kasvaneet kahden näkymätöntä työtä tekevän vanhemman kanssa. Heistä näyttää, että raha tulee tilille ihan vain sillä, että istuu pöydän ääressä ja naputtaa konetta. Että pitääkö sitä nyt sitten oikein vuosikaupalla opiskella.

He ovat kasvaneet myös sellaisten vanhempien kanssa, jotka tekevät työtä, josta nauttivat. Heistä näyttää siltä, että työnteko on vain pelkästään mukavaa – niin kivaa, että sitä haluaa tehdä illat ja viikonloputkin – ja siitä hauskasta vielä maksetaankin.

Meillä ei ole säästöjä koska kaikki rahat menevät koko ajan. Koska entä jos säästäisi vuosikaupalla, mutta kuolisi ennen kuin ehtii tehdä rahoilla mitään. Se ei tietysti ottaisi päästä, jos kuolisi yhtäkkiä. Mutta jos sairastuisi ja hiipuisi hiljalleen, tilillään vaikka kymmenentuhatta euroa, joita säästäessä olisi lykännyt eteenpäin vaikka mitä kivaa. Niin se voisi ketuttaa. Toisaalta, jos sairastuisi yhtäkkiä ja tarvitsisi kymmenentuhatta euroa kokeelliseen hoitoon, joka saattaisi parantaa, niin ottaisi sekin päästä, että piti ostaa asuntovaunu ja käydä Italiassa. Niin että ei voi tietää. Eikä meillä ole säästöjä siksikään, että emme me oikein keksi mitä meiltä puuttuisi. Mitä varten pitäisi erityisesti säästää. Ikuinen naiivi optimismi katkoo pahaan päivään varautumisen ajatukselta siivet napakasti. Ei meille mitenkään käy!

Joskus tuntuu, että tämä on ihan holtiton ja epäonnistunut perhe. Kun astuu meidän ovesta putoaa ihmisen evoluutiossa ja kulttuurihistoriassa muutaman kymmenen tuhatta vuotta taaksepäin. Aikaan, jolloin ihmisten piti keskittyä taistelemaan ja puolustautumaan, syömään ja tulemaan toimeen toisten eläinten kanssa. Aikaa ei jäänyt mihinkään mikä ehtisi kumuloitua sivistykseksi tai kulttuuriseksi pääomaksi. Kaikki energia meni arjesta selviämiseen. Meille voisi tulla keskiaikaiselle elämysmatkalle. Vähän kuin Kanarian saarten ritariturnajaisiin, meille voisi tulla istumaan olohuoneen nurkkaan ja aistimaan selviytymisturnajaisten tunnelmaa. Täällä lentää kirosanojen lisäksi välillä virvelin siiman päähän sidottu myyrä (loukkaantuneen lapinpöllön pyydys), toisinaan ihmisen pissa, koiran oksennus ja koko ajan lintujen kakka ja siemenpöly. Hevosen hiki leviää ilmaan joka puolella kuivavista loimista, joten turnajaisten kosteanhomeinen hajumaisema on taatusti autenttinen. Kukaan ei käyttäydy kovinkaan sivistyneesti ja kaikki taistelevat viimeisestä kalapuikosta koska ruoka-aikoja ei ole ja ruokaa tehdään jos joku ehtii.

Sitten kotimatkallaan elämysmatkailijat voisivat kuunnella radioistaan sijoitusvinkkejä lasten säästöille ja kaasutella keski-ikäisten Basso-ohituskaistaa menemään. Tietysti turnajaismatka olisi ollut heille hintava, ja lopulta myös meidän lasten tileille alkaisi kertyä säästöjä. Ellei sitten rahoja käytettäisi heti jonkun suon ostamiseen ja suojeluun mikä olisi ehkä todennäköisempää.

Männikön aikamiespoikanainen

Takapihan Alpo-jänis tuli syömään lintujen kauroja ihan keittiön ikkunan alle. Se näki minut ikkunasta, kohotti päätään ja käänsi korviaan, mutta jatkoi syömistä. Minun olisi pitänyt oikeastaan mennä vessaan, ja kahvikin kylmeni mukissa. Mutta seisoin vartin ikkunan ääressä ja katselin Alpoa. Se on asunut tässä lähellä jo kolmatta vuotta. Näen sitä talvella, usein iltalenkillä koirien kanssa. Se saattaa seistä keskellä pyörätietä ja katsella vaan. Jos katsoo oikein tarkkaan, näkee kuinka sen uloshengitys nousee ilmaan huuruna.

Minä ymmärsin ensimmäistä kertaa, että esikoinen on elävä olento kun kärräsin häntä Vallilassa pikkupakkasessa ja vaunuista nousi hengityshuuru. Siinä uloshengitetyssä ilmassa, joka muuttui lämpötilaeron vuoksi hetkellisesti vesihöyryksi, materialisoitui pienen ihmisen elävyys.

Alpo tulee pihaan yleensä illansuussa ja syö sille jätettyä kauraa. Aamulla käpälänjäljistä voi seurata mitä reittejä se tykkää kulkea. Nytkin se jatkaa matkaa aidankolosta naapurin puolelle. Se on vanhempi asukas kuin perhe, joka on aloittanut talon rakentamisen naapuritontille. Siinä tontilla oli ennen lähimetsä. Sieltä löytyi kerran kuolemaisillaan oleva vanha jänis. Puoliso lopetti sen kirveellä.

Kroatialaisen talon parvekkeella on peippoja pienissä häkeissä. Niin pienissä, että ne mahtuvat käännähtämään, ei paljon muuta. Ne laulavat. Kaupan edessä ulkona on pyöreä lasikulho, jossa ui iso kultakala. Ui ja ui, ympyrää. Mietin minkälainen ihminen voi katsoa, ja todennäköisesti vielä iloita siitä kuinka toinen elävä olento on vanki. Lyö päätään lasiseinään ja siipiään kaltereihin, näkee sinne minne kaipaa, muttei pääse. Sille ihmiselle toisen elävän täytyy olla vain esine tai asia jota voi näyttää ja käyttää, eikä oikeasti elävä, sillä muutenhan hän olisi julma sadisti. Sellainen ihminen ei varmasti ole nähnyt peipon hengityksen huuruavan. Saati jäniksen, tai lapsen.

Vien matkan jälkeen hevoselle valkosipulia ja puolukoita. Happamista puolukoista se ei välitä, mutta hetken päästä sen hengitys haisee valkosipulilta. Tallikissa on vetelä ja pehmeä; pellon yllä muuttaa neljä joutsenta takaisin pohjoiseen. Pulunpoikaset tuntuvat raskailta ja lämpimiltä, eivät enää mahdu kämmenelle. Emoilla on jo uudet munat, jotka vaihdan pieniin valkoisiin kiviin. Astan niska tuoksuu Astan niskalta ja kourallinen kuivattuja jauhomatoja häipyy kanojen nokkiin.

Kävin matkalla ystävien kanssa kaipaamassa kotiin. Matkalle lähti jonkinlainen osa minusta. Kynsien alla kulkivat mukana sinnikkäät mustat vanat, mutta kotiin jäi suurin osa. Säikeitä risteili Euroopan yllä. Mustia ja valkoisia karvoja, kuolaa, lantapaakkuja, märkiä pusuja, koiranhengitystä, sulkia, jouhia, epiteelipölyä, hirnumista, haukkumista ja liverrystä. Takapihalle jäivät Alpo sekä harakat jotka olivat edelliskesänä leikkineet Otto-variksen kanssa. Jätin kotiin puolison, joka ei olisi jaksanut olla olemassa. Jätin ihan kaikki rakkaat sille ihmiselle, joka ei juuri silloin olisi jaksanut pitää huolta muuta kuin omasta hengityksestään.

Kun käy poissa omasta monilajisesta arjestaan, muuttuu enemmän ihmiseksi – yksilajisemmaksi. Huomasin, että se väsyttää ja turhauttaa. Paluu sellaiseen kuhinaan, jossa itsen rajapinnat häviävät iloisesti pölykarvaiseen pilveen ja kainaloon hakeutuvat kaikenlaiset olennot, on levollista. Ihmisenä olen väsynyt ja tylsä, yhtenä eläimenä toisten joukossa olen iloisempi, puheliaampi ja lempeämpi. Puoliso pääsee mökille ja metsään, minä palaan meluisaan sotkuun ja uppoan siihen hyvän kauramaitokahvin kanssa.

Onko ihminen epäsosiaalinen erakko, jos elämä on täynnä keskusteluja ja mielekästä puuhaa toisten erilajisten kanssa? Ovatko eläimet vain ihmisten korvikkeita Esko Männikön kuvaamissa pohjoisten aikamiespoikien elämässä? Karitsoja ja suomenpystykorvia naisten ja lasten puuttuessa? Minä en ole koskaan osannut katsoa niitä niin.

Volvon omahuoltaja ei vaihdu

”Lapsi on pukeutunut siististi ja iänmukaisesti. Tullessa tapaamiseen ei vastaa tervehdykseen, heittäytyy istumaan tuolille”

Uuden hoitavan lastenpsykiatrin hoitopalaute saapuu postissa. Statusteksti nykytilanteesta alkaa arviolla siitä miten lapsi on pukeutunut. Kovin vaikealta tuntuu sen jälkeen suhtautua tekstiin asiallisesti. Olipa onni, että lapsi suostui laittamaan sukat jalkoihinsa ja että lääkäri ei huomannut toppahousujen polvessa ammottavaa suurta reikää. Tai en tiedä oliko se onni vai ei. Olisikohan lapsi vaikuttanut vielä enemmän tuen tarpeessa olevalta, jos hän olisi pukeutunut Spidermaniksi, kuten vielä vuosi sitten.

Pienemmän lapsen ikäinen lapsi ei itse valitse vaatteitaan, hänellä on aika paljon muuta mielessään aamuisin kuin iänmukainen pukeutuminen. Minullakaan ei ole oikein aavistusta siitä mitä iänmukainen pukeutuminen tarkoittaa silloin kun lapsen biologiskognitiivinen ikä ja sosioemotionaalinen ikä eivät täsmää. Olisiko silloin oikea pukeutuminen viisivuotiaan vai kymmenenvuotiaan lapsen, ja mistä sen iänmukaisen vaatteen erottaa? Miksei Citymarketissa varoiteta selkeästi jos on ostamassa vaikka seitsemänvuotiaalle pitkälle lapselleen kymmenevuotiaan lapsen paitaa? Siitähän voi joku tehdä vaikka lastensuojeluilmoituksen! Lapsen iänmukainen vaatetus on selkeästi psykiatrian kannalta olennainen asia.

”Neljäkymmentävuotias nainen, saapuu vastaanotolle ratsastushousut jalassaan ja päällään likainen harmaa huppari, jonka alta erottuvat liian pienet rintaliivit, joiden hakasista kolme neljästä on irronnut. Hän kertoo käyneensä juuri kampaajalla, mutta hiuksissa ei ole huomattavaa eroa aiempaan. Saattaa olla harhainen. Kertoo esimerkiksi omistavansa hevosen. Täydellisen epäuskottavaa.”

Lapsen opettaja siis vaihtuu kesän jälkeen. Kaikki vaihtuu. Paitsi Volvon omahuoltaja Henkka ei ole vaihtunut viiteen vuoteen mihinkään. Eikä minun kampaajani Timppa. Minun hiukseni ja ruotsalainen perheauto ovat tietysti pientä lasta tärkeämpiä. Pitäisihän se ymmärtää. Kampaaja pukeutuu oikein tyylikkäästi ja iänmukaisesti, omahuoltaja on merkkihuoltaja – heidän psykiatrinen statuksensa olisi varmasti oikein positiivinen.

”Henkka ja Timppa saapuvat vastaanotolle. Tervehtivät miellyttävästi ja istuutuvat alas. Molemmat ovat pukeutuneet siististi ja ammattimaisesti. Kevään trendivärit malva ja sinooperi ovat hyvin edustettuina. Heidän asiakkuussuhteidensa pysyvyydestä tulee huolehtia.”

Mutta koska kyseessä on lapsi eikä auto eivätkä hiukset niin hetkinen ollaan taas tyhjän päällä, tarraudutaan toisiimme kiinni kun muitakaan ei ole. Jalat haarukoivat ilmaa eikä voi tietää laskeudutaanko juoksuhiekkaan vai kalliolle. Uusi hoitava lääkäri vaikuttaa juoksuhiekalta. Hän ehdotti tapaamisessa lapselle tukiperhettä, jossa lapsi voisi käydä viikonloppuja. Lapselle, jolle kiintyminen ja uusiin aikuisiin luottaminen on erityisen vaikeaa ja joka pelkää jatkuvasti että hänet hylätään – että hänestä halutaan eroon. Minä en millään jaksanut selittää, että toiseen perheeseen siirtäminen edes viikonlopuiksi ei todellakaan tukisi ketään, ei lasta eikä meitä. Hoitopalautteessa lukee nyt, että vanhemmat eivät halua tukiperhettä.

Mutta elämän monilajiset verkostot vahvistuvat ja kantavat koko ajan enemmän. Riippumatta siitä minkälaisia ihmisiä ympärillä on – vaatetusta arvioivia tai koko ajan uusia. Linnunpojat, keväästä iloiset kanat, laulupapukaijat, koirat ja suomenhevonen avaavat meille kaikille uusia maailmoja, uusia tapoja olla ihminen. Uusia tapoja olla onnellinen ja tyytyväinen siitä että on olemassa. Siitä, että on olento, joka voi rapsuttaa, silittää, hengittää, olla vaan.

Ja kaikesta aivan irrallaan, iänmukaisen pukeutumisen absoluuttisena vastakohtana Pariisin taivaalla liitää meitä kohti arosuohaukka, jonka luulimme jo hukkuneen. Haukalle asennettiin satelliittilähetin toissakesänä. Se on talvehtinut Länsi-Afrikassa ja pesinyt Pohjois-Suomessa. Viime kesänä niin kaukana käsivarren erämaassa, ettemme löytäneet sitä. Nyt se on taas palaamassa kotiin. Ja Pariisin eteläpuolella sen GPS-paikannin alkaa vihdoin purkaa talven sijaintitietoja. Se on elossa.

”Vastaanotolle saapuu arosuohaukka. Se ei ota kontaktia, ei näytä välittävän mistään. Se ei suostu mihinkään, se haluaa vain lentää. Sen iästä ei ole tietoa. Sukupuolta on vaikea tietää ellei ole lintujen tuntija. Se ei asetu mitattavaksi. Ei suostu yhteistyöhön. Lentää pois. Aivan kuin tilanteella ei olisi sille mitään merkitystä.”

Akateeminen anoreksia

Riittämättömyyden tunne ei meinaa helpottaa ei millään. Opettelin vuodenvaihteessa sanomaan ei, että saisin työmäärää vähän vähemmäksi. En tiedä mitä kasvatuksellisia keinoja rouva kasvatustieteilijä on itseensä käyttänyt, ehkä olisi pitänyt konsultoida äidinkielen didaktikkoa, koska kieltosanan sijasta olen tainnut sanoa taas aivan jotakin muuta. Seison siis jälleen peilin edessä ja toistan ”Ei”, ”Kiitos, mutta ei”, ”Ei tällä kertaa”, ”Ei”, ”En ehdi”, ”En halua”, ”En voi”, ”Ei”.

(Minkälaiset kuolaimet hankkisin hevoselle, että se ei heittäisi kieltään niiden yli?)

Miten ihminen voi olla yhtä aikaa patalaiska ja aivan hirveä suorittaja? Vein kolme päivää sitten bioroskaämpärin takaterassille. Siellä se on vieläkin. Matkalla kompostiin. Jäätyy yöllä ja sulaa päivällä, eikä etene yhtään. Ja minä istun sisällä ja toimitan kahta kirjaa, kirjoitan neljää artikkelia, poden syyllisyyttä siitä, että vuosi sitten kerättyä aineistoa ei ole vielä analysoitu, toukokuun toista kenttäjaksoa ei ole suunniteltu eikä syksyllä alkavan uuden tutkimuksen kouluja etsitty. En ole saanut aikaan oikein yhtään mitään.

(Mitähän se nyt tekee? Seisoo tarhassa. Onkohan sillä kaveri? Pitääkö aina ratsastuksen jälkeen loimittaa? Mistä tunnistaa kaviokuumeen oireet?)

Minulla on akateeminen anoreksia. Edelleen liikaa oikean elämän kiloja, mutta töiden suhteen varsin vääristynyt käsitys itsestäni ja suoriutumisestani. Koko ajan tuntuu, että teen liian vähän ja saan aikaan liian vähän vaikka oikeastaan ihan kivasti menee ja taidan olla ihan hyvä työntekijä. Mistä helvetistä se paine tulee? Miten ei yksi saakelin korkeasti koulutettu älykäs ihminen voi keksiä, että mistä se paine tulee ja millä sen saa pois?

(Jos kävisin tallilla neljästi viikossa niin neljännen kerran voitaisiin tehdä kaikenlaisia hauskoja temppuja. Laitan sen käyttämään päätään muutenkin kuin ratsuna)

Tai tiedänhän minä. Ja osallistun siihen itsekin. Jokaisella lausahduksella ja eleellä ja suoritusmittarin mukaan suoriutumisella. Häntä ohjaa koiraa. Dekaani kertoo, että yksikön johtaja laskee julkaisujen lukumäärää huolissaan. Se on fakta, uskon että hän tekee niin. Minulle kerrottuna se kuulostaa kuitenkin siltä, että en tee tarpeeksi, että kollega ei tee tarpeeksi, että joku muu tekee enemmän. Minkälainen olisi sellainen johtaja, joka ei korostaisi huolta, tavoitteita, laskemista, vertailua, opetusministeriöstä tulevia paineita, edes sivulauseessa. Vaan puhuisi ilosta. Voi miten kuulostaa kliseeltä.

(Mitä on melassivesi? Pitääkö satulasaippua pestä pois ennen kuin vahaa satulan? Seuraisikohan se minua irti maneesissa? Onko olemassa suomenhevosagilitya?)

Voiko uutta yliopistoeetosta vastaan taistella? Mittaamista, tehostamista, huippuutta, nopeutta, tulosta, tulosta, tulosta. Kehityskeskusteluja, joihin listataan hengästyneenä kaikki mitä on vuoden aikana tehnyt ja mikään ei koskaan riitä, koska se lomake pakottaa esimiehen ja työntekijän miettimään vielä enemmän, korkeampia ja parempia tavoitteita. Siihen lomakkeeseen pitäisi olla ohjelmoituna, että jos jokaisessa arvioitavassa kohdassa on ”yli odotusten” tai ”erinomaisesti” niin se vetäisi ruksit sen uusien tavoitteiden laatikon yli ja tulostaisi työntekijälle kortin, jossa lukee ”Levähdä vähän. Käy uimassa. Rapsuta hevostasi kauemmin. Vie lapset leffaan, tässä on kymmenen kerran leffapassi”.

(Kunhan selviän tästä vararikosta voisin hankkia ratsastushuovan jalustimilla. Voitaisiin lapsen kanssa maastoilla ilman satulaa ja minäkin pysyisin selässä. Tunnistaakohan se minut jo?)

Kollega USAsta kertoi, että sikäläisissä isoissa firmoissa on työntekijöillä välillä omaa aikaa. Työaikana. Aikaa tehdä mitä omaa projektia haluaa – neuloa, opetella pelaamaan shakkia, nukkua, leipoa marsipaanikakku. Ja myös varsinaisen työn ilo ja tehokkuus lisääntyy. Meillä on kilpailukykypuolituntinen.

Minä alan jarrumieheksi. Niitähän ihaillaan vuoristoradassakin. Kun tavallisesti huutaisin ja kiljuisin rahoitussyöksykierteessä, vedän tästä lähtien jarrut pohjaan. Liinat kiinni. Enkä tee mitään. Syljeksin kattoon niin kauan, että vauhti tasaantuu. Sanon ”Ei”, ”En tee”, ”En lähde”, ”En kirjoita”, ”En tule”, ”Ei” – ”Kiitos. Mutta Ei”. Ja yliopiston hallitus päättää, että jokaisen tiedekunnan parhaista jarrumiehistä tehdään kuvagalleria rehtorin käytävän seinälle.

(Enää kaksi tuntia!)

Renessanssieläimet

Nopealiikkeisiä ollaan molemmat, ja maatiaishenkisiä. Mitään turhia kotkotuksia harrasteta, mutkatkin voi ihan hyvin oikoa. Jos ottaa päästä niin purastaan vaivihkaa, muttei sen suuremmin temppuilla. Pikkuilkeyksiä. Ja ihan kaikki käy – monitoimitammoja ollaan molemmat. Renessanssieläimiä.

Jos edellisellä viikolla päättää harkita hevosen ostoa niin pitäähän se jo seuraavalla viikolla olla ostettuna. Ja kaupantekoa edeltävänä yönä herää kolmelta eikä enää nukuta. Ja seuraavana päivänä väsyttää pirusti. Se on rankkaa hommaa, hevosen omistaminen.

Pienempi lapsi on raivonnut koulussa eikä ole ehtinyt koulutaksiin. Minut soitetaan hakemaan ja kurvaan paikalle ja samaa tietä takaisin ja kaupungin toiselle laidalle, jotta lapsi ehtii terapiaan. Juttelemme matkalla tammasta. Lapsi haluaa oppia heti laukkaamaan. Ja ajamaan, ja hyppäämään, ja kaikkea ja heti. Eikä hän ole edes minun biologinen lapseni, kärsimättömyys ei voi periytyä geeneissä. Myöhästymme terapiasta juuri sen verran, että en ehdi käydä ruokaostoksilla. Isompi lapsi valittaa iänikuista kalapuikot ja ranskalaiset pikaratkaisua. Vetoan siihen, että omistan nyt hevosen. Eikä mikään haittaa yhtään. Pieni lapsi ei voi käsittää miksi en suutu siitä, että jouduin kuskaamaan häntä edestakaisin pitkin kaupunkia. ”Kuule sitä sattuu semmoista. Että suututtaa. Ei se mitään.”

Puoliso pyytää vakavaa parisuhdekeskustelua. Ei tunnu missään. Otan kuulemma kritiikkiä vastaan ihmeellisen rakentavassa hengessä. Huomautan, että ihmekö tuo, omistan nyt hevosen. Hän on vastustanut tai ainakin jarruttanut tähän mennessä joka ikisen eläimen hankkimista, mutta hevonen teki poikkeuksen. Unelmissa ei kuulemma kuulukaan olla järkeä.

Ja kuka sen tietää miten kauan näillä lonkilla edes enää ratsastaa. Että jos odotan oikeaa aikaa: että olisi rahaa enemmän, aikaa enemmän, osaisi ratsastaa paremmin. Niin jos se hetki joskus tulee niin entä jos en enää pääse selkään. Ohi meni. Olisit silloin aikaisemmin, se oikea aika oli silloin. Estettä voi lähestyä kymmenen asteen viistokulmassa ja silti hypätä, riskillä. Ainakin jos on tämmöinen tamma kuin me.

Varikset lentävät myrskypuuskissa selvästi leikitellen. Ne singahtelevat sivuliitoa ja sukeltelevat. Ne lentävät tuulen kanssa ilman että tietävät mihin se heittää.

Kotona on kuohuviinipullo. Piti kilistää suomenhevosmaljat. Mutta lapsen kaverit ovat syöneet pellilltä puolisolle tarkoitetut kalapuikot ja ranskanpotut. Napsineet vaan kysymättä mitään pellin tyhjäksi. Puoliso on joutunut käymään kaupassa toiseen kertaan, hakenut sitä ennen hiiripöllön hoitoon, koettanut pitää sitä hengissä, mutta lopulta katsonut kuinka se kuolee käsiin. Eikä töissäkään ole kuulemma ollut yhtään hyvä päivä. Kuohari jää korkkaamatta. Hevonenkin oli tunnilla kummallisen levoton, kaikki meni pitkästä aikaa pieleen.

Entä jos teinkin aivan kamalan virheen? Jos se katkaisee jalkansa huomenna? Jos se ei enää ikinä pyöristy vaan kipittää vaan? Jos en opikaan ikinä tarpeeksi, jos minusta ei olekaan varikseksi, tuuli loppuu ja lässähdän jonkun ohiajavan Opelin konepellille.

Päivän saldoksi jää yksi hevonen ja yksi korkkaamaton pullo cavaa. Niin, ja pulunpoikasten silmät aukesivat tänään. Kuudentena kuoriutumisen jälkeisenä päivänä.

Neitseellinen Roope-Ankka

Pyöräilin jäistä tietä töistä kotiin ja koetin olla kaatumatta. Koska jos murtaisin käden tai jalan en voisi ratsastaa pitkään aikaan. Ja olin sentään juuri kenties neuvotellut itselleni hevosen ylläpitoa ehkä vastaavaa kuukausisummaa kohti varmaankin ehkä hapuilevan palkankorotuksen. Kehityskeskustelussa ei pitänyt puhua palkasta, mutta vaadin palkkakeskustelun erikseen. Puolison palkkaa nostettiin kerran pyytämättä, mutta minä en usko neitseelliseen palkannousuun.

Näytin esimiehelle kuvia suomenhevosista. Osan niistä olin piirtänyt itse. Mukana oli myös hevosaiheinen kiiltokuva- ja postimerkkikokoelma. Kerroin, että olin seitsemänvuotiaasta asti kuvitellut, että polkupyöräni on hevonen. Kolmekymmentäkolme vuotta jo. Että olin pysynyt maastossa kotiin päin kiitolaukkaavan ponin selässä kilometrin kymmenvuotiaana. Vaikken ollut siihen mennessä laukannut edes kentällä kertaakaan. Näytin mustelmaista reittä, koska jotenkin sen piti kertoa omistautuneisuudesta, mutta ei se tainnut vakuuttaa. Keksin, että hevosen voisi myös hyvin perustella tutkimusinfraksi. Että tarvitsisin oikeastaan vain aika kohtuullisen palkankorotuksen, jotta voisin tehdä tutkimustyöni kannalta aivan välttämättömän hankinnan. Vetosin tunteisiin. Näytin kannettavalta YouTubesta hidastettua kuvaa laukkaavasta hevosesta ja selässä istuvasta tytöstä. Musiikki oli herkkää, mutta määrätietoisesti etenevää. Tarjosin nenäliinoja. Esimies myöntyi palkkakeskusteluun kyynel silmäkulmassa.

Vaikka ei siitä kuulemma mitään seuraisi kuitenkaan. Sillä jos palkkataulukon vaativuustasoa nostettaisiin (kuten tulee todennäköisesti tapahtumaan), laskettaisiin samalla suoriutumistasoa (vaikka niin ei tulisi tehdä), ja palkka pysyisi samana koska rahaa ei ole. Että kyllä, työstäsi kuuluisi saada suurempaa palkkaa, ja kyllä, suoriudut jatkuvasti kirkkaasti yli odotusten. Mutta älä nyt osta sitä hevosta ihan vielä.

Metallibeigen värinen kumirenkainen hevoseni väisteli liukkaat ja sukelsi vesiesteisiin rohkeasti. Poljin kotiin ja mietin, että olen nelikymppinen nainen joka on koko työuransa tähdännyt siihen, että palkka riittäisi hevosen ylläpitoon. Tehnyt ylimääräisiä hommia, suostunut kaikenlaisiin nakkeihin, kouluttautunut niin pitkälle kuin tässä maassa on mahdollista, tehnyt aina juuri halutunlaista tulosta, laittanut lapsensa kulkemaan reikäisissä vaatteissa ja liian pienissä kengissä, hiihtämään kierrätyssuksilla ja syömään pyttipannua – kasvispyttipannua, jotta lapset sairastaisivat vähemmän eivätkä vaikuttaisi hänen urakehitykseensä. Leikannut itse kaikkien hiukset jo toistakymmentä vuotta ja miltei sortunut vaarinsa säästökeinoon jättää A- ja E-kirjainten keskiviivat vetämättä, että kynät kestäisivät pidempään. Eikä vieläkään hevosta. Polkaisin vasemmalla jalalla aina vähän suuremmalla voimalla kuin oikealla, jotta säästäisin rikkinäistä oikeaa lonkkaa. Jotta se jaksaisi sinnitellä vielä ratsastuskuntoisena siihen asti, että saan oman hevosen.

Saavuin kotiin ja tein tavallisen iltapäiväkierroksen. Päästin koirat pihalle, tervehdin undulaatit, vaihdoin niille vedet ja lisäsin siemeniä. Tarkistin, että hoitoon saapunut hiiripöllö on kunnossa ja että se on syönyt myyriä. Nappasin leivänkannikoita ja menin kanalaan. Heittelin leivät kanoille ja kurkistin puluja. Seljanka-koiras istui pesässä ja Bouillabaisse (aka Pulla) –naaras kyyhötti sen vieressä. Ne olivat hautoneet kahta munaa jo jonkin aikaa. En ehtinyt laskea monesko päivä oli menossa kun huomasin isäpulun helmahöyhenten liikkuvan. Sen rinnan alta pilkisti peukalonpään kokoinen pulunpoikanen. Poikasen silmät olivat kiinni ja se möyri isänsä helmoissa niin holtittomasti heiluen, että totesin sen kuoriutuneen ihan äskettäin. Siipirikosta Seljankasta oli tullut isä.

Juoksin sisälle hakemaan pienemmän lapsen. Kurkistimme vielä yhdessä huojuvaa pienokaista ja molemmilta pääsi itku. Lapsi kuroi yhteen monta asiaa uuden lintuperheen äärellä.

”Äiti nyt on vähän niin kuin meidän vanha pulu olisi taas elossa. Se näkee tämän meidän kautta, koska se elää meissä, eikö niin. Ja se on iloinen. Ja äiti kuule. Minä olen onnellinen, että saan olla tässä perheessä. Meidän perheessä.”

Ja sitten me istuimme kanankakkaisella jakkaralla ja itkimme vielä pikkuisen ja mietin, että aivan täysin riippumatta siitä mitä tulosta teen tai paljonko saan palkkaa niin saan nyt seurata kuinka kyyhkyperhe kasvattaa ja hoitaa poikasensa. Että milläs rahalla semmoisen hankit.

Mutta sisällä sähköpostissa odotti viesti esimieheltä. Palkkaneuvottelua varten oli avattu joukko lomakkeita, jotka piti täyttää luvuilla ja perusteluilla ja listauksilla. Unohdin kanalan ällösentimentaalisen kaikkea-ei-saa-rahalla -hetken välittömästi; hieroin pieniä pulleita käsiäni yhteen ja ryhdyin hommiin. Ensin kumminkin latasin kannettavan taustakuvaksi suomenhevosen kuvan.