Eritteistä

Siinä kun istuin ylioppilaskirjoituksissa ja vetelin menemään lähes koulun parhaat tulokset ja pääsin suorilta maamme parhaan yliopiston yhteen vaikeimmin sisään päästävistä koulutusohjelmista niin en ihan heti olisi uskonut jos joku olisi leväyttänyt eteeni vaikka tämän kuluvan viikon. Tai olisin uskonut osia siitä, tietysti.

En kuitenkaan sitä, että minulla on lapsi, joka selittää että koulukaveria kiusattiin vaikka tämä oli juuri saanut tietää uudesta sijaisperheestä ja että joutuu vaihtamaan koulua perheen mukana. Istuttiin alas ja selitin mitä sijaisperhe tarkoittaa. Seuraavaksi lapsi halusi opettaa minulle miten paskahousua pelataan. Sairaalakoulussa saa kuulemma sanoa paska jos se kuuluu korttipeliin. Ja kätevää on myös, hän muisti mainita, että jos pidetään liian kauan kiinni voi lyödä itseään nyrkillä nenään niin että tulee verta: ”Ne aina lopettaa kun tulee verta”.

Kaikesta tulee normaalia kun sitä jatkuu tarpeeksi kauan. Mutta ei samanlaista normaalia kuin minkä parikymppisenä ajatteli nelikymppisen tulevan minänsä normaaliksi. Ensimmäinen normaali oli kaiken kahmimista ja kasaamista. Tämä toinen normaali irti päästämistä ja purkamista. Myös pienemmästä lapsesta. Siitä jota ei voinut pelastaa, ei auttaa eikä parantaa, mutta joka opetti siihen että kun lakkaa yrittämästä niin jää jäljelle mahdollisuus jakaa elämä. Istua vierellä ja kestää, yrittämättä pyristellä irti siitä mikä on vaikeaa. Tarjota paperia kun nenästä tippuu verta.

Ensimmäiselle normaalille oli kuvitettu katalogi ja etenemisohje. Tämän toisen normaalin olemukseen kuuluu, että koskaan ei oikein tiedä miltä seuraava päivä näyttää. Vaikeinta on uskaltaa luottaa, että kaikki voi mennä hyvin vaikkei yrittäisikään pitää ihan kaikkia lankoja käsissä. Koska ei voi enää millään. Kiusallisinta on, että näytän luopuneen nopeiten ja helpoiten langoista, joissa lukee ”siivous” ja erityisesti ”imurointi”. Siitä saattaa seurata kolmas normaali. Sellainen, jonka kerran kauan sitten todistin Matinkyläläisessä kerrostalokaksiossa.

Myynti-ilmoituksessa korostettiin hyvää taloyhtiötä ja saunatilojen varsin kookasta uima-allasosastoa. Asunnon sisällä kävi selväksi miksi siitä ei kerrottu juuri neliöitä enempää. Joka paikka oli täynnä pinoja. Niin korkeita, että minun oli vaikea nähdä niiden yli. Tavarapinojen lomassa kulki käytävä ympäri asunnon. Pinomateriaalina edellisellä omistajalla oli ollut erilaisilla hilloilla ja tahmeilla eritteillä yhteen liimattuja lehtiä, kirjoja, mappeja, nukkeja, lampunvarjostimia, kenkiä, sormikkaita, ruuvimeisseleitä ja erikokoisia renkaita ja nappeja. Viivyimme juoksuhauta-asunnossa ilmeisesti niin kauan, että välittäjä uskoi meidän harkitsevan sitä tosissaan. Hän rykäisi, ryhdistäytyi ja päätti näyttää meille asunnon myyntivaltin: tilavan vaatehuoneen.

Se oli siinä määrin tilava, että sinne mahtui arviolta kymmenen hyllymetriä VHS-kasetteja. Seisoimme välittäjän kanssa vaatehuoneessa ja jokainen teeskenteli, ettei nähnyt ympärillään vellovaa pornomerta. “Tässä on hyvästi tilaa sitten vaikka lasten vaatteille ja tavaroille”.

Lopetan tällä kertaa lyhyeen ja ryhdyn imuroimaan undulaattien paskoja. Lumityötkin pitää ehtiä tehdä ja VHS-pornokasetit kierrättää.

 

 

 

 

 

 

 

 

Advertisements

VislausTinder

Hirveän huonosti osaan olla vihainen ja katkera. Nyt kun siihen kerrankin on tilaisuus – kun ei ole enää mitään menetettävää ja on vuosia padonnut kaikki sisäänsä. Oikein olin valmistautunut rypemään ja kiukuttelemaan. Mutta unohdan koko ajan. Yritän ryhdistäytyä, mutta sekään ei enää auta. Osasin kaksi viikkoa ja sitten se meni. Olen huhuillut sitä takaisin, mutta turhaan.

Elämästäni on muotoutunut vastentahtoisesti yksi iso klisee – tai kokoelma kliseitä – enkä pääse karkuun. Pakkasroudasta on paha kaivaa esille isoja kiviä, joiden alle piiloutua. Musta silmä vielä jotenkin sinetöi sellaisen eksplisiittisen noloustason, että päätin syleillä tätä keski-ikäisen uutta murrosikää ihan kunnolla. Hain viikonloppuäitinä lapsille lounaan Heseltä ja tein itselleni Tinder-profiilin.

Ihan hirveän ihanaa toki, että seuraa etsitään, mutta oliskohan tässä sauma jonkinlaiselle bisneskonseptille. Voisin käypää korvausta vastaan konsultoida kaikki Mikat ja Janit ikähaitarilla 35-45. Juteltaisiin ensin, että kannattaako laittaa sitä kuvaa, jonka on ottanut itsestään alaviistosta kun istuu autossa. Ja/tai sitä kuvaa, jossa on tuoppi tai tölkki kädessä. Ryhtyisin vetämään semmoisia Tinder-valmennuskursseja. Provikat jos tulee osumia, rahat takaisin jos ei. Vai voitaisiinko se laskea paritukseksi? Toisaalta, tässä konkurssissa yksi vankilatuomio ei painaisi enää paljonkaan.

Onnistun löytämään kaksi vanhaa tuttua ja Tinderin ainoan filosofin – australialaisturkulaisen Wittgenstein-tutkijan, joka ei ole pysyä nahoissaan koska pintasovellus on löytänyt hänelle osuman, joka osaa keskustella Tractatuksen jälkeisestä kaudesta.

Onko kukaan keksinyt semmoista ajattelevien, ei välttämättä pelkästään akateemisten, ihmisten seuranhakusovellusta? Siinä pitäisi olla valokuvia tietysti, lempibiisi Spotifysta, linkki Instagramiin. Mutta lisäksi pitäisi listata – perusteluineen – suosikkiromaani, -käsitetaideteos, -muotoilija/arkkitehti, -filosofinen teos, kuvailla elämänkatsomus ja suosikkiväriyhdistelmä räsymattoon. Ei saisi toivoa ”liikunnallista naista” vaan esimerkiksi ”lonkan periasetabulaarisen osteotomian vuoksi vähän vähemmän liikkuvaista, mutta silti perusmukavaa ja iloista naista”. Eikä haittaisi jos saisi ruksata kohdan ”Osaan kiinnittää hevosen irtokengän”.

Poltan Hesen todistusaineiston leivinuunissa. Esiteini protestoi jotakin ja mutisee ”Haista äiti vittu”. Heitän samalla mitalla takaisin ja kohta molemmat nauraa koska ”Et sää voi noin sanoa – sä oot ÄITI”. Voinpas! Juuri sanoin. Pienempi lapsi kehottaa viheltämään ”Koska niinhän sä aina teet kun oot hyvällä tuulella”. Siinä sovelluksessa olisi myös kohta jossa pitäisi ruksittaa osaako viheltää vai ei.

 

Ruikuttava panda

Aika monesti kysytään keksinkö näitä juttuja vai tapahtuuko niitä oikeasti. Että mikä tässä autofiktiivisessa blogissa on sitä autoa ja mikä fiktiota. Itse toivoisin, että fiktiota olisi enemmän, mutta uskokaa tai älkää, joku suurempi voima kirjoittaa elämästäni tragikomiikkaa. Pyrkii vähintään Pulitzeriin, ehkä kirjallisuuden Nobeliin. Näitä juttuja ei. voi. keksiä.

Hevosen kengityksen opettelusta tulee hyvä mieli. Pyydän siis luonnollisestikin saada harjoitella lisää. Teen lähtöselvityksen seuraavan aamun työmatkalle, käyn ohjaamassa jatko-opiskelijaa ja siirryn tallille. Kärsivällinen tallinpitäjä ja vähintään yhtä kärsivällinen hevonen seisovat käytävällä kun poistan ja uudelleennaulaan kengän aivan melkein oikein ja ihan kokonaan (unohdan ainoastaan viilata naulanpäät ja kotkauksista tulee vaikeat painaa ja lopulta rumat).

Tarkistan kännykkäni ja huomaan, että Yle News on alkanut seurata minua Instagramissa (ei, tämäkään kohta ei ole fiktiota). Elämäni on ylittänyt uutiskynnyksen tai kenties olen elävä indikaattori siitä että kohta tapahtuu jotakin. ”Psst. Tuota naista kannattaa seurata, kohta räjähtää.”

Siirryn seuraavaan jalkaan, jonka kengän ensimmäinen naula menee kohdilleen täydellisesti, mutta toinen lähtee etenemään liian loivassa kulmassa. Huomaan asian tietenkin itse, mistä olen ylpeä, ja päätän korjata tilanteen. Vedän hohtimilla naulaa kaikin voimin takaisin ulos kaviosta. Jotenkin en kengityshuumassani ole ymmärtänyt, että kun jotakin tiukkaan juuttunutta vetää kaikin voimin niin se myös irtoaa vauhdilla. Vetäisen irtoavan naulan mukana hohtimet nuoren kengittäjän uhosta syntyvällä voimalla suoraan omaan silmäkulmaani.

Sulatan pakastimesta yksi kerrallaan pussillisen puolukoita, vadelmia ja herukoita paisuvaa silmääni vasten. Iltaan mennessä ymmärrän, että a) on valmistettava aika paljon marjarahkaa, ja b) työmatkalle on lähdettävä täysin violetinmustaksi muuttuneen toispuoleisen pandameikin kanssa. Harkitsen merirosvosilmälappua, mutta päädyn aamulla aurinkolaseihin. Tammikuun varhaisaamu on kuitenkin niin pimeä, etten voi käyttää laseja. Koetan aloittaa keskustelun jokaisen vastaantulijan kanssa, jotta voisin kertoa heille, että kyseessä on kengitysonnettomuus. Kaikki välttelevät minua.

Maamme pääkaupungin rautatieasemalla nuori mies pysähtyy kohdalleni ja kysyy kuka minua on vetänyt turpaan. Että pitäisikö asialle tehdä jotain. Kerron että tulin maalta kengittämästä hevosta, että elämä on vaarallista kaukana rajamailla. Hän katsoo silmääni tarkemmin ja toteaa huojentuneena, ettei mustelman muoto tosiaan näytäkään nyrkiniskulta. Se on varmaankin hänen erikoistaitonsa.

Kotona kerron lapsille tarinoita kaupungista. Siitä kuinka vaikeaa oli kun aivan kaikki katsoivat, eivätkä hymyillen vaan häivähdyksen inhoten. Silmää ei saanut piiloon, musta pandarengas oli levinnyt ja valunut jo koko turvonneelle poskelle. Kenellekään ei voinut selittää, että hei oikeasti olen oman elämäni sankari. Minut hylättiin kahdenkymmenen vuoden jälkeen, vaihdettiin kliseisesti parempaan, mutta mitä siitä: opettelin kengittämään hevosen. Tiesin sen sijaan koko ajan, että minut nähtiin joko nyrkin ja hellan väliin joutuneena uhrina tai vaihtoehtoisesti varattomana kauneusleikkaukseen hinkuneena keski-ikäisenä naisena jolla oli varaa leikkauttaa vain toisen puolen silmäpussi ja roikkuva yläluomi.

“Ajatelkaa”, toistin iltasadun ydinsanoman lapsille: “Hylättynä ja väärän näköisenä ja kaukana kotoa. Kaikki tuijottavat. Ei voi paeta”. Pienempi lapsi mietti hetken – varmaan sitä oliko mahdollista, että hänen äitinsä, uravaiheeltaan jo apulaisprofessori, ymmärsi kaiken vasta nyt – ja sanoi sitten ”Äiti, tolta musta on tuntunut AINA.” Iso Panda häpesi ja asettui asumaan oman elämänsä Ähtäriin, jossa poseerasi uutistoimittajille ja jakoi elämänsä julkisesti kaikille kiinnostuneille.

 

Postin palvelurepertuaarin laajennuksista

Ihan tavalliselta työntekijältä vaikuttanut nainen kuskasi pahvilaatikollista koiranruokaa rappusille ja huomasi ovessa roikkuvat hevosenkengät.

”En kyllä ikinä uskaltaisi ripustaa hevosenkenkiä väärinpäin! Kaikki onni karkaa talosta ja elämästä.”

Hän ehti vielä suositella koirien raakaruokintaa ennen kuin poistui tuiskuun pienellä valkoisella pakettiautolla, jonka ratti on väärällä puolella. Olen ymmärtänyt vasta paljon myöhemmin, että hän ei todellakaan ollut postinjakaja. Hän oli karmapoliisi. Kyllä, arvasitte oikein: ymmärsin tämän kuunnellessani toissailtana vanhoja cd-levyjäni. Kiitos Radiohead.

Cd-hylly jatkoi elämäänsä kodista poistuneen aikuisen uudessa kodissa, samassa jossa lapset ovat alkaneet opetella asumaan kolme päivää viikossa. Kaiken piti sujua siististi ja sovussa, mutta kahdeksan viikkoa on kovin lyhyt valmistautumisaika siihen, että kuulee – yhteisiltä lapsilta – että toinen aikuinen on jo uudessa ihmissuhteessa ja lapsetkin on otettu mukaan. Kahdeksantoista vuotta ei hetkauttanut kahdeksaa viikkoa enempää. Itse asiassa kahta viikkoa enempää. Siinä kohti osui paska tuulettimeen. Aika isosti.

”Hae apua ammattilaiselta”
”Käy sellaisella ’miten erotaan asiallisesti’ –kurssilla”
”Kai ajattelet lasten etua?”

Ja minä siihen, että kuulkaa – olen koko elämäni tehnyt kaiken niin kuin pitää. Ollut viisas ja harkinnut ja ajatellut aina muita ensin. Ollut kiltti ja kestänyt, toivonut parempaa olemalla hyvä, ja parempi, ja vielä vähän kiltimpi. Lohduttanut silloista puolisoa kun tämän monesko sivusuhdenainen on jälleen kerran jättänyt. Miettinyt, että sairastahan tämä on. Mutta jaksanut toivoa ja yrittänyt olla hyvä ihminen. Ajatellut niitä lapsia ja niiden etua. Niin, että anteeksi jo etukäteen kaikille: nyt tätä ei tehdä niin kuin jonkun muun mielestä kuuluisi.

Eikä sitä paitsi lasten etu varmaankaan olisi, että vanhempi, jolta on juuri kadonnut tasan puolet elämästä kestänyt ihmissuhde, suhtautuisi asiaan kuin robotti. Tämä vanhempi pyyhkii itkuräkää ja selittää lapsille, että juuri niin kuuluu ollakin. Ja sitten se vanhempi tekee iltapalaksi lämpimiä voileipiä ananaksella ja niistää lisää.

Suhtaudun skeptisesti uskomuksiin ja uskontoihin. Mutta olen ymmärtänyt, että se juuri saattaa koitua kohtalokseni. Ylimielisyys karmapoliisia kohtaan tarkemmin sanottuna. Virkavaltaa ei selvästikään saa vastustaa. Paitsi että perhe on revitty hajalle, joutuu lapsi vaihtamaan koulua tämän vuoden aikana – kahdesti. Ensin sairaalakouluun, sitten erityiskouluun. Hän itkee joka ilta sitä, että joutuu jättämään kaverinsa eikä tiedä uudesta koulusta mitään. Lastensuojeluviranomainen on tulossa kotikäynnille, ison sairaalan hoitava lastenpsykiari on jälleen vaihtunut, ja lapsen isällä on uusi kumppani joka ei ole uusi äiti, mutta lapsi ei ole ihan varma, että mikä sitten. Sain suuressa omaisuudenjaossa autokseni Volvon, mutta kävi ilmi, että siihen pitää tehdä korjauksia tuhannella eurolla ennen kuin se läpäisee katsastuksen maaliskuussa.

Ja tamma. Se asia, joka ei tähän asti horjunut mihinkään vaikka Perämeren pohjukassa herättiin jopa maanjäristykseen, on alkanut oireilla takajalkojaan. Vien sen klinikalle.

Millekään en mahda enää mitään. Käyn kuitenkin kääntämässä ovenpielen hevosenkengät oikein päin. Ei kai siitä haittaakaan ole. Opettelin tänään myös irrottamaan hevosen kengän. Hevosen jalasta. Ja naulaamaan sen uudelleen paikalleen, jopa kotkaamaan naulanpäät. Ja siitä tuli hyvä mieli.

 

 

Lean kanssa

Olen nyt katsellut Leaa jo jonkin aikaa eri silmällä. Ollaan tunnettu kohta kahdeksan vuotta, luulisi ettei uusia silmiä enää löydy, mutta niin vain hän näyttää yhtäkkiä uudelta ja jännittävältä. Paria vuotta vaille kolmikymppisenä hän on aika passelisti itseäni nuorempi – pitää vauhdissa ja kunnossa. Tärkeintä on kuitenkin, että lapset ja koirat tykkäävät Leasta valtavasti.

Lea on 1990-luvun nousukauden lapsi. Syntyi hetken ennen notkahdusta ja se näkyy: hän on iso, sellainen mahtipontisen kokoinen. Löytyy kaaria ja kumpuja ja helmoihin mahtuisi isompikin katras kuin mitä minulta löytyy. Meissä on paljon samankaltaisuuksia, vaikka toki myös eroja. Molemmat ovat järkeviä ja maatiaishenkisiä – lempimateriaaleista kärjessä on puu ja kaiken keskellä on leivinuuni, jossa voi paistaa ruislimppuja.

Se mikä meitä myös yhdistää, muttei aina liene järkevää, on että molemilla lämpeneminen tapahtuu ylhäältä käsin. Lealla se tarkoittaa kattopaneeleissa juoksevia lämmityslankoja, minulla sitä, että istun varpaat kylmänä Lean leivinuunin vieressä ja kaipaan ajatteluseuraa.

En olisi itse valinnut uurrereunaisia paneeliovia ja krumeluurikahvoja, en kreikkalaista ravintolaa imitoivaa rapattua holvikaarta, en valemarmorisia lattialaattoja takkahuoneeseen tai poreammetta kylpyhuoneeseen. Mutta ei Leakaan varmasti halunnut koirankynsiä raapimaan parkettia rei’ille, kiukkuista lasta potkaisemaan jalkansa seinästä läpi tai puluja, variksia ja undulaatteja kuorruttamaan joka paikkaa ulosteillaan. Me teemme kompromisseja. Keittiö sai mattamustat lattialaatat ja jokainen seinä on maalattu vähän eri värillä – sävyillä, jotka eivät korosta vaan häivyttävät souvlaki-tunnelmaa.

Syntyessään Lea verhoiltiin laudoilla, jotka oli sahattu yrittäjäperheen omasta metsästä kaadetuista hirsistä. Yhtä leveää lautaa saa hetken etsiä. Ja vaikka muodot oli hahmotellut oikein arkkitehti, eikä yksikään sivu ole suora, maalattiin Lea punamullalla ja ikkunanpielet valkoisella. Kummallinen postmoderni kansallisromanttinen yritys sai nimen Talo Lea. Sitten tuli lama ja yrittäjäperhe teki konkurssin ehdittyään hädin tuskin muuttaa asumaan uuteen taloonsa. Leasta tuli huutolaislapsi.

Nyt minun pitäisi tehdä järkevästi ja jättää Lea. Se on kovin kallis ja vaatelias yhden ihmisen ylläpidettäväksi. Pakkasella sen kahta tulipesää on lämmitettävä päivittäin, paukkupakkasilla kahdesti päivässä. Lumitöitä ja muita pihahommia on kahden tontin edestä, sillä Lealle varattiin aikanaan kahden talon verran tonttitilaa. Edessä on myös remontteja, jotta Lean voi saatella hyväkuntoisena keski-ikään. Olinkin aluksi ihan valmis siirtymään eteenpäin. Olin kuunnellut vuosia kuinka toinen aikuinen tuskaili taloa, jota ei koskaan oikeasti valinnut. Soimasi Leaa milloin mistäkin. Olin nähnyt talon pitkään hänen silmillään.

Mutta minä olen kovin kiintyvää sorttia ja Lea on alkanut tuntua sympaattiselta kanssaeläjältä. Se huokailee ja ontuu, mutta niin teen minäkin. Mistä muka löytäisin toisen talon, jonne saisin siirrettyä neljätoistapäisen laumani? Sellaisen, joka sijaitsisi yhtä lähellä tallia, jotta viidestoistakin perheenjäsen pysyisi mukana menossa. Sellaisen, josta löytyisi jokaiselle omanlaisensa paikka: orsi, sänky, hiekkakylpypaikka auringosta, parvi, uuninkylki, rikkinäinen poreamme, kokonainen lintupuu.

Lean ja minun yhteinen tulevaisuus on nyt pankkivirkailijan käsissä. Toivomme kumpikin, että uusi vuosi toisi mukanaan myötätuulta, joka heittäisi pankkihenkilön silmiin nätisti hiekkaa tai jotakin vähemmän hankaavaa, mutta silti sumentavaa materiaalia, ja hän myöntäisi minulle hieman liian ison lainan.

 

 

 

Lastensuojeluilmoitus rehtorista

Rehtorin loppusanat tapaamisessa koululla meille vanhemmille olivat ”Älkää nyt syyttäkö itseänne, vaikka tutkiskelun paikkahan tässä teillä on”. Jos kokous ei olisi jatkunut jo pitkälle toista tuntia, olisin avannut keskustelun uudelleen (enkä ihan hirveän rakentavassa sävyssä) – emme selvästikään olleet tulleet kuulluksi. Sen sijaan meitä epäiltiin toistamiseen, toisen lastensuojeluilmoituksen kera siitä että lapsen oireiluun löytyy syy kotoa.

Meillä on kahdeksan vuoden aikana käynyt kotona vuosittain vähintään kaksi eri sosiaalityöntekijää, sairaanhoitajaa, psykologia, terapeuttia tai muuta viranomaista tai ammattilaista. Yhteensä noin kaksikymmentä kotikäyntiä, jokaisessa asetelmana, että kotiolomme tullaan arvioimaan. Meitä on haastateltu kuukausikaupalla, vuorovaikutusvideoitu kahteen eri kertaan lapsen kanssa ja ilman, perheenä ja yksitellen ja kaikissa eri yhdistelmissä. Meidän on pitänyt uudelleen ja uudelleen kertoa uusille ihmisille ihan kaikki – todistaa, että olemme riittävän hyvät vanhemmat omalle lapsellemme. Jokainen kierros päätyy lopulta siihen, että on kyse lapsen omista syvistä traumoista, joita me vanhemmat olemme onnistuneet helpottamaan sinnikkäällä työllä ja rakkaudella.

Jokainen uusi kierros kuitenkin väsyttää ja traumatisoi meitä perheenä – meihin ei luoteta, meidän valtavaa ja omistautunutta työtämme ei nähdä. Jokaisella kierroksella valvon öitä ja itken ja pelkään sitä mahdollisuutta, että joku käyttää valtaansa väärin tiedoin eikä näe, että me olemme lapsen elämän kannatteleva ja hyvä ydin.

Ja sitten taas joku uusi ihminen huolestuu lapsen käytöksestä: uusi opettaja, uusi rehtori, uusi koulukoordinaattori, uusi lääkäri, lista on loputon. Ja kaikki alkaa alusta. Koska kyllähän lapsen oireiluun löytyy syy kotoa. Eikä meillä ole ketään, joka olisi ollut meidän perheemme kanssa alusta saakka. Ei ketään, jolla on sama perspektiivi lapseen kuin meillä. Ei ketään joka voisi viheltää pilliin ja sanoa, että itse asiassa kaikki on nyt paremmin kuin pitkään aikaan. Me kaksi vanhempaa olemme lasten ohella ainoat, jotka ovat jakaneet kaiken alusta lähtien. Mutta meitä ei kuulla, olemme ilmeisesti puolueellisia ja liian lähellä. Tilanteeseen on pakko tuoda taas joku uusi ulkopuolinen.

Me teemme erityisen haastavan lapsen kanssa töitä päivästä toiseen, isänä ja äitinä – korjaten ja paikkaillen, tukien, silittäen ja jämptisti rakastaen. Rakastamme silloinkin kun hän taistelee rakkautta vastaan kirjaimellisesti kynsin ja hampain. Haemme ja taistelemme hänelle apua. Omasta mielestämme onnistuen, pienenpienin askelin. Mutta vain hyvin vähän tunnustusta saaden. Sen sijaan jatkuvasti epäiltyinä ja kyseenalaistettuina.

Meillä on kotona niin tuhottoman ruttuun rakastettu ja meidät ihmisinä vahvoiksi kasvattanut lapsi, että emme vaihtaisi häntä mistään hinnasta mihinkään. Joskus ennen nukahtamista toivon, itsekkäästi, että joku näkisi lapsen parhaimmillaan, sellaisena kun hän kotona jaksaa olla – ja huomaisi miten valtavan paljon hän on jo voittanut, miten hienoksi kasvanut ja miten paljon yrittää. Ihan koko ajan. Meidän kanssamme.

Voiko koulusta tehdä lastensuojeluilmoitusta? Ei voi. Mutta meistä voi, loputtomasti. Vaikka lapsen oikeuksiin kuulunee, että vanhempia tuetaan. Erityistarpeisten lasten adoptioperheille tulisi määrätä sosiaalityöntekijä, joka kulkisi rinnalla alusta lähtien siihen asti kunnes lapsi on täysi-ikäinen. Ei valvomaan, eikä ohjaamaan tai arvioimaan, vaan tukemaan ja puolustamaan.

EDIT: Ihana lukija ilmoitti, että on mahdollista tehdä lastensuojeluilmoitus, jossa huoli kohdistetaan perheen sijasta kouluun! 

Markettijeesus (aka Chris[t])

Päätin ottaa ohjat omiin käsiini ja ryhtyä tekemään elämälleni jotakin sen sijaan, että ruikutan peiton alla, että miten tässä näin kävi. Kävelimme lasten kanssa kolmensadan metrin pituisen pyhiinvaellusmatkan veikkauksen palvelupisteeseen. Jätimme viisi riviä Lottoa. Pienemmän lapsen uusien kenkien punaiset nauhat olivat huonot ja liukkaat ja niitä kiristettiin neljästi suuntaansa koska unohdimme lottohuumassa ostaa uudet nauhat.

En käytä työssäni tilastollisia tutkimusasetelmia ja joudun kotiopettajana opettelemaan ensin itse lapsen neljännen luokan matematiikan uudet asiat ennen kuin voin opettaa ne hänelle. Mutta osaan sentään päätellä, että Lottovoiton todennäköisyydet tässä tilanteessani ovat huomattavat. (Ontuva ja epäkypsä ”Universumi on minulle velkaa” -retoriikkani alkaa murentua, mutta se kantaa vielä lauantain yli.)

Citymarketin valtavaan valomainostorniin oli päivitetty ketjun uusi logo ja tulkitsin sen entistä kirkkaamman hohdon merkiksi. Kolme tietäjää vaelsi pimeässä kohti uutta ja parempaa elämää. Vanhin ja väsynein edellä, kaksi nokkelaa ja vikkelää perässä. ”Äiti mikä on klaani? Miksei koulussa voi oppia olemaan joku toinen eläin? Voinko toivoa joululahjaksi Fnatic Gear Rush LED Backlit Mechanical Pro Gaming Keyboardin?” Oli varmaa, että perillä odottaisi vähintään kymmenien tuhansien voitto raha-Jeesuksena seimessään.

Ostoslistalla oli myös aurinkorasvaa ja räikeitä rantapyyhkeitä.

Suomen satavuotisjuhlavuonna sopii käyttäytyä kuten stereotyyppinen lähihistoriallinen irvosuomalainen. Niinpä on asiaan kuuluvaa, että itsenäisyyspäivän alla eroava pariskunta vie perheensä täysin väärin ajoitetulle aurinkolomalle Kanarian saarille. Ostan perillä valtavan sombreron, mutta laitan sen päähäni vasta kun olen polttanut poskipäät karrelle. Suunnittelen puhuvani suomea koko matkan, tilaavani joka paikassa vain lihapullia ja lankkupihviä (jotka kasvissyöjänä syötän tietysti kulkukoirille ja -kissoille). Jätän humaltumisen muille, mutta juon kahvia sitäkin enemmän. Valitan respassa kuinka huoneistossa ei ole kahvinkeitintä ja vaadin alennusta hinnasta. Mutta se on ainut asia, josta uskallan nostaa metelin.

Tuohdun itse asiassa aivan joka käänteessä – lankkupihvi oli niin sitkeä, etten saanut paloiteltua sitä pöydän alla odottavalle kissalle, aurinkovarjo oli likainen, tarjoilija toi Fantan vaikka tilasin Spriten, flamenco-orkesteri ei soittanut tuttuja kappaleita – mutta valitan asioista hiljaa mielessäni tai jälkeenpäin perheenjäsenille. Mikä tärkeintä, kun lentokone laskeutuu takaisin kotikaupungin kentälle taputan innokkaasti kapteenille ja miehistölleen.

Kun elämän käsikirjoitus häviää, taistelu vapaasta paikasta on armotonta. Maailma on pullollaan vaihtoehtoisia kertomuksia ja jäsennyksiä. Jokainen on tunkemassa vapautuneelle paikalle: uhri, sankari, epäonnistuja, häviäjä, voittaja, Chris Martinin tuleva puoliso. Kuka tietää mikä niistä kiehtookaan eniten.

 

 

Koulujauhettu dosentti

Vaikka kuinka uhriudun universumille niin ymmärrän toki, että kaikki mitä tapahtuu on seurausta omista valinnoistani. Ei niin, että olisin valintoja tehdessä tiennyt mihin ryhdyn, mutta riskittömiksi en usko mitään valintoja – toisissa on todennäköisemmät riskit kuin toisissa. Erityistarpeisen lapsen adoptioon liittyvistä haasteista osasin ennustaa osan. Siitä miten tulisin itse niihin reagoimaan, kykenin ennustamaan vähemän. Puhumattakaan siitä miten toinen aikuinen tulisi reagoimaan.

”Think of everyone who has it worse than you, there’s no curse on you” laulaa Family of the Year (sic!) kun kaasuttelen tallille.

Lapsen koulunkäynnissä ja aikuisten vaihtumisessa on monta kaavaa. Sellaisia, jotka on jo helppo eritellä ja tunnistaa, mutta joita ei löydy mistään kirjallisuudesta. Ei vielä. Ja minä olen tutkija. Mutta en kykene tämän kaiken keskellä tuottamaan tutkimustasoista materiaalia. Yliopistolla on haamukirjoittajia ja siitä olen kiitollinen.

Yksi kaavoista, parhaillaan menneillään oleva, on toistunut esikoulusta lähtien. Ensin rakenteiden aikuiset tekevät päätöksen, joka on lapsen kannalta huono (siirto toiseen ryhmään ja/tai opettajan vaihtuminen ja/tai avustajan tai avustajien vaihtuminen), mutta jota perustellaan lapsen tukemisella, joten siihen ei voi vaikuttaa (meitä ei uskota tai kuunnella). Jonkin aikaa päätöksen jälkeen lapsi alkaa oireilla tilannetta. Tilanne eskaloituu, lapsen kanssa työskentelevä henkilökunta on avuton. He yrittävät ratkaista tilanteen osaamillaan keinoilla, ymmärtämättä että kyse ei ole heistä ihmisinä tai ammattilaisina vaan muutoksesta, johon lapsi reagoi. Henkilökunnan keinot loppuvat ja kootaan palaveri – henkilökuntaa tuetaan.

Henkilökuntaa tuetaan jaksamaan lapsen kanssa paremmin. Lapsen koulukuntoisuutta ja terapiamuotoja kartoitetaan. Lapsessa on ongelma.

Tässä kaavassa on piilopiru. Rakenteet ja niissä tapahtuva päätöksenteko (huomaatteko kuinka pinnistelen, etten syytä ketään ihmisistä) aiheuttavat tai pahentavat suoraan lapsen oireilua, mutta niitä ei näe kukaan. Ei suostu näkemään. Kerta toisensa jälkeen lapsi laitetaan tilanteeseen, jossa rakenteiden aiheuttamat muutokset tekevät hänestä lähes koulukunnottoman.

Lapsi ei ole kouluun tullessaan koulukunnoton. Hän on sitä sieltä lähtiessään. Tämä ei ole enää yhden äidin kiukuttelua. Uskoin itsekin niin pitkään. Tämä on jo kaava. Eikä edes yhden perheen tai lapsen kaava – kiitos teille kaikille, jotka olette kertoneet omien lastenne tarinoita minulle. Ja tästä saisi aikaan valtavan paljastavan ja raa’an tutkimuksen siitä mikä illuusio suomalainen koulu on niille, jotka putoavat sen jauhaviin rakenteisiin.

Tällä dosentilla ei vain ole paukkuja nyt. Pitää miettiä joulukoristeluita. Ja kolmen viikon päässä häämöttävää luoteisafrikan saariston matkaa, jonka piti olla iloinen perheloma. Ja josta tulee iloinen perheloma. Jälkimmäisessä toteamuksessa ‘perhe’ on vain määritelty uudelleen.

 

 

 

Erityisen tuen painopeitto

Luuliko joku oikeasti, että tässä oli kaikki? Ilmeisesti tällainen parisuhteen ja perheen hajoaminen ei ole vielä ihan tarpeeksi. Onhan se aika tavanomaista. Laitetaanko vielä kerta kiellon päälle? Pari metriä markkinalakua kaupan päälle? Ai et halua? No ei se mitään, laitetaan kumminkin.

Pienemmän lapsen uusi opettaja on ollut koko syksyn vaikeuksissa lapsen kanssa. Lasta on alettu taas pitää kiinni, viikoittain. Jopa tunnin kerrallaan. Painopeiton alla, kolmen aikuisen ihmisen voimin. Tunnin ajan. Oksettaa. Opettaja kertoo lapsen kuullen meille, että seuraavana päivänä ei tarvitse tulla kouluun. Lasta ei puhutella nimellä. Sanotaan ”tulkaa hakemaan teidän lapsi pois”. Aikuisten kasvoilla ei näy muuta kuin inhoa ja pelkoa, avuttomuutta ja väsymystä. Lapsi näkee sen kaiken. Lapsi on päässyt tilanteeseen, jossa on saanut kolme – k o l m e – aikuista ihmistä avuttomaksi. Hän on voittanut kolme aikuista ihmistä. Hän on niin voimakas, niin paha, niin vaarallinen. Hänen turvanaan ei ole kukaan.

Lapsen kanssa pärjännyt edellinen opettaja vaihdettiin uuteen. Yritimme sinnikkäästi pyytää, että näin ei tapahtuisi. Että lapsi saisi jatkaa viimeinkin hyvän luottamuksellisen suhteen muodostaneen opettajansa kanssa. Mutta tämä ei käynyt rehtorille. Ei. Vaikka meidän ehdotuksemme oli käytännöllinen ja hyvä. Mutta rehtorin mielestä ”Kaikkien lasten on hyvä oppia kestämään muutosta”.

Uusi opettaja ilmoitti tänään, ettei pysty opettamaan meidän lastamme. Koulun alkamisesta on kulunut kolme kuukautta.

Kerroin opettajalle ja rehtorille, että nyt on aika kantaa vastuu kevään päätöksistä. Että minun lapseni ei tule kouluun ennen kuin hänelle on järjestetty paikka, jossa hän voi käydä peruskoulunsa loppuun sellaisten ihmisten kanssa, jotka osaavat työnsä. Minun lapseni on vaativa. Erityisen vaativa. Mutta ei voi olla mahdollista, että hänelle ei löydy sopivaa koulua, sopivaa opettajaa, pysyvää ympäristöä. Se ei – voi – olla – mahdollista. Minun lapsellani on oikeus käydä koulua. Meille, eikä hänelle, voi sanoa, että kouluun ei ole tulemista.

Istumme puolison kanssa alas, soitamme lapsen terapeutille ja pyydämme mukaan palaveriin. Minä selvitän neljännen luokan opintosuunnitelmaa ja valmistaudun kotikoulun opettajaksi, oman työni ohella, toistaiseksi määrittelemättömäksi ajaksi. Päätämme, että lapselta eivät muutu yhtä aikaa perhe ja koulu. Puremme hammasta ja jatkamme elämää samassa talossa, ystävinä. Kumpikin omaa erillistä elämäänsä puolittain ja ontuen aloittaen. Pienemmän lapsen tukena. Me olemme aikuisia. Me kestämme, vieläkin vaikka kestämisen ja jaksamisen piti jo hellittää. Siirrämme itsellemme helpottavalta tuntuneen erilleen asettumisen jonnekin tulevaisuuteen. Määrittelemättömäksi ajaksi.

Rutistan lasta ja sanon, että olemme äiti- ja isileijona.

Jakakaa tätä kirjoitusta, että se päätyisi oikeille ihmisille. En tiedä keitä he ovat. En jaksa selvittää. En enää käsitä että tällaista tapahtuu. Mutta jonkun tulee tietää, että Suomessa on mahdollista olla erityistä tukea ja pysyvyyttä tarvitseva syvästi traumatisoitunut lapsi, jonka tuki varhaiskasvatuksessa ja koulussa näyttäytyy jatkuvasti vaihtuvina aikuisina (kymmenvuotiaan lapsen kohdalla luku lähentelee jo kolmeakymmentä) ja tuntikaupalla painopeiton alle vangitsemisena. Suomessa on mahdollista, että erityisen haasteelliselle lapselle sanotaan, että kouluun ei tarvitse tulla.

Lapsi on pienryhmässä, jossa on neljä lasta, erityisopettaja ja kaksi avustajaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

Tamman taakka kasvaa

Tänä vuonna isäinpäivän alla valmistelemme sitä, että perheen isä muuttaa pois kotoa. Ajattelin ensin aloittaa kirjoituksen lauseella ”Hävisin taistelun hämeenlinnalaiselle perheenäidille”, mutta ei. En ole hävinnyt mitään. Taistelin meille vuosia lisää hänestä huolimatta.

Vaikka kipeimmin riipaisee vastuu jo kerran hylätystä kuopuksesta, voin itse seistä pystyssä tietäen, että enempään ei juuri kukaan muu olisi tilanteessani pystynyt. Että universumissa, joka jakaa paskaa näköjään molemmin käsin, onnistuin kauhomaan sitä pois viisi vuotta. Ostin meille lisäaikaa viisi vuotta, vaikka olin toivonut vielä vähintään viittä lisää. Paskalapio ja luontitekniikka alkoivat olla hallussa, kämmenissä hyvät kovettumat ja uhosin universumille, että antaa sataa, tämä äiti lapioi.

Ymmärsin ja annoin aikaa, annoin tilaa ja vapautta, lohdutin ja nostelin lattialta takaisin seisomaan. Varmana siitä, että lopussa hyvä palkitaan. Että kaikki mikä meissä on hienoa ja hyvää kyllä kantaa yli kaiken ja kaikkien muiden. Ja välillä näytti valoisalta, pesin hämeenlinnalaisella perheenäidillä lattiaa ja tuuletin. Mutta mikään ei lopulta riittänyt.

En vaihtaisi vaikeistakaan vuosista yhtään pois. Sain saateltua lapset melko isoiksi ihan kelvossa ja vähän hassussa perheessä. Ja olisin toki vielä jaksanut jatkaa, sopeuduin tilanteeseen mallikkaasti. Minun pääni sisäisille kannustuspuheille, joita pidin itselleni iltaisin, öisin ja automatkoilla, voisi hankkia tavaramerkin ja markkinoida niitä akuuttien kriisitilanteiden ensiapupakettina.

Lasten kanssa teen kuten maastossa säikkyvien hevosten: jos tilanne on hevosesta pelottava, tulee ratsastajan jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ehkä ratsastaa hieman jämäkämmin vain eteenpäin. Hevonen seuraa toisten reaktioita ja päättelee hirviön suuruuden ja vaarallisuuden toisista. Jos eläin pysyy pohkeiden välissä ja nätisti tuntumalla, ratsastaja rentona ja vakaana, pelottava tilanne kutistuu todennäköisesti muutamaksi pärskäykseksi.

Niinpä jatkan lasten kanssa jämäkkää arkea. Kehitämme muutaman rutiinin lisää – muutamme vanhempien makuuhuoneen äidin ja lasten askarteluhuoneeksi. Kahdensadan neliön talossa riittää aika monta huonetta kolmelle ihmiselle. Tästä lähtien sinne kokoonnutaan joka päivä piirtämään tai askartelemaan yhdessä. Siellä myös luetaan. Ja äiti tekee tutkimusta, johon sai jälleen lisää rahaa ja voi ilokseen palkata vegaaniaktivistijatko-opiskelijan hankkeeseensa.

Pohjattomalta tuntuva yksinäisyys häämöttää. Menetän parhaan ystäväni, ihmisen jonka kanssa olen jakanut täsmälleen puolet koko elämästäni.

Ja te, lukijat hyvät, joudutte vieläkin odottamaan näiden kirjoitusten kevenemistä. Pahoittelen universumin puolesta. Olen viettänyt yöt venezuelalais-amerikkalaisten telenovelojen parissa ja olenkin varma, että viikko sitten uuden loimen tuonut UPS-lähetti asensi vaivihkaa kotiini kuuntelulaitteet. Sillä hetkellä kun huokaan jotakin sen suuntaista, että ”Onneksi meille ei nyt ainakaan … ole käynyt”, tai ”No … tästä vielä puuttuisi!” valmistelee universumi – jonka veli on naimisissa serkkunsa kanssa, tietämättä että serkku on oikeasti hänen kuolleen kissansa hammashoitaja – juuri sen sankollisen paskaa.