Norovirus aiheuttaa palohälytyksen

Maailman paras ravintola kaatui norovirukseen. Simpukoiden mukana ravintolan keittiöön ja lautasilta ihmisten sisälle siirtyneet virukset suistivat Noman raiteiltaan hetkeksi. Kahden Michelin-tähden René Redzepi kävelee Kööpenhaminan liepeillä metsässä ja kuorii koivusta tuohta; miettii mitä järkeä huippuravintolan olemassaolossa on. Siinä, että mielettömän iso tiimi huippukokkeja järjestelee pinseteillä korianterinkukkia ja liekittää vadelmia marja kerrallaan. Mitä sitten jos neljäkymmentä ihmistä syö hyvän lounaan ja toiset neljäkymmentä illallisen? Mitä järkeä on missään?

Guldsmeden-hotellin viidennen kerroksen huone on niin pieni, että televisio täyttää seinästä neljänneksen. Ikkuna on kattoikkuna, sen avaamalla näkee katolla loistavan ”Hotel”-kyltin kiinitykset takaapäin. Linnan puisto avautuu oikealle ja lammessa ui joka aamu joutsenperhe. Istun höyhentäkkien päällä sängyllä ja teen töitä. Hotelli on valittu eko-supereko-hyperekoeko-labelin perusteella. Kirjoitan sähköpostia ja kysyn miten täkkien untuvat on kerätty – tarkemmin: onko ne kerätty pesistä (villien vai kasvatettujen lintujen) vai revitty eläviltä linnuilta.

Minun utopiassani sähköpostiini vastattaisiin ja kerrottaisiin, että täkit tekee kööpenhaminalainen yritys, jonka perustaja – René Redzepin kaksoisveli – kerää kaupunkilintujen untuvia pesintöjen jälkeen. Voisin huoletta nukkua täkeillä, joiden täytteenä on linnan lammen joutsenten untuvia. René ja veljensä Ivo olisivat kuitenkin etäisiä toisilleen. Molemmat miettisivät elämän mielettömyyttä, mutta toinen pusertaessa hanhenmaksatahnaa viiriäisenmunakuppiin ja toinen kiipeillessään kaupunkipuistojen linnunpesillä untuvasaaliin toivossa. Toisen mielettömyys tuottaisi maailmaan tarkoituksellisesti maksasairauteen asti pakkoruokittuja eläimiä, toisen mielettömyys tuottaisi maailmaan hyvää omaatuntoa ostavia varakkaita hyväosaisia. Todennäköisesti Ivon villiuntuvilla nukkuvat asiakkaat söisivät seuraavana päivänä Renén pakkoruokittujen hanhien maksaa.

Ketään ei varmasti yllätä, että minä, René ja Ivo täytämme ihan kohta neljäkymmentä vuotta. Minä ensin, sunnuntaina, ja kaksoisveljet syksymmällä. Me nyhdämme kaikki koivujen tuohta ja mietimme mitä järkeä missään on. Mietimme mitä järkeä on tehdä työtä, joka tuntuu mielettömältä ja jopa turhalta, mutta keksimättä hyvää vaihtoehtoa.

Tapaan vanhoja opiskelukavereita Amagerbrossa. Kolmikerroksisen pienen omakotitalon kansoittaa monen sukupolven ja perheen juutalaissuku. Tanskalaiset ystäväni ovat keskitysleirejä paenneiden unkarilaisten ja puolalaisten isovanhempiensa jälkiä. Ympärileikkaavat poikalapsensa, puhuvat puolaa, unkaria, tanskaa ja englantia, käyvät tavan vuoksi synagogassa ja kokoontuvat äänekkäinä ja innokkaina valtavan illallispöydän ääreen keskustelemaan kuulumisista. Jokainen on juuri täyttänyt neljäkymmentä vuotta. Jokainen nyhtää kaarnaa ja tuohta minkä ehtii ja miettii mitä järkeä elämässä on. Jotakin täytyy tehdä. Jotakin muuta kuin tätä.

Yksi muuttaa kohta perheensä kanssa Italiaan. Toinen perusti oman psykoterapiavastaanoton, kolmas aikoo irtisanoutua hyvästä työpaikasta ja tiputtautua tyhjän päälle.

René nousee noroviruskirouksen jälkeen jälleen huipulle. Noma valitaan jälleen maailman parhaaksi ravintolaksi ja vaikka Renén mielestä tittelissä ja koko rankingissa ei ole mitään järkeä – ”It’s like saying what’s the best colour in the world!” – hän iloitsee sijoituksesta kuin lapsi. Puheessaan hän toteaa, että Noman tiimi on saavuttanut kaiken epäonistumalla. Sillä, että he ovat joutuneet ja saaneet epäonnistua kerta toisensa jälkeen; sillä miten jokaisen epäonnistumisen jälkeen on syntynyt jotakin uutta ja hullumpaa. Jälkikäteen ajateltuna koko ajatus onnistumisesta ja epäonnistumisesta on yhtä kaikki mieletön. Epäonnistumiset ovat olleet jälkikäteen ajateltuna onnistumisen ytimessä.

Minun Nomastani on puuttunut jo pitkään mieli. Jaksan keskustella tutkimuksesta koko ajan vähemmän ja vain tiettyjen ihmisten kanssa. En innostu enää juuri mistään ja työ tuntuu ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen työltä. Juuri samaan aikaan kun muut alkavat kiinnostua siitä mitä olen viisitoista vuotta työstänyt. Konferenssissa pidettyjen puheiden jälkeen minun luokseni jonotetaan. On kuulemma jatko-opiskelijoita ja professoreita, jotka eivät malta odottaa seuraavaa artikkelia – että tuleehan se pian. Ja yhteistyötä ja projekteja ja rahoitettuja vierailukutsuja: Kanada, Britannia, Uusi-Seelanti – ”Tulethan?”. Ja nyökyttelyä ja hymyilyä ja kovin monta kahvittelupyyntöä. Ja mietin, että viisi vuotta sitten olisin pissannut pöksyihini tämmöisestä. Nyt iloitsen siitä, että palohälytys hajottaa koko porukan ja pääsen pakenemaan.

Nyt kun meillä on tällainen selkeä yhteys Redzepin veljesten kanssa niin otan heti yhteyttä heihin ja alamme työstää nelikymppisten angstiin jotakin elämänmuutoskonseptia. Siitä tulee huippusuosittu, tietysti.

 

 

 

 

 

Advertisements

Hyttysenpistopaukamasuomalainen

Takaovi on auki ja yksi undulaateista puuttuu. Miinaa etsitään sisältä ja lopulta myös ulkoa. Tervapääskyjä on tullut taas lisää. Niitä on vapautettu kohta jo kymmenen, mutta tullut lisää kolme. Ruokin pääskyjä ja etsin undulaattia. Ajan sateessa moottoritietä iltahämärässä hakemaan vielä yhden pääskyn lisää. ”Kun ei meillä ole autoa, ei me tunneta ketään kuka vois lähteä tuomaan”. Aivan toisesta suunnasta soitetaan vihervarpusesta. ”Ei ole autoa. Ei kellään tässä ole autoa. Ei edes naapurissa, ei. Ei voida tuoda.” Soittajien on joskus vaikea ymmärtää, että langan toisessa päässä on perheenäiti tai -isä, joka tekee näitä lintuhommia ihan kaiken muun ohella.

Lentohäkkiin on majoittautunut Korhonen. Hieno nuori varis, jonka toinen siipi on venähtänyt tai murtunut. Kaupungin eläinlääkäri ei ota vastaan variksia muuten kuin tappaakseen. Vien Korhoselle kanoilta munan ja lapsilta ruoantähteet. Västäräkki, jonka toinen siipi ja jalka vaikuttivat halvaantuneilta on kuollut. Lapset eivät nuku vieläkään.

Pakkaan. Laulan lapselle iltalaulun. Toinen aikuinen on mökillä ja lasta on pelottanut kun olen lähtenyt pimeässä ja sateessa hakemaan pääskyä. Että jos en palaakaan. Vakuutan, että palaan aina. Sanon myös, että vaikka hän päivällä huonona hetkenä niin olisi halunnutkin niin häntä ei olla antamassa pois, että kukaan ei halua häntä pois. Että hän ihan varmasti kuuluu juuri tänne ja juuri tähän. Seuraavana päivänä siivoan sosiaalisesta mediasta pois puolituttuja, jotka statuspäivityksissään kertovat päinvastaista. Minun lapseni ei muuta elämää muistakaan kuin pohjoisen Suomen pakkaset ja yöttömän yön hyttysenpistopaukamat, suomenhevosensa tuoksun ja kesämökin mansikkapenkit, mutta hän tulee aina olemaan ”ulkomaalaistaustainen”. Mitä tahansa hän tekeekin.

Pakkaan. En osu Köpiksen Pride-kulkuepäivälle kaupunkiin, mutta seuraavan päivän Iron Man -kilpailu osuu kohdalle. Telia muistuttaa, että voin nyt soittaa matkaltani kotiin ilman kalliita roamingmaksuja. Sitten soitetaan taas linnusta. Näppärä nainen langan toisessa päässä järjestää auton kun totean, etten pääse hakemaan ennen iltaa. Hoitoon saapuu niin kuihtunut pääskynpoikanen, etten anna sille minkäänlaisia eloonjäämistoiveita. Tuojapariskunnan auto hajoaa meidän kotipihallemme ja he myöhästyvät häistä.

Kuulen, että konferenssin minun vastuullani olevasta symposiumista on jäänyt puolet esittäjistä pois. Joudun pidentämään omia puheenvuorojani, joita en ole edes vielä ehtinyt kirjoittaa. Imuroin ja etsin undulaattia. Itken ja soitan puolisolle mökille, että Miina on karannut. Samassa se lentää esille takkahuoneen pärekorista.

Lähden apteekkiin hakemaan kanojen kalkkipunkkilääkettä. Kotitien päässä naapuri ajaa nurmikkoa pensasaidan ulkopuolelta. Ojasta. On olemassa ihminen, jolla on aikaa ajaa nurmikkoa. Pihansa ulkopuolelta. Ojasta.

 

 

 

Opettajan perstuntumasta

Se on kaiken ytimessä. Ihan tämmöisen pienen asian olen ratkaissut ja tässä ohimennen kerron. Pätee melko lailla kaikkeen. Onhan se ihan anatomisestikin keskellä. Perseestä puhutaan halventavasti ja naureskellen, mutta se on hyvä elämän ankkuri: perstuntumalla elämä on hallussa.

Siinä on kuitenkin se, että perstuntumaa ei voi opettaa toiselle. Eikä se oman perseen tuntuma ole sen toisen perseen tuntuma, vaikka kyse olisi samasta asiasta. Saatatte luulla, että puhun tammasta, ja niin kyllä puhunkin. Mutta myös koulusta ja uudesta opettajasta. Pienemmällä lapsella on elämässään nyt noin kahdeskymmeneskahdes kodin ulkopuolinen kasvattava aikuiskontakti. Uusi opettaja. Joka toimii ihanasti kuten kaikki uudet opettajat tähänkin asti. Hän toimii ilman perstuntumaa, koska sellaista hänellä ei vielä lapsesta ole eikä voikaan olla.

Ja minä yritän istua sormieni päällä etten neuvo liikaa. Koska toisen perstuntuman kehittymistä voi tukea, muttei tehdä sitä sen toisen puolesta. Sillä on oma perse, yleensä kapeampi minun perseeseeni verrattuna. Lapsi kertoo, että koulussa ei saa pitää hupparin huppua päässä. Että tiedoksi vaan, että tästä lähtien hän ei halua hupparia kouluun. Koska jos on huppari, sen hupun on oltava päässä. Minun perstuntumani asiaan on, että lapsen voimakkaat vaatteisiin liittyvät mieltymykset (joku voisi puhua pakkomielteistä) ovat niitä taisteluita, joihin ei kannata ryhtyä. Taisteluita nimittäin riittää ja hupun päässä pitäminen on se, josta voi tinkiä.

Mutta opettajasta tämä saattaa tuntua siltä, että kyseessä on rajojen asettaminen, sääntöjen opettelu ja lapsen saaminen kuulolle. Että ei se tamma saa itse päättää meneekö esteelle vai ei. Jos sanotaan, että nyt mennään niin sitten mennään. Niin että jos lapsen antaa pitää huppua niin mitä siitä nyt seuraa. Kirjoitan oikein nätisti Wilmaan, yritän selvittää lapsen monia aisteihin liittyviä kokemuksia: jotkut kankaat ärsyttävät, lappuja ei saa olla, tietyt värit ovat vastenmielisiä, sukkia ei voi pitää jalassa, ja niin edelleen. Ja koetan ehdottaa, että lapsi ei ihan tahallaan koeta olla vaikea tai uhmata. Vaikka monessa asiassa uhmaakin. Niin ei ehkä tässä.

Mutta päädyn silti kuulostamaan vanhemmalta, joka antaa kotona kaiken periksi lapselle. Jos jollakin on perstuntuma minusta äitinä niin hän tietää, ettei se ole totta. Mutta uudella opettajalla ei tietenkään voi olla. Enkä minä voi sille mitään. Itse asiassa, nyt kun mennään jo kolmattakymmenettä uutta aikuista niin ajattelin ihan vain olla selittelemättä enää mitään. Aika sama minkälaisena vanhempana minua pidetään.

Opettaja on fiksu ja uskon, että perstuntuma lapseen kehittyy vauhdilla. Viidennen koulupäivän jälkeen kotiin tulee vihainen lapsi. Läksyjä on neljästä eri kirjasta. Ei auta vaikka näytän, että jokaisesta on todellisuudessa aivan tosi pieni ja lyhyt läksy. Että yhteensä ne eivät ole paljon. Lapsi ei pääse yli siitä, että kirjoja on neljä. Se on liikaa. Taksille pitää kuulemma soittaa, että enää hän ei mene kouluun. Kerron lapselle, että opettaja ei vielä tunne häntä. Että nyt pitää rauhassa odottaa ja tutustua puolin ja toisin. Kehotan kertomaan opettajalle miltä läksykirjojen määrä tuntui. Että kyllä opettaja pikku hiljaa alkaa ymmärtää. Lapsi ei usko, että opettaja kuuntelee. ”Et sää ymmärrä äiti, ei opettajat kuuntele lapsia!”

Sitten on se tamma. Sitä luulisi, että jos sen on oman yhden perseensä alle ostanut ja kohta kolmatta kuukautta miltei päivittäin ratsastanut niin olisi jo jonkinlainen tuntuma kehittynyt. Mutta me menemme takapakkia. Kohta ollaan taas lasten alkeistunnilla, josta aloitettiin kaksi ja puoli vuotta sitten. Tammassa ei ole vikaa, toisilla on siihen hyvä perstuntuma ja asiat sujuvat. Mutta minä olen vähän niin kuin se uusi opettaja, joka yrittää sokkona sohia ja katsoa mitä tapahtuu. Tiedän ja osaan joka päivä vähemmän. Mitä sekin sitten on?

Vaikka kyllä me tamman kanssa tunnetaan toisiamme jo. Asiat ovat lähteneet etenemään vain kaikella muulla tavalla kuin ratsailta. Laitumelta kävellään sovussa talliin, tamma osaa peruuttaa pilttuuseen nätisti pyynnöstä, tekee maasta käsin mukavasti hommia aivan vierellä ja on muutaman kerran palauttanut rapsutuspalveluksen nuhjuttamalla käsivarttani omalla turvallaan. Eikä ole kahteen kuukauteen purrut kertaakaan. Ja vaikka mikään ei ole ratsailta oikein hallussa niin semmoinen perstuntuma meillä on toisistamme, että luotamme toisiimme.

Perstuntuma kehittyy tekemällä. Mutta saattaa olla, että ei ihan mitä vain tekemällä. Heti ei kannata laittaa neljästä kirjasta lukuläksyä lapselle, joka on oppinut lukemaan vasta toisen luokan syksyllä. Vaikka vaikuttaa siltä, että kyllähän se jo lukee sujuvasti. Saattaahan se lukeakin. Mutta kannattaa silti tehdä maastakäsittelyä. Katsoa haluaako toinen seurata, olla niin kiinnostava ja palkitseva, että toinen haluaa pysyä vierellä. Ja pysähtyä kun sinä pysähdyt. Ja peruuttaa jos sinä peruutat. Perstuntumaan ei ole oikotietä.

 

 

 

 

 

 

Volvossa on Flow-esto

Skoda ohitetaan useammin kuin Volvo. Samasta vauhdista. Tai ei, Skodalla saa ajaa kymmenen kilometriä ylinopeutta ja se ohitetaan silti useammin kuin Volvo, jolla ajetaan täsmälleen rajoituksen mukaan. Tämä on empiirinen havainto, koeaikana kahdeksan viikkoa säännöllistä taajama- ja moottoritieajoa. Yksi ja sama kuski, punakeltaisiin lätkiin painetut rajoitukset, kaksi eri autoa – kaksi eri ohitusprosenttia.

Laadukkaana pidetyn merkkiauton turvallisuus ja taloudellisuus ei perustukaan mihinkään muuhun kuin ihimisten mielikuviin. Volvo on turvallisempi auto, koska se joutuu harvemmin riskialttiisiin ohitustilanteisiin vain koska on Volvo. Polttoaineen kulutus on maltillisempaa koska vauhdin voi pitää tasaisesti rajoitusten mukaisena vaikuttamatta hidastelevalta pikkuautolta. Skoda sen sijaan tuntuu yllyttävän ihmisiä ohittamaan, liian suurilla riskeillä. Skodakuskilla, jonka toinen auto on Volvo, kiehahtaa heti ja hän saattaa tallitiellä huutaa takapuskurissa kärkkyvälle, että ”Kato saakeli mittaria, ajan ylinopeutta, mikä vitun hinku on päästä ohi mutkaisella tiellä!”

Sen Skodakuskin auto on silloin huutaessa tietysti tyhjä, muiden tärykalvot eivät vaarannu. Ja se yrittää kyllä hillitä itsensä, mutta sitä ärsyttää ihan vietävästi. Siihen perustuu se, että Skodat kuluttavat enemmän polttoainetta eikä niitä pidetä yhtä turvallisina. Ratkaisu tähän löytyisi tietysti Skodakuskin korvien välistä. Pitäisi lakata välittämästä siitä mitä muut ajattelevat. Hidastaa kun joku on takapuskurissa, vilkuttaa oikealle että ”Ohita vaan!” ja tarvittaessa vaikka kiepauttaa bussipysäkille ja päästää Audit ohi. Vihellellä ja luukuttaa Bassoradiosta jotakin tulevan Flow:n artistia.

Se kannattaisi koska Skoda on nimittäin empaattisempi ja kivempi auto noin ylipäätään. Se päästäisi kuskinsa Flow-matkalle. Volvossa sen sijaan tuntuu olevan vakiona Flow-esto. Se on hankkinut itsensä omamekaanikolle niin monta kertaa puolen vuoden sisään, että hevosen oston lisäksi sen korjauskulut estivät tehokkaasti perheen vanhempien ainoan jokavuotisen yhteisen pikkumatkan Flow-festareille.

”Hei kiitos kivasta asunnosta Kalliossa Airbnb-Mirka, me joudutaan nyt kuitenkin perumaan se varaus.”
”Kaksi kolmen päivän Flow-lippua myytävänä!”

Ei se mitään. Eihän edellisestä kahdenkeskisestä viikonloppureissusta ole kuin vuosi. Ensi vuonna uusi yritys. Jos hevonen pysyy terveenä ja Skoda ja Volvo kunnossa. Ja sormukset sormissa! Vaikka puolisolla ei kyllä ole ollut sormusta enää aikoihin. Hän antoi oman kihlasormuksensa minulle sen jälkeen kun vaihdoin omani kanaan. Ne teistä jotka muistavat tarinan, voivat siirtyä nyt pois ruuduilta hoitamaan autojanne – Milloin viimeksi pesit ja vahasit autosi? Tiesithän, että autosi kertoo kaikille sen minkälainen ihminen olet?

Sitten se sormustarina parin vuoden takaa. Harmaa lempikana oli ollut hukassa jo kolme tuntia. Sitä oltiin etsitty joka paikasta: naapurien pihat ja lähimetsät oli kuljettu jauhomatopussia rapistellen ja koirien kanssa. Pensaiden aluset tarkistettu ja kanalan nurkat koluttu syyshämärässä taskulampun kanssa. Astaa ei näkynyt missään. Sitä kanaa, jonka olin sylitellyt lempikanaksi pienestä asti ja opettanut pyytämään ruokaa nokkasemalla kämmentä kahdesti.

Seisoin pihaportilla ja räpläsin hermostuneena sormusta sormessa edestakaisin. Totesin mielessäni, että antaisin vaikka kihlasormuksen jos Asta löytyisi. Sillä hetkellä tapahtui kaksi asiaa. Isompi lapsi huusi liiterin takaa ”Asta on täällä!” ja sormus luiskahti sormestani kukkapenkkiin. Asta oli piilotellut liiterin alla salapesässä. Se ohjattiin kanalaan ja koko perhe siirtyi penkomaan sormusta kukkapenkistä. Käsittämättömästi sitä ei löydetty, vaikka tiesin täsmälleen missä seisoin kun se luiskahti sormestani.

Sormusta etsittiin monena päivänä, ja vielä seuraavina vuosina kun perkasin penkkiä. Sitä ei koskaan löytynyt, ja puoliso antoi oman sormuksensa minulle. Ruostumattomasta teräksestä itähelsinkiläisellä konepajalla sorvattu sormus.

Kana on edelleen tallessa ja saa iltapusun joka ilta.

 

Peltikolarissa menetettiin sieluja

”Jeesus tulee, oletko valmis?” Joko niitä puisiin lamppupylväisiin nidottuja papereita on painettu 1970-luvulla niin paljon, että niitä riittää vieläkin tai jossakin on joku viidettäkymmenettä käyvä painokone, joka suoltaa täsmälleen samalla fontilla ja layoutilla autenttisia 1970-luvun pelastautumiskehotuksia. Mutta kuka niitä nitoo? Muun muassa näitä tähdellisiä asioita mietittiin etupenkillä kesän toisella kotimaan asuntovaunumatkalla.

Nelipäiväisen Pohjanmaan turneen kaksi varsinaista etupenkkikiistaa koskivat kartanlukua ja vastaantulevien karavaanareiden tervehtimistä. Karttakriisi oli järjestyksessä ensimmäinen ja vakavampi. Ajoimme moottoritieltä pois väärästä liittymästä koska olin uppoutunut neuvomaan kemiläistä tervapääskyn löytäjää linnunpojan ruokinnassa. Seurasin kännykästäni Messengerin viestejä enkä karttasovellusta. Puoliso kurvasi puutarhaliikkeen pihaan ja teki niin dramaattisen piha-u-käännöksen kuin vaunun kanssa voi tehdä (eli ei kovinkaan vaikuttavaa), otti oman puhelimensa toiseen käteen ja yritti selata puhelimesta karttaa yhtä aikaa kun palasi yksikätisenä takaisin moottoritielle. Jotenkin tilanteesta ilmeisesti kuitenkin puuttui ponnekkuutta sillä hän päätti vielä sanoittaa tapahtumaa ”Jos on niin vaikeaa niin MINÄ teen sitten TÄMÄNKIN itse!”

Ennen oikean liittymän löytymistä pysähdyimme käymään kaupassa. Murahtelimme toisillemme Prisman parkkipaikalla. Takapenkillä harvinaisen siivosti matkanneet lapset ihmettelivät mikä tämä ilmiö on. Selitin, että sillon harvoin kun he eivät riitele keskenään, vapautuu minulle ja heidän isälleen tilaa kiistellä. Jokaisen täytyy saada kiukutella, mutta vain jos siihen on tilaa. Yleensä meillä ei ole. Niin nyt tämä täytyy vain kestää.

Jäin ulkoiluttamaan koiria kun muu perhe teki ostokset. Näin kolmioristeyksessä pienen peltikolarin. Ja mietin, että siinä vasta voi olla kipakkaa kommentointia etupenkkiläisten välillä. Siinä saattoi ajella se 1970-luvun painokoneen omistaja puolisonsa kanssa, takakontti täynnä Jeesus tulee oletko valmis -aanelosia. Ja siinä peltirytinässä saattoi tuhoutua monta riisillistä pelastuskehotuksia. Poliisiraportissa lukisi, että ei henkilövahinkoja, mutta monta menetettyä sielua.

Puoliso ei pyytänyt anteeksi, mutta toi kauppareissulta punaviinitonkan.

Vastaantulevien karavaanareiden tervehtimättömyys nousi etupenkkikiistaksi jossakin Kokkolan paikkeilla. Puoliso ei suostu tervehtimään ketään vain koska se on tapa. Minä nostin sinnikkäästi kättäni vänkärin paikalta. Hänen mielestään tapa on järjetön; hän ei tunne ketään vastaantulevaa, ei myöskään – tai varsinkaan – hengenheimolaisuuden tasolla, vain sen takia, että heilläkin on perässään asuntovaunu tai allaan matkailuauto.

Minä vetäisen asian turvallisista napavesistä umpparisyvyyteen huomauttamalla, että suhtautumisemme karavaanarien tervehtimisperinteeseen heijastelee selvästi perustavanlaatuisia eroja luonteissamme. Hän on epäluuloinen kunnes toisin todistetaan. Minä olen hyväuskoinen, kunnes toisin paljastuu. Hän ei tee mitään tavan vuoksi. Minä noudatan tapoja kyselemättä. Hän katsoo ja korottaa umpisukkelussyvyyttä vielä metrisillä aalloilla kertomalla legendan Frank Zappasta, joka oli Berliinin keikallaan yllyttänyt yleisön sieg heil -tervehdykseen ja todennut kädet ojossa seisovalle yleisölle ennen konsertin keskeyttämistä, että te ette koskaan opi.

Karavaanareiden tervehdykseen yhtyminen vain koska se on tapana, kyseenalaistamatta tai kriittisesti pohtimatta, mitä oikeastaan tulee tehneeksi (mihin joukkoon tulee kuuluneeksi) on vakava asia. Ja se, että meidän perheen kesälomareissulla on tilaa etupenkkikiistelylle on aivan hykerryttävän ihana asia. Puoliso on huomannut saman: ”Ootko ajatellu, että me ollaan oltu pitkiä pätkiä nyt aivan kuin joku tavallinen perhe”. Minä siihen että ”Niin. Aivan kuin semmoinen perhe, joka lähtee lomalle vanhan Soliferin kanssa ja tervehtii toisia vaunun kanssa liikkuvia tavallisia perheitä!”

 

 

 

Poliiseista ja munista

Lapsen kesäkaverin pihalla on poliisiauto. Kenties puuttumassa siihen, että alakouluikäisten lasten on nähty ajavan mopolla läheisellä pyörätiellä ja autotiellä. Juttelen taas kerran pienemmän lapsen kanssa. Koetan olla kokonaan kieltämättä ketään leikkikaveria; keikaroin kieli keskellä suuta etten demonisoi lapsen kaveria tai tämän perhettä.

”No jos mietit ihan itse, että mikä on reilua ja kivaa niin eikö niin, että siellä sanotaan sinua neekeriksi?”
”Joo”

”Ja annettiin ajaa aikuisten mopolla ilman kypärää, ilman lupaa meiltä?”
”Joo”

”Ja siellä lyödään toisia eivätkä aikuiset puutu?”
”Joo”

”Ja se kerta kun menitte kauppaan ilman lupaa ja yhdellä lapsella oli toiselta varastettua rahaa.”
”Joo. Ja sitä en oo äiti kertonu, ajattele, että ne tiputti sillä kertaa roskat vaan tielle eikä laittanu roskikseen. Ne lapset.”

”No niin, sekin on tietysti kurjaa. Ja kaikenlaista muutakin on ollut, mutta jos näitä nyt vaikka ensin mietit. Niin haluatko sä oikeasti alkaa niitä lapsia? Tarkoitan, että tuleeko sulle kiva mieli olla niiden kanssa?”
”Joo”

Ihan en onnistu suunnitelmassani ja käynnistän tyrannimoodin samantien. Meille voi tulla leikkimään, mutta pidetään nyt vähän aikaa taukoa siinä kesäkaverin luona leikkimisessä. Lapsi itkee, että hänellä ei ole kavereita ja minä kiellän ne vähätkin. Ja sitä ainutta rauhallista ja rakentavaa lapsikaveria ehti näykkästä minun isompi koirani kaksi vuotta sitten kun se vielä hermoili lapsia. Siinä perheessä käytiin varmasti sen suuntainen keskustelu, että ”Eikö niin, että siellä se koira puri sinua?”, ”Joo”, ”Niin sovitaan nyt, että siellä et enää leiki.”

Sitten oli se kaveri, jolle minun lapseni lähetteli törkeitä whatsapp-viestejä. Sieltä tultiin lankoja pitkin ja pyydettiin puhuttelemaan lapsi ja varmaankin saman tien puhuteltiin omakin: ”Eikö niin, että se lapsi nimittelee sinua homoksi ja lähettää viestejä joissa on kirosanoja?”, ”Joo”, ”Niin sovitaan nyt, että siellä et enää leiki”.

Ja ne kaverit, joita lapsi on lyönyt, uhannut, tai se, jonka pallon lapsi rikkoi hävittyään pelissä. Kaupasta hankittiin uusi, mutta siinäkin perheessä taidettiin keskustella, että ”Eikö niin, että se lapsi raivoaa aina kun häviää, ja rikkoo tavaroita?”, ”Joo”, ”Niin sovitaan nyt, että sen kanssa et enää leiki”.

Ja niin lasten välille nostellaan verhoja, rakennetaan esteitä ja kuiluja ja maailmat sekoittuvat liian vähän. Minä muiden mukana. Laskelmoin kyynisesti, että jos vaalea kesäkaverilapsi varastaa Citymarketista jotakin ja keksii syyttää ruskeaa kaveriaan niin seuraavaksi poliisiauto on meidän pihassa. Eikä virkavalta sillä kertaa tuo hoitoon auton kanssa matsia ottanutta kanahaukkaa.

Kesä on ollut lapsen osalta rankka. Pieni sisäänpäinkääntynyt perhe on sinnitellyt kuitenkin kiitettävästi, ajoittaisista punaviini-itkuilloista (”Miten me ollaan voitu epäonistua näin pahasti? Mitä me on tehty, että meille kävi näin? Mitä me ei osata? Miksi meillä ei voi olla ihan TAVALLISTA lasta”) huolimatta. Vanhemmat ovat päästäneet toisiaan vapaalle vuorotellen. Toinen pääsee tallille, toinen soille ja metsiin. Joka päivä, kahdessa vuorossa. Ja välillä siivotaan, mutta liian harvoin, ja tehdään uhkarohkeita kolmen päivän kotimaanmatkoja, ehkä useammin kuin pitäisi. Apteekista huomautetaan, että lääkäri on kirjoittanut lapsen lääkereseptiin että vain kouluaamuisin. Että Kela ei korvaa lääkettä kesälomalla. Lääkärikin on kesälomalla eikä voi korjata virheellistä muotoiluaan kahdella tärkeällä sanalla (”ja tarvittaessa”).

Mutta on kesä ollut myös ihmeellisen ihana. Muutama päivä sitten laskin pihalta viisi pulua. Kahteen kertaan ja aina sain tulokseksi viisi. Vanhat pulut istuivat omalla paikallaan keskenään, naaraspoikanen tutusti itsekseen kauempana ja pihanurmella kierteli koiraspoikanen – tai aikuisiahan ne jo ovat – uuden puolisonsa kanssa. Se oli ollut toista viikkoa omilla teillään ja oli selvästi palannut esittelemään puolisolleen mistä on kotoisin. Kaksikko kierteli koko pihan, koiras edellä rinta rottingilla. Se näytti missä kanojen siemenkupit ovat ja missä juomakupeissa on paras kylpeä. Ne viipyivät pihalla pitkän aikaa ennen kuin lensivät rinta rinnan metsän yli pois. Sen jälkeen niitä ei ole näkynyt. Sen jälkeen en ole viettänyt yhtään itkuiltaa miettien miten en osaa kasvattaa yhtään ketään yhtään mitenkään. Maailmassa elää nyt hieno koiraskyyhky joka on löytänyt puolison ja perustaa pian oman perheen.

Seuraavana päivänä löysin vanhemman naaraspulun taas hautomasta. Olen kuukausikaupalla napannut niiltä sinikkäästi pois jokaiset huolella varjellut munat. Ottanut siiveniskut ja nokkasut vastaan eivätkä ne ole mahtaneet mitään isolle ihmiselle, joka kerta toisensa jälkeen ryövää niiden munat. Tällä kertaa koiras oli rakentanut pesän kauas ja korkealle. Kyyhkyjen pesät ovat usein surkeita kahden risun ja muutaman tupakantumpin kyhäelmiä, mutta siipirikko Seljanka-pulu oli kerännyt kanalasta parhaimmat oljet ja rakentanut variksenpesän kokoisen täydellisen ympyräisen kuppipesän. Naaraspulu Bouillabaisse, aka Pulla, istui pesässä kun löysin sen. Se kavahti, muttei liikkunut mihinkään. Ojensin kättäni munia kohti ja se katsoi minua silmiin, ei edes yrittänyt iskeä siivellä. Koiras katsoi vierestä, ei yrittänyt karkottaa minua mitenkään. Kumpikin tiesi, etteivät ne mahtaisi minulle mitään.

Enkä minä tietenkään ottanut munia pois.

Pyöräilin äsken marketilta kotiin. Kesäkaverilapsi käveli edellä, kuori jäätelön paperista ja tiputti kuoren maahan. Ohitin hänet ja huikkasin ”Hei sulta tipahti jätskipaperi. Laitahan roskiin ja tuu sitten meille leikkimään!”

 

Bakteeritulehduksia sukuelimissä

Nyt tarjolla käsittämättömästi toiminut lastenkasvatusvinkki. Vaatii vanhemmalta näyttelijämäistä dramatisointia, käheää ääntä (pitkään jatkunutta flunssaa tai viskitupakkahistoriaa) ja kosteita silmiä. Veljekset ovat riidelleet koko kesäloman; tarkalleen ottaen neljä viikkoa ja kolme päivää koska siitä luetaan pois se kaksi päivää, jonka isompi lapsi oli mummolassa. Ja kyllä, kaikkien lapset riitelevät ja se kuuluu asiaan. Mutta kovasti toivon, että lapset riitelyn lomassa myös leikkisivät tai edes kohtelisivat toisiaan neutraalisti. Meillä ollaan avoimen vihamielisiä ja stressaantuneita. Lapset toivovat päivittäin ääneen, että toinen kuolisi tai annettaisiin pois.

”Miettikää nyt! Kohta toinen teistä muuttaa pois kotoa. Ihan kohta. Sen jälkeen te ette enää ikinä asu samassa kodissa (niisk). Siinä oli teidän lapsuutenne, se on kohta ohi. Nytkin se kuluu koko ajan. (niisk) Ei mene kauaa kun te mietitte, että oho, se meni. Että voi harmi kun vaan riideltiin eikä leikitty. Tätä mikä nyt on te ette koskaan saa takaisin (ääni murtuu ja on pakko poistua paikalta).”

Siirryn sentimentaalisuudessani juomaan kahvia ja säälimään itseäni. Lapsista ei kuulu mitään puoleen tuntiin. Kun lähden etsimään löydän isomman lapsen pyörittämästä pienempää tynnyrin sisällä. Tynnyristä kuuluu huutonaurua. Pienemmällä lapsella on uimalasit silmillä ja sormet korvissa suojaamassa tynnyristä irtoavalta ruostepölyltä. Tynnyrileikkien jälkeen lapset menevät uimaan. Ja leikkivät altaassa hirviötä ja saalista.

Neljätoista yhtäjaksoista tuntia ilman yhtäkään ”Äiti tuu! Äiiiittiiiii [+ toisen lapsen nimi] [+ joku seuraavista: kiusaa, ärsyttää, tunkee, lyö, hokee, raapii, näyttää pyllyä, kaivaa nenää, tmv]”. Siinä on toki mukana kahdeksan tuntia yöaikaa. Silti se taitaa olla kymmenen vuoden ennätys.

Mutta sumusilmäinen lapsuuden ohikiitävyyteen vetoaminen kestää sen neljätoista tuntia ja risat. Sen jälkeen veljekset ovat jälleen toistensa kurkuissa. Koetan vieläkin dramaattisempaa interventiota. Olen käynyt lääkärissä ja törmännyt jälleen turhan innokkaaseen kesälomatuuraajaan, joka punkteerasi puoliväkisin toisen poskionteloni ja totesi huuhteluvettä katsoessaan, että kappas, ihan puhtaalta näyttää. Että eihän siellä mitään ollut. Ja aivan häpeilemättä karkaa saman tien huoneesta. Huikkaa oven raosta ”Kävikö kamalan kipeää?”, ei kuuntele vastausta (”Saakelin kipeää, ikinä en enää anna…”) vaan jatkaa matkaansa.

Hoitaja jää katsomaan, että pysynkö jaloillani vai en. Puudutussumute alkaa vaikuttaa vasta punkteerauksen jälkeen ja puren vahingossa huuleeni kun vastaan hoitajalle, että ei pyörrytä, lasten luokse pitäisi päästä ennen kuin sielläkin tulee verta jonkun nenästä trauman seurauksena.

Palaan kotiin ja löydän pienemmän lapsen ärsyttämästä isompaansa kaikella millä hän keksii. Kaupassa on pakko käydä, puoliso on metsässä ja kumpikaan lapsi ei ole siinä tilassa, että voisi jäädä kotiin odottamaan. Niinpä riitelevät veljekset siirtyvät autoon pakkopunkteeratun äidin kanssa ja jossakin kohti moottoritiellä äidin pinna katkeaa. Väkivaltainen puolivastentahtoinen punkteerausreikä puhkeaa uudelleen auki ja nenästä suihkuaa verta kun huudan lapsille, että nyt voisi tämä perseily jo loppua. Että johan se on saatana jos ei voi yhtä automatkaa olla tappelematta.

Veri on aika tehokasta. Lapset ojentavat nessuja minkä ehtivät ja auton lattiat täyttyvät märistä punaisista papereista. Tulee hiljaista. Ostan kaikille jäätelöt ja haen apteekista nenä kuivuneessa veressä sadistisen lääkärin määräämää Doximyciniä farmaseutilta, joka katsoo minua nenänvarttaan pitkin. ”Yleisimmin doksisykliinillä hoidetaan bakteeritulehduksia sukuelimissä” luen kotona lääkkeen pakkausselosteesta.

 

Tähtäimessä lahkeeton lokakuu

Suuren kesälomamatkan toinen päivä. Housuttomuuteni ei ole paljastunut vielä. Pakkasin lasten, koirien ja tervapääskyn tavarat, täytin Matildan jääkaapin ja kuivamuonakaapit, huolehdin petivaatteet ja oikeanlaiset peitot kaikille (pienemmälle lapselle tosi ohut, isommalle lapselle ja itselleni tavallinen, puolisolle tuplatalvitäkki), hoidin vessakemikaalit ja huuhteluvedet oikeisiin rööreihin mutta unohdin pakata itselleni housut. Olin täyttänyt vaunun vaatekaapin oman hyllyni kyllä hyvinkin täyteen, mutta sieltä löytyy kolme mekkoa ja yksi hame sekä muutama t-paita ja pitkähihaisia. Ei housuja.

Nyt elän oman elämäni kesädekkaria. Paljastuuko housuttomuuteni puolisolle? Jos, niin missä vaiheessa matkaa ja mistä syystä? Housuttomuus on erityisen iso ongelma kun toinen matka-aikuinen on sitä mieltä, että reissuun kuuluu olennaisesti kaikenlaisten metsien, soiden, heinikkojen, risuvitikkojen ja puronlaitamien koluaminen. Ja kun se aikuinen on vielä sitä sorttia, että ei oikein anna virheitä anteeksi kenellekään, kaikkein vähiten itselleen.

Jossakin parisuhdeopaslistauksessa luki kerran neuvona, että kun harkitsee tuleeko toisesta pitkäaikainen kumppani kannattaa kiinnittää huomiota miten hän suhtautuu tekemiisi virheisiin. Toteaako, vaikka kuinka isosta mokasta, että näitä sattuu. Että varmasti harmittaa, mutta eihän vahingoille voi mitään. Kiinnittää huomiota kaikkeen mikä silti on onnistunut. Sanoo että ”No hei tuo olis voinut käydä kenelle vaan, ei ole iso juttu”, vaikka toinen olisi vetäissyt timanttisormuksen irtonaisen kiven nenäänsä ja makaisi vatsahuuhtelussa.

Vai hermostuuko heti ja toistelee miten joku voi olla niin huolimaton / kömpelö / isosieraiminen. Jatkaako asian vatvomista ja huokailee miten eri tavalla nyt voisi olla jos virhe olisi jäänyt tekemättä. Hieroo karkeakiteistä merisuolaa haavoihin kaksin käsin. Minun puolisoni on tuota jälkimmäistä sorttia. Kesti viisitoista vuotta, että tajusin sen kielivän ennen kaikkea siitä miten armoton hän on itseään(kin) kohtaan. Sen jälkeen tuohon hurmaavaan piirteeseen on ollut helpompi suhtautua. Ja hänen itsensä tekemiin virheisiin entistä armollisemmin.

Eipä silti, tällainen sairas, stressaantunut ja väsynyt keski-ikäinen asuntovaunulomailijapuoliso ei varmasti ole kovin joustavaa seuraa hänellekään. Kaikki keskittyminen menee siihen ettei housuttomuus paljastu.

”Ai punkkejako. Ei huvita laittaa housuja, ei ne koskaan minuun tartu. Saapahan sitten käyttää punkkipihtejä kun ne kerran on hankittu.”
”Ei ole kylmä, ei yhtään. Suomen kesästä pitää nauttia hameessa!”
”Nyt on menossa semmoinen housuton heinäkuu -kampanja. Jos onnistuu olemaan housutta kolmekymmentäyksi päivää niin saa osallistua lahkeeton lokakuu -haasteeseen!”

 

 

 

Madafaking reissulta

Täysiperävaunurekka hyrisi Matildan persuuksissa. Minä kyykin ruuvinvääntimen kanssa vaunuvanhuksen helmoissa ja kiersin jalustat ylös kulma kerrallaan. Oikean olkapään ja korvan välissä puhelin kertoi kerta toisensa jälkeen, että henkilö, jota yritin tavoitella puhuu juuri nyt toista puhelua. Jatkoin soittamista piinalliset viisi minuuttia kunnes henkilö, joka puhui toista puhelua lopulta uskoi, että on hätä.

Olin ollut keittämässä uusia perunoita 28-asteisessa vaunussa ja pitämässä tappelevia veljeksiä erillään sen aikaa kun puoliso kävi tarkastamassa edustamansa säätiön tiluksia. 28-vuotias vaunu oli pysäköity metsätieristeyksen reunaan. Muttei niin reunaan että täydessä soralastissa oleva täysperävaunurekka olisi päässyt ohi. Nakkasin puoliksi keitetyt perunat tiskialtaaseen, astiat takaisin kaappeihin, ruoat jääkaappiin, pönkäsin pääskyn kuljetusastian tyynyjen väliin ja komensin lapset pihalle. Puoliso palasi auton kanssa metsätien päästä siirtämään vaunua. Siinä vaiheessa pienemmän lapsen yllätystensietokyky ylittyi ja matkajännitys purkautui ryöppynä. Isompi lapsi sai kepistä niskaan ja tuli haukutuksi saatanan homoksi. Toivoin, että rekkakuskilla olisi mäkäräisten ja helteen takia ikkunat kiinni ja humpparadio täysillä.

”Miks me ei olla semmonen normaali perhe, jotka menee leirintäalueelle? Miks, MIKS pitää tulla jonnekin keskelle metsää aina?”

Pyysin isompaa lasta miettimään skenaariota, jossa pienempi lapsi ajaa häntä lerintäalueella takaa kepin kanssa ja haukkuu saatanan homoksi. On kaikkien kannalta viisainta, että pysähdymme aina keskellä metsää. Pienempi lapsi ei kestä minkäänlaista matkustamista. Liian moni asia muuttuu liian nopeasti. Vaikka Volvon perässä kulkee Matilda-kotilo, jossa on kaikki tuttua. Sekään ei riitä. Kaikki tiesivät jo lähtiessä, että kolmen yön asuntovaunumatka tulisi vaatimaan kuukauden toipumisajan jokaiselta. Mutta silti lähdettiin.

Rekka pääsee ohi ja puoliso palaa metsään. Minä nostan perunat takaisin tulelle ja katan pöydän uudelleen, ruokin tervapääskyn ja istutan lapset eri puolille vaunua. Teen heistä palkkamurhaajia. Lupaan maksaa jokaisesta listitystä mäkäräisestä sentin. Itikoita litistellessä lapset kiistelevät siitä miten sana ’fucker’ kirjoitetaan. Pienempi on sitä mieltä, että tietysti ’fako’, isompi veikkaa että ’fugger’.

Tartun tilaisuuteen, täytyy ottaa se minkä saa. Opetan lapsia tavaamaan fucker. Näistä tilanteista syntyy niitä lapsuusmuistoja, jotka kantavat. Lapset voivat aikanaan muistella, että soliferin lappapuuronvärisillä penkeillä sitä istuttiin ja tapettiin mäkäräisiä kun äiti opetti miten vittupää tavataan englanniksi. Ihan tätä en kuvitellut kun tähän äitihommaan aloin, mutta mitä pienistä.

Matkalla on uimarantoja ja mukavia nähtävyyksiä. Pienempi lapsi kiroaa kuin merimies eikä häntä voi ottaa mukaan mihinkään. Takapenkillä matkustaa minun ja lapsen välissä pehmolelukoira, joka puskuroi matkaa. Koiraa pelottaa kaikki, mutta se yrittää esittää kovaa. Se kertoo pienemmälle lapselle, että sen nimi on Perse ja että se vetää kaikkia vastaantulijoita turpaan. Pienempi lapsi nauraa ja koettaa saada koiraa ymmärtämään, että matkassa ei ole mitään pelättävää. Mutta koira vänkää vastaan: ”En pelkää yhtään mitään. Minä se vasta en pelkääkään!”

Kehotan lasta käyttämään itseään esimerkkinä ja kertomaan koiralle jonkun asian joka häntä pelottaa. Että jospa koira sitten rohkaistuisi myöntämään, että sitä oikeasti pelottaa. Lapsi miettii hetken ja kuiskaa koiralle, että häntä pelottaa se, että menettää kaiken. ”Ihan kaiken.” Koira myöntää, että häntä pelottaa ihan sama asia. Että siksi hän esittää niin kovaa koko ajan. Pienempi lapsi rutistaa koiraa lujasti ja sanoo ”Älä huoli niin kovasti, kaikki on hyvin”.

 

Viivakoodivammaistuki

Olemme arvioineet, että lapsen sairauteen tai vammaan liittyvästä hoidosta aiheutuu vaativaa ja päivittäin huomattavasti aikaa vievää rasitusta ja sidonnaisuutta terveeseen samanikäiseen lapseen verrattuna.

Huikkaan lapselle, että tämän vammaistuki on uusittu taas kerran. Lapsi inhoaa nimeä vammaistuki ja protestoi joka kerta, ettei ole vammainen. Tällä kertaa hän raivoaa myös jostakin muusta asiasta huomattavasti aikaa vieden ja rasittaen terveeseen samanikäiseen lapseen verrattuna. Puoliso huomauttaa, että lapsi ei käyttäydy kuten normaalit ihmiset.

– Minä OLEN normaali ihminen
– Niin olet, muttet KÄYTTÄYDY kuten normaali ihminen
– Jos minä olen normaali ihminen ja käyttäydyn näin, niin sitten se käytös on normaalin ihmisen käyttäytymistä.

Purskahdamme nauruun. Normaaliuteen vetoaminen on väsynyttä ja vinoutunutta, mutta lapsen argumentaatio on ilahduttavan näppärää.

Vietän kesälomalaskeutumisviikkoa. Vähensin työmäärän puoleen ja teen aktiivisesti kaikkia niitä asioita, joista tulee hyvä mieli. Suunnittelen kerrankin useamman päivän ruoat kerralla, keittokirjoista ja Glorian Ruoasta & Viinistä (itsetehdyt pitaleivät tilli-cashew-tahnalla!). Teen ruokaostokset viimeinkin saapuneella uudella pankki- ja luottokortilla ja voin käyttää itsepalveluautomaattikassoja. Ei enää tavallisten ihmisten käteiskassajonossa seisomista. Vaan oman elämän haltuun ottamista ja keulasta johtamista, viivakoodi kerrallaan.

Teen ensimmäiseksi ruoaksi peruna-juureskeittoa tryffeliöljyllä. Siihen ei ole hienoa kiiltävälehtistä ohjekirjaa ja niinpä siitä tulee viisi litraa sosekeittoa, jota lapset maistelevat irvistellen ja puoliso urheasti. Viidestä litrasta syödään toisenakin päivänä, jonka jälkeen lapset kysyvät toiveikkaana mitä illalliseksi on. Olen juuri haukannut palan juustopaahtoleivästä ja vastaan leipä suussa ”sipulisienipiirakkaa”, ymmärtäen samalla miten julma äiti olen. En saa estettyä naurukohtausta ja vedän juustoleipää henkitorveen. Lapsi ilkkuu, että sain ansioni mukaan. Kuka sadisti syöttää kaksi päivää pahaa juureskeittoa ja tekee päälle sipulisienipiirakkaa.

Istun lapsen terapiavastaanoton aulassa ja ohjaan lapsen kerta toisensa jälkeen takaisin terapeutin huoneeseen. Kolmen viikkokerran piti kuulemma vähentää haastavaa käyttäytymistä kotona, mutta se on lisännyt sitä huomattavasti. Terapiapäivät, eli joka toinen viikonpäivä, ovat jännittynyttä ja väsynyttä lapsen pahan olon puskurointia. Lataan instagramiin kuvia hanhenpojista ja saksanpähkinäkakusta, aurinkoisia hevoskuvia ja voikukkaseppeleitä. Samalla iso huomattava kolumnisti kirjoittaa, että sosiaaliseen mediaan postataan vain aurinkoisia täydellisiä kuvia ja että katsoja saa kuvista paineita ja ahdistusta siitä, ettei oma elämä näytä samalta. Hän ei varmaankaan ole itse ollut sellaisen elämän viivakoodijohtaja, joka on jatkuvasti aika raskasta ja jossa joka tuotteen piippauksella täytyy keskittyä siihen, että vajoaako synkkyyteen vai keskittyykö kuitenkin hyvään ja kauniiseen.

Minulla on hypoteesi. Jos otettaisiin tarkasteluun sadan erityislapsen tai muulla tavalla kuormittavassa perhetilanteessa elävän vanhemman instagram-tilit, niistä löytyisi pääasiassa hienoja ja kauniita kuvia hyvistä ja iloisista asioista.

Sosiaalisen median kuvitukset kertovat yhtä vähän kuvittajan elämän todellisesta kokonaisuudesta kuin tutkimuksissa lapsille annetuilla kameroilla otetut kuvat lasten elämästä. Mutta sillä nimenomaan on merkitystä. Kuvilla ja sanoilla saa pidettyä kiinni elämän hyvästä ja kauniista, hienosta, ehkä jopa kadehdittavasta – koska arjessa harvoin tuntuu siltä.

Hehkutuksen sijasta päivittäin huomattavasti aikaa vievää rasitusta ja sidonnaisuutta kestävän äidin somekuvat ovat hengähdystaukoja. Todisteaineistoa siitä, että ihan kaikesta löytyy kaunista. Oman elämän kuvittamista ja näkyväksi tekemistä – olemassa olemista – omilla ehdoillaan, ilman vammaistukea tai puolison masennuslääkkeitä. Itsepalveluautomaattikassa, jonka äärellä tuotteiden viivakoodit voi vedellä vaikka värijärjestyksessä jos niin haluaa.