häpeä

Sairaan kaunis mieli

”Miten te puhutte lapselle siitä?”

”Siis joutuuko hän olemaan siellä yötä?”
”Lääkitäänkö hänet? Onko siellä sairaalasänkyjä?”
”Saako siitä puhua?”
”Ei kai teidän tarvitse puhua siitä muille…?”

Ensin pienemmälle lapselle kerrottiin, että hän siirtyy käymään koulua paikkaan, jossa on ”tutkimuskoulu” jossa selvitetään, että miten aikuiset osaisivat auttaa häntä enemmän silloin kun tulee liian paha olo. Ajateltiin, että turhaan puhutaan sairaalasta ja sairaalakoulusta, kuulostaa liian hurjalta. Ajateltiin, että ei kyseessä ole välttämättä sairaus jonka voisi parantaa. Ehkä häiriö, tai poikkeavuus – lapsi on erilainen. Ajateltiin, että ei haluta että lasta luullaan mielisairaaksi, vältettiin sanaa ”psykiatria”. Koska entä jos se leimaa. Toiset isovanhemmatkin ovat viimeiseen asti ehdotelleet, että josko kaikki nyt kuitenkin ratkeaisi kotona. Ihan kodin seinien sisäpuolella. Ettei kenenkään tarvitsisi tietää.

Mitä ihmettä: häpeämmekö me? Häpeänkö minä lasta tai sellaisen lapsen puolesta, jonka peruskokemus itsestään rakentuu jo ennestään häpeälle? No hyi helvetti nyt sietää itse hävetä!

Lapsi itse puhuu jatkuvasti sairaalakoulusta. Tutustumiskäynnillä pienten lasten yksikössä puhuttiin lapselle koko ajan osastosta. Niinpä nyt lapsi itse ”menee osastolle ja sairaalakouluun”. Ja jälleen kerran pienempi lapsi palautti vanhempansa jaloilleen: sitä, että psykiatriseen hoitoon liittyy niin paljon ennakkoluuloja, häpeää ja piilottelua, ei todellakaan pureta kiertoilmauksilla tai olemalla hiljaa. Se olisi karhunpalvelus lapselle itselleenkin. Häntä oltaisiin hävetty – hänen erilaisuuttaan piiloteltu ja kiertäen kaunisteltu. Senkö pitäisi rakentaa hyvää ja tervettä itsetuntoa, kokemusta itsestä arvokkaana juuri sellaisena kuin on?

Mielen häiriöt, sairaudet tai ominaisuudet ovat erityisen hävettäviä, pelottavia ja salailtavia, eikö? Skitsofrenia, kaksisuuntainen mielialahäiriö, autismin kirjo, masennus, ahdistus, psykoosit eivät ihan solju mammakeskusteluihin siinä määrin kuin vesirokko, parvorokko, korvatulehdukset tai oksennustauti. Täitkin alkavat olla jo siinä rajalla, että kehtaako niitä kertoa olevan. Kihomadoista ei puhuta ellei ole aivan pakko tunnustaa. Miksi? Ei taida olla kenenkään omaa syytä, ei sairastuneen ihmisen eikä lähiympäristön, jos iskee parvorokko tai vaivaa korvatulehdusputki. Vielä vähemmän on ihmisen itsensä vika jos on syntynyt mieleltään erilaiseksi tai suistunut sellaiseksi. Miksi se hävettää? (Ymmärrän toki mitä kaikkia mahdollisia vastauksia on, ymmärrän miten läpensä ennakkoluuloisia sekä yhteiskunta rakenteena että kanssaihmiset yksilöinä osaavat olla, mutta kysyn silti. Aina pitää kysyä. Pitäisikö sen hävettää? Miksi se silti hävettää?)

Häpeä saa aikaan pahaa jälkeä. Siksi pitää puhua. Joskus myös niiden puolesta, jotka eivät osaa, halua itse, jaksa tai uskalla.

Yleensä asiat joista ei tiedä ovat pelottavimpia, niitä kohtaan on eniten ennakkoluuloja.

”Miten te puhutte lapselle siitä?”
”Että hän vaihtaa koulua hetkeksi ja jos hyvin käy niin aikuiset oppivat auttamaan häntä saamaan lisää tsemppitarroja koulussa.”

”Siis joutuuko hän olemaan siellä yötä?”
”Taksi hakee hänet kotipihasta joka aamu ja tuo takaisin iltapäivästä; hänellä on oma autonkuljettaja!”

”Lääkitäänkö hänet? Onko siellä sairaalasänkyjä?”
”Siellä on pleikka ja Wii, kaapit täynnä lautapelejä ja kirjoja, jokaiselle oma aikuinen ja aika monta ninjaturtles-lelua.”

”Saako siitä puhua?”
”Lapsi haluaa että siitä puhutaan. Hän on ylpeä siitä.”

”Ei kai teidän tarvitse puhua siitä muille?”
”Ehdottomasti kyllä, siitä täytyy puhua. Kysy lisää.”

Advertisements