kanelipulla

Pullamössötyrannilapsista

Yritän kompensoida sitä, että olen laittamassa lapsille perunamuusia jauheesta ja pinaattilättyjä paketista. Se oli lasten toiveruoka, mutta silti. Kysyn ison kysymyksen ja koetan viestiä jokaisella ihokarvallani, että todella haluan kuulla vastauksen. Ajattelen että eineksiä voi hyvin kompensoida aidolla kiinnostuksella lastensa ajatuksia kohtaan.

”Minkä asian te toivoisitte tapahtuvan tulevaisuudessa?”

Isompi lapsi ei epäröi hetkeäkään. Yritän hakea kynää ja paperia kun pöydässä suolletaan suomalaisen koulutusjärjestelmän vallankumousta Felixin jauhemuusilusikallisten väleissä. Felix, Felix, Felix, Felix – reformia ruokapöytään!

”Mä toivoisin, että koulu muuttuis. Että sitä ei olis niin paljon peräkkäin, joka päivä samassa paikassa koko ajan. Että välillä olis taukoja, useampia taukoja; siis niin että kaikki lomat ei olis niin pitkiä vaan olis lyhyitä lomia usein. Vois olla myös koulupäiviä muualla. Että koulu ei olis niin tylsää. Sen pitäis olla oikeasti kiinnostavaa. Koulun pitäis olla sellaista, ettei tule paha olo mennä sinne; siis koulunhan pitäis olla mukavaa, oppimisen, mutta ei se ole! Läksyistä ei tarvis olla niin vihainen, ja kaikki asiat pitäis selittää selvemmin. Että niinku koulu ei olis koulu! Kaikki ei näyttäis niin koululta vaan erilaiselta. Tuolien ei tarvitsis olla kovia. Opettajat vois olla sellaisia, että jos joku ei ymmärrä jotain niin pitäis sanoa selvemmin.”

Einespäivällinen tuntuu yhtäkkiä parhaalta keksinnöltä pitkään aikaan. Raapustan ruutuvihkoon lapsen ajatuksia ja lähetän kiitoksia Saarioisten täysautomatisoiduille pinaattilättykoneille. Ne ovat ikään kuin minun käsieni etäulottuvuuksia: olen hybridi pinaattilättyäiti, puoliksi ihminen puoliksi Saarioisten kone. Jos olisin vääntänyt lätyt itse alusta lähtien, olisin tässä vaiheessa vetäytymässä lukemaan Murakamia kahvin kanssa: ”Hei syökää nyt, mun tarvii hetki levätä. Viekää astiat tiskipöydälle kun on valmista. Kiitos.” sanoisin.

Mutta nyt sanon:
”Kuule, ihan loistavaa. Tiesitkö, että aikuisten työssä jaksamista ja viihtymistä on tutkittu ja siitä on selvinneet just melkein nuo samat asiat! Sä tiedät siis että mä mietin näitä asioita työkseni. Miks mä en ole koskaan kysynyt sulta?”
”Emmätiiä”
”Meillä muuten sai olla eilen sisällä yhen välkän jos halus”
”Oho, miten nyt silleen?”
”Jos pelotti se auringonpimennys”
”Pelotti?”
”Niin. Tosi moni jäi sisälle kun niitä pelotti, että jos vahingossa katsoo sinne päin niin tulee sokeaksi. Äiti ne luuli oikeasti, että auringonpimennyksen aikana on ulkona vaarallista!”

Lehdessä lukee, että maailmalla seurataan innoissaan ilmiömuotoisen opetuksen saapumista suomalaiseen opetussuunnitelmaan. Se ei ehtinyt vielä tähän auringonpimennykseen, joka oli ilmiönä ilmeisesti suurimmalle osalle lapsen luokkakavereita kirjaimellisesti kuin ulkoavaruudesta. Opettajat olivat selvästi tunnistaneet että joitakin lapsia pelottaa ja tarjonneet mahdollisuuden jäädä sisälle. Eikö ketään ihmetyttänyt miksi pelottaa? Jos siksi, että auringonpimennys ilmiönä ja tapahtumana tuntuu jotenkin pelottavalta, olisi kai sitä pelkoa voinut vähän hälventää, että ei se maailmanloppu todennäköisesti nyt tällä kahdentoista välkällä tule. Jos pelotti siksi, että auringonpimennys sokaisee, olisi sitäkin luuloa voinut vähän hilata maanpintaa kohti ja selittää miksi aikuiset hokevat, ettei aurinkoa kohti saa katsoa.

Ei. Siellä istui puoli luokkaa lapsia sisällä ja missasi elämänsä ainoan melkein täydellisen auringonpimennyksen. Valtavan hienoa.

En ole sitä mieltä, että lapsilta pitäisi nyhtää koulujärjestelmän uudistamisen parametrit. En ole sitä mieltä, että koulun pitäisi olla helppoa viihdettä – huomatkaa, että lapsi toivoi koulun tuntuvan mukavalta, se ei ole sama asia kuin helpolta. Mutta jos lapsi sanoo, että koulu ei ole mukavaa, tai vieläpä että kouluun tuntuu pahalta ja raskaalta mennä (olen varmistanut, ei kiusata; oppiminenkin sujuu ihan kivasti ja kavereita on). Niin silloin jonkun asian täytyisi muuttua. Ainut syy minkä keksin sille, ettei koulu muutu, on että me isot emme oikeasti haluakaan sen muuttuvan. Kauniissa puheissa ollaan kyllä huolissaan siitä, että suomalaislapset eivät viihdy koulussa.

Mutta oikeassa elämässä me olemme sitä mieltä, että niin se kuuluu ollakin: ”Älä valita, kyllä se siitä, ei kaiken tarvi olla hauskaa”, ”Voi niitä nykyajan lapsia, mihinkään ei jakseta keskittyä enää”, ”Minkähänlaiset vanhemmatkin niillä on kun lapsi ei pysy penkissä minuuttia kauempaa”. Me taidamme salaa haluta, että koulu pysyy aivan juuri sellaisena kuin aina ennenkin. Koska ei sen kuulu olla mukavaa.

Joskus mietin miltä tämä yhteiskunta näyttää ja kuulostaa isommalle lapselle, joka jo lukee ja kuulee ja ymmärtää ja jota aikuisten puheet kiinnostavat. Kuuleeko hän koskaan, että suomalaisista lapsista sanottaisiin jotakin hyvää? Pisa-tuloksethan ovat opettajien ansiota – niistä pullamössötyrannilapsista huolimatta hankittuja pisteitä. Lapset ovat haastavia, vaikeita, niiden vanhemmat avuttomia ja kyvyttömiä; opettajat väsyvät koska lapset ovat niin levottomia. Lapset eivät liiku, pelaavat liikaa, ovat kurittomia ja holtittomia ja laiskoja.

Facebookin feedissä norjalainen tuttu linkitti jutun, jonka ymmärsin ruotsin kielen taidollani niin, että opettaja kehui julkisesti sitä miten hienoja oppilaita hänellä on. Että hän voi tehdä työtään hyvin koska hänen oppilaansa ovat aivan erityisen hienoja ihmisiä. Vaikka ruotsin taidolla luettu norja saattaa pettää, en silti usko, että hän tarkoitti kaitsevansa pohjoiskorealaista lapsikatrasta, joka tottelee jokaista pikkurillin heilautusta.

Mikä meitä pelottaa? Istummeko sisällä tunkkaisessa homekoulussa ja annamme auringonpimennyksen mennä ohi. Koska pelottaa. Ja sisällä saa istua.

Advertisements

Vittumainen leikkaus

Osteotomia periacetabularis a.m. Ganz
Seppänen – Junnila – Mikola – esh. opiskelija
Q65.81 Dysplasia acetabuli coxae l. dx.

Se oli petollista. Simo oli ikäiseni, itsevarma ja rento – ortopedin ruumiillistuma. ”Se on sitten huomattavan iso leikkaus” sanoi Simon suu OYSin klinikalla, mutta sen silmät kiilsivät ajatuksesta, että saa lähettää minut kollegalleen: ”Pyydetään kohteliaimmin PAO-leikkausharkintaan kollega Seppäselle TYKSiin” se saneli epikriisiin. Se hymyili. Minä hymyilin takaisin, olin korjattavissa! Parin kuukauden päästä Matti soitti Turusta. Se kuulosti Simoa varttuneemmalta, mutta ei vielä uransa loppupuolella olevalta, käytti hauskoja ilmauksia, oli itsevarma ja rento – ortopedit on todellakin mun uusia suosikkilääkäreitä. ”Sulla on vaan huonoja vaihtoehtoja, joista tämä on paras”. Lonkan dysplasia ”on niin graavi” (minä mietin vain lohta), että ”en alkais siihen edes tekoniveltä kiinnittää”. Puhuin puhelimessa autossa, lapset riiteli takapenkillä ja pidin toista kättä korvalla, että kuulin. ”Joo, kyllä mä suostun” taisin sanoa. Matti ja Simo varmaan heittää yläviitoset jossain Suomen Ortopedien yhdistyksen vuosikokouksessa.

”Jännittääkö sua huominen leikkaus?” kysyi punatukkainen kiva iltavuoron hoitaja osasto kolmosen ysihuoneessa. ”En mä osaa jännittää”. ”On se kurjaa, että noin nuorelle joudutaan tekemään näin iso leikkaus” huokaili aamuvuoron hoitaja.
”Niin”
”Jännittääkö?”
”Ei”
”Hyvin se menee”
”Joo”

Leikkaussalissa oli mahtavaa. ”Täällä on yleensä neljä ihmistä, mutta tämmöisissä isommissa leikkauksissa enemmän. Tänä aamuna meitä on kymmenen. Nyt tulikin kirurgi paikalle, onko sulla jotain mitä haluaisit kysyä häneltä?”
”Joo, että jännittääkö sitä?”
”Hei Matti, potilas haluaa tietää jännittääkö sua!”
”Ei kovin paljoa” sanoi Matti. Sitä hymyilytti, mutta ei kovin paljoa. Sitten joku opetti harjoittelijaa laittamaan kanyylin ”Älä kuitenkaan tohon tatskan päälle laita!”, mutta se ei onnistunut tarpeeksi nopeasti ja anestesialääkäri tuli hätiin. Sitten niitä letkuja tulikin ennen ja jälkeen leikkauksen, niistäkin olisi voinut päätellä että on Iso Leikkaus. Epiduraali/kipupumpun letku selästä, katetri jalkovälistä, dreeni leikkaushaavasta, happiviikset nenän alta, tippaletku kädestä, joku mittari sormessa ja pari lätkää piuhoineen rinnassa. Ja minä olin tikahtua siihen miten mahtavaa se oli.

Siis minä – tämmöinen joku vaan – pääsin leikkaukseen! Eikä mihin tahansa nielurisaleikkaukseen, vaan oli tullut ihan selväksi, että tämä oli Iso Leikkaus. Eihän mulle voi tapahtua mitään näin jännää. Minä visioin että Matti ja Simo kutsuvat minut sinne Suomen ortopediyhdistyksen vuosikokoukseen niiden tähtipotilaaksi, jonka lonkan dysplasia oli tosi graavi, mutta jonka ne sankarillisesti diagnosoivat ja leikkasivat. Pitäisin puheen potilaan näkökulmasta ja me kilisteltäisiin siellä kuoharit, tai ortopedit ehkä juo oikeaa samppanjaa. Minulla ei olisi korkkareita koska a) en pidä niitä muutenkaan ikinä, ja b) ne on ortopedien inhokkikengät. Voisin korostaa tuota b-syytä. Ja voisin johonkin väliin ujuttaa, että tiesivätkö tohtorit leikanneensa dosenttia.

Mutta minä en ollutkaan ihan unelmapotilas. ”Nostapa kantapää ilmaan”, ”Tunneksä tätä jalkaa ollenkaan?”, ”Koitas liikuttaa polvilumpiota”. Matti piti pokan, mutta seuraavana tulleen fysioterapeutin naama venähti: ”Tota… onks sulle lääkäri sanonu tästä mitään?”. Minä olin vielä leikkausfiiliksissä, ja sairaalan ruokapalvelufiiliksissä (kaikki tarjoillaan sänkyyn! romanttisinta ikinä!). Hihkuin innosta: minun leikkauksessani tapahtui joku komplikaatio ja voin vaatia korvauksia. Tämäkin vielä. Kunnes muistin, että Matti oli puhelimessa sanonut, silloin kun pienempi lapsi veti isompaa takapenkillä tukasta, että leikkaukseen liittyi häviävän pieni hermovaurion riski. ”Potilasta on informoitu riskeistä” luki paperissa. Siinä olisi pitänyt lukea ”Potilas on ensin todettu auktoriteetteihin uskovaksi ja sen jälkeen hurmattu kahden ortopedin meriiteillä, statuksilla, valkoisilla takeilla ja silmäniskuilla. Potilas luulee sisäistäneensä riskit, mutta elää elämäänsä kuin elokuvaa eikä suostu uskomaan että leffa loppuu huonosti. Leikataan kiireesti ennen kuin tokenee.”

Periasetabulaarinen osteotomia oli todellakin Iso Leikkaus. Lonkkamalja taottiin ja sahattiin kokonaan irti. Lantio siis murrettiin kolmesta kohtaa, lonkkamalja käännettiin uuteen asentoon ja ruuvattiin kahdella pitkällä ruuvilla paikalleen. Mutta toipumisaika on paljastanut PAO:n todellisen karvan. Vittumainen leikkaus. Ensimmäiset viikot kaikki olivat valmiita joustamaan ja auttamaan ja olivat huolissaan kivuista. Minä sen sijaan epäilin, että minulle oltiin tehty plaseboleikkaus. Avattu ja odotettu viisi tuntia ja suljettu taas, metalliniiteillä vielä että tulee uskottavuutta. En ollut kipeänä lainkaan. Mutta eihän sitä voinut sanoa. Olisi pilannut ihmisten hyvän myötätunnon.

Kaksi kuukautta myöhemmin, kun kukaan ei edes enää muista, että olin leikkauksessa, ovat kivut pahimmillaan. Jalka ei toimi vieläkään, koko reisi on turta häpyluuhun asti. Liikkuminen sattuu koko ajan. Makaaminen sattuu, kääntyminen sattuu, istuminen sattuu. Lapset eivät enää jaksa auttaa, mies raukka on uupunut autettuaan jo niin paljon. Panacodeja ja Vimovoa kuluu ennätysmääriä. Mutta enää ei voi valittaa. Eihän sitä kukaan jaksa enää kuunnella, pilaisi vain ihmisten hyvän mielen. Vittumaista – vai onko sittenkään?

Sillä tässä se silver lining piileekin. Kaikki sankarit on hiljaisia kärsijöitä, eikö olekin. Ei niille leivota pullaa tai auteta niitä kadun yli. Ne auttaa toisia, eikä kukaan tiedä että ne kärsii itsekin. Paitsi tietysti katsojat, joille se kerrotaan zoomaamalla sankarin hikikarpaloiseen otsaan tai vaivihkaiseen käden liikkeeseen, joka paljastaa lihaskrampin. Ne on kunnon protestanttisia marttyyrisankareita. Ne on sellaisia jotka on nähneet toisen puolen. Jotka tietää enemmän. Mutta vaikenee.

Mä lähden nyt ompelemaan itselleni viittaa ja naamiota. Kiinnitän viittaan kanansulkia vaimentamaan kahinaa. Ja kohta kohistaan: Hip Bitch iski jälleen – kaupunkilaiset haistoivat tuoreen kanelipullan heti aamusta.