kansainvälinen adoptio

Sairaan kaunis mieli

”Miten te puhutte lapselle siitä?”

”Siis joutuuko hän olemaan siellä yötä?”
”Lääkitäänkö hänet? Onko siellä sairaalasänkyjä?”
”Saako siitä puhua?”
”Ei kai teidän tarvitse puhua siitä muille…?”

Ensin pienemmälle lapselle kerrottiin, että hän siirtyy käymään koulua paikkaan, jossa on ”tutkimuskoulu” jossa selvitetään, että miten aikuiset osaisivat auttaa häntä enemmän silloin kun tulee liian paha olo. Ajateltiin, että turhaan puhutaan sairaalasta ja sairaalakoulusta, kuulostaa liian hurjalta. Ajateltiin, että ei kyseessä ole välttämättä sairaus jonka voisi parantaa. Ehkä häiriö, tai poikkeavuus – lapsi on erilainen. Ajateltiin, että ei haluta että lasta luullaan mielisairaaksi, vältettiin sanaa ”psykiatria”. Koska entä jos se leimaa. Toiset isovanhemmatkin ovat viimeiseen asti ehdotelleet, että josko kaikki nyt kuitenkin ratkeaisi kotona. Ihan kodin seinien sisäpuolella. Ettei kenenkään tarvitsisi tietää.

Mitä ihmettä: häpeämmekö me? Häpeänkö minä lasta tai sellaisen lapsen puolesta, jonka peruskokemus itsestään rakentuu jo ennestään häpeälle? No hyi helvetti nyt sietää itse hävetä!

Lapsi itse puhuu jatkuvasti sairaalakoulusta. Tutustumiskäynnillä pienten lasten yksikössä puhuttiin lapselle koko ajan osastosta. Niinpä nyt lapsi itse ”menee osastolle ja sairaalakouluun”. Ja jälleen kerran pienempi lapsi palautti vanhempansa jaloilleen: sitä, että psykiatriseen hoitoon liittyy niin paljon ennakkoluuloja, häpeää ja piilottelua, ei todellakaan pureta kiertoilmauksilla tai olemalla hiljaa. Se olisi karhunpalvelus lapselle itselleenkin. Häntä oltaisiin hävetty – hänen erilaisuuttaan piiloteltu ja kiertäen kaunisteltu. Senkö pitäisi rakentaa hyvää ja tervettä itsetuntoa, kokemusta itsestä arvokkaana juuri sellaisena kuin on?

Mielen häiriöt, sairaudet tai ominaisuudet ovat erityisen hävettäviä, pelottavia ja salailtavia, eikö? Skitsofrenia, kaksisuuntainen mielialahäiriö, autismin kirjo, masennus, ahdistus, psykoosit eivät ihan solju mammakeskusteluihin siinä määrin kuin vesirokko, parvorokko, korvatulehdukset tai oksennustauti. Täitkin alkavat olla jo siinä rajalla, että kehtaako niitä kertoa olevan. Kihomadoista ei puhuta ellei ole aivan pakko tunnustaa. Miksi? Ei taida olla kenenkään omaa syytä, ei sairastuneen ihmisen eikä lähiympäristön, jos iskee parvorokko tai vaivaa korvatulehdusputki. Vielä vähemmän on ihmisen itsensä vika jos on syntynyt mieleltään erilaiseksi tai suistunut sellaiseksi. Miksi se hävettää? (Ymmärrän toki mitä kaikkia mahdollisia vastauksia on, ymmärrän miten läpensä ennakkoluuloisia sekä yhteiskunta rakenteena että kanssaihmiset yksilöinä osaavat olla, mutta kysyn silti. Aina pitää kysyä. Pitäisikö sen hävettää? Miksi se silti hävettää?)

Häpeä saa aikaan pahaa jälkeä. Siksi pitää puhua. Joskus myös niiden puolesta, jotka eivät osaa, halua itse, jaksa tai uskalla.

Yleensä asiat joista ei tiedä ovat pelottavimpia, niitä kohtaan on eniten ennakkoluuloja.

”Miten te puhutte lapselle siitä?”
”Että hän vaihtaa koulua hetkeksi ja jos hyvin käy niin aikuiset oppivat auttamaan häntä saamaan lisää tsemppitarroja koulussa.”

”Siis joutuuko hän olemaan siellä yötä?”
”Taksi hakee hänet kotipihasta joka aamu ja tuo takaisin iltapäivästä; hänellä on oma autonkuljettaja!”

”Lääkitäänkö hänet? Onko siellä sairaalasänkyjä?”
”Siellä on pleikka ja Wii, kaapit täynnä lautapelejä ja kirjoja, jokaiselle oma aikuinen ja aika monta ninjaturtles-lelua.”

”Saako siitä puhua?”
”Lapsi haluaa että siitä puhutaan. Hän on ylpeä siitä.”

”Ei kai teidän tarvitse puhua siitä muille?”
”Ehdottomasti kyllä, siitä täytyy puhua. Kysy lisää.”

Advertisements

Tavallinen on hyvä

Ehkä suurin kysymys on se, onko se aina lapsen paras lainkaan, jos hänet adoptoidaan toiselle puolelle maailmaa. Jos hän on ehtinyt elämänsä kaksi ensimmäistä vuotta rakentaa koherenttia käsitystä itsestään lastenkodin lapsena. Jos hänen selviytymiskeinonsa ja kiintymyssuhteensa ovat muotoutuneet lastenkodin arkeen, joka ei ole ydinperheen arkea, mutta yhtä kaikki ehkä silti aivan hyvää arkea. Onko se lapsen etu, että hänet tempaistaan ydinperheeseen ja yhtäkkiä koko hänen siihenastisesta elämästään tulee vääränlaista? Hänen pitäisi yhtäkkiä iloita – eikä ahdistua – siitä, että kaksi aikuista kohdistaa häneen intensiivisesti huomiota ja odottaa häneltä positiivista reaktiota.

Pienemmän lapsen ensimmäisenä iltana omassa kodissa viisi vuotta sitten istuin hänen sänkynsä reunalla valmiina nukuttamaan hänet. Yritin silittää, mutta lapsi työnsi käden pois. Lauloin, mutta lapsi nosti käden suulleni. Sitten istuin vain hiljaa. Ajattelin, että nyt hänen ei enää koskaan tarvinnut nukahtaa yksin pimeään huoneeseen. Istuin sängynlaidalla puoli tuntia ja lapsi vain pyöriskeli. Kun nousin käydäkseni sammuttamassa keittiöstä valot, nukahti lapsi sillä sekunnilla kun poistuin huoneesta. Hän oli oppinut pärjäämään itse ja kaikenlainen ylimääräinen huomio oli vain vaikeaa ja häiritsevää. Kesti kaksi vuotta, ennen kuin hän eräänä yönä nähtyään painajaista vaelsi meidän makuuhuoneeseemme ja nukahti keskelle isoa sänkyä.

Suurin osa lapsista toki asettuu mielellään ja kohtuullisen nopeasti ydinperheen lapseksi. Ottaa vieraat aikuiset äkkiä erityisiksi aikuisiksi – äidiksi ja isäksi – ja luottaa. Mutta sitten on niitäkin lapsia, joita kiinnostavat aikuisia enemmän tavarat ja samanlaisina pysyvät asiat, ja joita häiritsee huomion kohteena oleminen. Ja niiden vahingoksi keskikokoisen kaupungin asumalähiön Citymarketissa asioi 99% vaaleita ihmisiä ja yksi tumma ei voi sulautua joukkoon vaikka kuinka haluaisi. Ja vaikka kuinka se naapurin mummo tarkoittaisi hyvää, se olisi silti huomiota sille lapselle joka millään ei kestä sitä, että häntä katsotaan. Ja kun hän ei kestä niin hän käyttäytyy huonosti ja naapurin rouva pahastuu – miten kiittämätön ja huonotapainen lapsi. Ja lapsi häpeää.

Se lapsi vain haluaisi olla rauhassa. Että kukaan ei huomaisi tai pyytäisi mitään. Olisiko sellaisen lapsen ollut parempi kasvaa lastenkodissa, jossa hän olisi rauhassa saanut rakentaa käsityksensä itsestään juuri sillä tavalla erilaisena, että on kasvanut lastenkodissa, oppinut selviytymään siellä ja tehnyt elämästään riittävän hyvää. Parempi kuin että hän joutuu koko ajan mukautumaan ydinperheeseen, kiintymään ja näyttämään kiintymystä kun sitä odotetaan, vaikka se ahdistaa. Entä jos sitä ei voikaan korjata, että hän joutui vauvana makaamaan liian kauan yksin, hoitamatta? Että hän odotti, viikkoja, että joku ottaisi syliin. Että joku katsoisi silmiin. Entä jos sitä ei voikaan korjata aivan kaikkien lasten kohdalla? Ja entä jos kaikella korjaamisella vain viestittää sellaiselle lapselle, että hänessä on koko ajan vikaa. Että meille kelpaa vain tietynlainen kiintymyssuhde. Että on olemassa vain yhdenlainen oikea ja terve tapa kiintyä.

Meillä on luettu kiintymyssuhdeteoriat ja adoptio- ja sijaislapsikirjallisuus etuperin ja takaperin ja päällään seisoen. Meillä on tehty ihan kaikkea mitä kirjoissa sanotaan, keksitty  mitä kirjoissa ei sanota ja kokeiltu sitäkin. Silti meillä on lapsi, joka käyttää kaikki käytettävissä olevat voimansa, jotta ei tule rakastetuksi tai huomatuksi. Ja jonka ympärillä koko perhe käyttää kaikki voimansa, jotta jaksaisi yrittää aina uudelleen ja uudelleen osoittaa ja elää todeksi sitä miten rakastettu lapsi onkaan.

Minulla on esikoinen, joka änkää syliin, riippuu kaulassa, katsoo silmiin, haluaa kuulla että on rakastettu, haluaa pusuja ja silitystä ja lupaa isona huolehtia äidistään aina, itkee jo sitä että äiti kuolee joskus. Minulla on kuopus, joka ei halua syliin, katsoo silmien sijasta olkapäihin, jännittää kaikki lihaksensa silitettäessä, sanoo haluavansa uuden äidin, mutta työmatkani jälkeen toteaa, että en saisi olla poissa koska hän on tottunut siihen, että minä olen kotona; se on tavallista, ja tavallinen on hyvä. Minulle käy kummankinlainen kiintyminen. Kumpikin ottaa vastaan sen mitä tarvitsee. Monellakin mittapuulla pienemällä lapsella on häiriö, puute, vamma tai kykenemättömyys. Ja monen mielestä minun pitäisi olla terapeuttinen vanhempi, joka korjaisi tuon häiriön. Mutta jos keskityn vain korjaamaan, keskityn itse siihen, että lapsessa on vikaa. Keskityn siihen mitä minä haluaisin: toisen lapsen joka tarvitsisi minua muutenkin kuin tavanomaiseksi rekvisiitaksi.

Mutta minun pienempi lapseni on hieno juuri nyt. ”Äiti mä en ole ihana. Sä sanoit äsken, että mä ärsytän. Mä en voi olla ihana”. ”Sä osaat kyllä ärsyttää, olet siinä ihan superhyvä. Mutta ihana sinä olet aina. Voi olla yhtä aikaa ärsyttävä ja ihana”. Minä voin olla yhtä aikaa läheinen ja lämmin äiti ja pysyä etäällä. Voin olla yhtä aikaa varma, että tein oikein ja epäillä jatkuvasti tehneeni sittenkin väärin. Pitsapohjan tomaattikastikkeeseenkin voi laittaa – täytyy laittaa – sokeria ja suolaa. Tässä kävi nyt näin. Enää meitä ei erota mikään.

Kaduttaako? (1/3)

”Tavoittelemanne henkilö puhuu väärää puhelua” hän sanoo, yrittäessään soittaa kaverilleen. Mökin portaissa hän pysähtyy keskivälille. Laskee tarkasti yläpuolellaan olevat askelmat ja alapuolelleen jäävät askelmat, tarkistaa vielä laskemalla ne uudelleen, astuu yhden alemmas ja toteaa ”Minä seison nyt keskimmäisellä portaalla”. Suuttuessaan harkitusti hän latelee Kapteeni Haddockmaisia solvauksia: ”Sinä senkin ihmisroska!”, ”Sinä olet esiapina!”. Hän on kauhistuttavan hyvä arvioimaan toisten ajatusten kulkua eli paljastamaan aikuisten manipulointiyrityksiä: ”Ei onnistu, yrität vain kehua minua siksi, että saisit minut seuraavaksi siivoamaan”.

Pienemmän lapsen henkiinjäämiseen on tarvittu pieniä ihmeitä matkan varrella. Ensimmäisten elinminuuttien elvytyksen jälkeen hän on selvinnyt laiminlyönneistä, hylkäämisistä, pinnasängyssä lähes vuorokauden ympäri makuuttamisesta, päivittäisestä tulvasta aina uusia ja uusia vieraita aikuisia ja lapsia, sairaaloista ja verikokeista, yhtäkkisestä maiseman ja maailman muutoksesta, kielen muuttumisesta, uusista ja uusista vieraista aikuisista, jatkuvista katseista taas vierailta aikuisilta, jotka hän on vasta isompana osannut kuvailla ”Äiti on pelottavaa kun ihmiset tuijottaa mua. Niillä on semmonen rämäkkä katse”.

Ja nyt meidän PISA-menestyjämme, tähtivientituotteemme, kansakunnan ylpeys ja helmi, koulutusjärjestelmämme ei selviä hänestä. Esikoulussa nostetaan kirjaimellisesti kädet pystyyn. Koulussakaan ei selvitä kovin paljon paremmin ”Hän on yksi haastavimmista lapsista kyllä koko urani aikana” toteaa viisitoista vuotta erityisopettajan töitä tehnyt opettaja puolisolle puhelimessa. Ja se syy, miksi aikuiset eivät selviä hänen kanssaan: hän ei tottele.

Niin yksinkertaista. Niin äärimmäisen raivostuttavaa. Jos hän kasvaisi syntymämaassaan, yhdessä maailman väkivaltaisimmista kulttuureista, hänet ehkä hakattaisiin tottelemaan. Jos me eläisimme viime vuosisadan alun Suomessa, hänet ehkä hakattaisiin tottelemaan. Mutta nyt nousevat kädet pystyyn. Hän on selvinnyt aivan itse tähän asti, mutta aikuiset pettävät hänet yhä edelleen. Kukaan ei tunnu voivan auttaa pientä lasta, joka ei luota aikuisiin. Hänestä eivät selviä psykologit, sosiaalityöntekijät, lastentarhanopettajat, erityisopettajat, koulunkäyntiavustajat, musiikkiterapeutit tai tanssinopettajat. Kaikki katsovat meitä surkuttelevan syyttävästi: ”Onko teillä kotona ollenkaan rajoja? Sanotteko te hänelle koskaan ei? Saako hän tehdä kotona mitä haluaa?”

Selkäni ja jalkani sulavat väsyneeksi mössöksi. En jaksaisi enää millään vastata, puolustautua kerta toisensa jälkeen ihmisille, joiden pitäisi auttaa eikä syyttää. ”Kyllä, meillä on selvät rajat ja säännöt ja kyllä, lapset myös noudattavat niitä kotona. Kyllä, me sanomme hänelle ei. Ei, hän ei todellakaan saa tehdä kotona mitä haluaa. Kyllä, opetamme hänelle syy-seuraussuhteita, monenlaisin pedagogisin keinoin, kyllä, myös kuvin”. Mutta tuntuu, että kysyjät ovat valmiita kuulemaan vain vastauksen ”Olet oikeassa, syy on kokonaan meissä”. Koska meidät aikuiset olisi niin paljon helpompi korjata kuin pieni lapsi. Syyllisten etsiminen niistä kahdesta ainoasta aikuisesta, johon pieni lapsi tässä maailmassa luottaa, on väsyttävää.

”Kaduttaako teitä koskaan, että adoptoitte lapsen?” Kysymys on usein ihmisten silmissä, huokauksissa ja eleissä ja läheisimpien suusta sen kuulee suoraankin. Taitaa olla aikamoinen tabu vastata ”kyllä”. Silti valehtelisin, jos sanoisin, että tekisin silmää räpäyttämättä kaiken uudelleen. Kukapa tahtoisi ehdoin tahdoin tehdä elämästään raskasta ja vaikeaa, rypeä jatkuvasti äärimmäisissä epäonnistumisen alhoissa, kokea päivittäin henkistä mukilointia, tehdä valtaosan työpäivistään aamuyöllä, kutistaa tulevaisuuden suunnittelun perspektiivinsä yhteen vuorokauteen.

Vähintään tässä kohtaa pitäisi sävy nostaa lämpimän toiveikkaaksi ja sanoa, että kaikki vastoinkäymiset ovat tehneet meistä vahvempia. Ja kuinka se, että lapsi on niin ihana ja rakas, korvaa kaiken. Sekin kaikki on toki totta, mutta ei se korvaa mitään tai poista yhtään mitään. Seuraavana maanantainakaan ei koulupäivä todennäköisesti onnistu aikuisten näkökulmasta. Ja oppivelvollisuutta on kärsittävänä vielä kahdeksan ja puoli vuotta. Suomalaisen lapsen lapsuutta – ja hänen vanhempiensa vanhemmuutta – määrittää koulussa onnistuminen aivan järisyttävän paljon. Mutta kun epäonnistuminen on niin totaalista, että kaikki lapsen asioita hoitavat ihmiset pyörittelevät silmiään, ei vaihtoehtoja enää ole kovin paljoa. Koulu on velvollisuus. Piste. Lapsen täytyy epäonnistua vielä kahdeksan ja puoli vuotta. Se on velvollisuus.

Tässä minä, ammatikseni kasvatuksen ja koulutuksen asiantuntija, opettajankouluttaja, pohdin onko mahdollista että on olemassa lapsia, jotka eivät kykene käymään koulua. Joilla ei ole fyysisiä tai terveydellisiä haasteita saati oppimisvaikeuksia, mutta jotka eivät vain kertakaikkisesti sovi yhteen suomalaisen massakoulun kanssa. Eivät edes sen pehmeiden, mukautettujen muotojen. Niin, että syyllinen tilanteeseen ei ole se lapsi, eivät myöskään hyvää tahtovat aikuiset vaan kertakaikkinen yhteensopimattomuus. Lapsi tahtoo oppia, oppii hirvittävää vauhtia laskemalla ja jakamalla mökin portaita, seuraamalla sormella iltasatukirjan rivejä äidin äänen mukana. Mutta EI TAHDO tehdä mitä koulussa sanotaan.

”Hänellähän on selvä auktoriteettiongelma” diagnosoi opettaja. Puoliso sanoo ”Hänen täytyy vain löytää elämässään sellaisia tehtäviä, töitä, tilanteita ja tavoitteita, joissa saa olla omaehtoinen, jotka edellyttävät täydellistä omaehtoisuutta”. Voi sen niinkin ajatella. Minä olisin taipuvainen ajattelemaan, että hänen elämänsä olisi jatkossakin niin paljon helpompaa, kun hän oppisi tekemään myös kodin ulkopuolella kuten sanotaan. Puolison sanat jäävät mieleeni ja aamuyön tunteina se läjähtää tajuntaani: taiteilija. ”Ei saaaaakeli!”

Minusta piti tulla taiteilija. Opiskelin taidekorkeakoulussa, Englannissa; valokuvausta, niin kuin ehkä kaksisataatuhatta muutakin ikäistäni tuolloin. Suomen korkeakouluihin ei enää mahtunut, oli pakko erottautua ja lähteä ulkomaille. Istuin perjantai-iltana myöhään norjalaisen elokuvaohjaajaksi opiskelevan Steinin kanssa kaatuneen puun rungolla ja poltin ketjussa tupakkaa. Siinä oli kaikki ainekset. Mutta toisin kävi. Kaduttaako, että palasin Englannista suomalaisen poikaystävän kanssa?

TaoTaon lopuksi se tarinoita kertova vanha panda aina jätti cliffhangerin: “Se onkin sitten aivan toinen tarina”. Ja sitten piti jännittää viikko, että ollaanko sunnuntaina lastenohjelmien aikaan vapaakirkossa vai kotona.