matti seppänen

Hangosta ja Turusta

Täällä sanotaan “vaari”. Ylipäätään puhutaan! Ja sanotaan “Ole hyvä” ja “Kiitos”. Täällä hämärässä syttyy valoja kojujen ylle ja ihmiset parveilevat silakkamarkkinoilla syysmaisemassa, jotenkin samanlaisin tunnelmin kuin asettuisivat Carl Larssonin piirroksiin. Rennosti ja rauhassa, yhtä aikaa mielenkiintoisina ja tavallisina. Täällä ison sairaalan hississä on tuttu tuoksu joka saa palan kurkkuun. Onnistun itkemään kerrosvälillä P:stä ykköseen. Miten ihmisellä voi olla ikävä sairaalaan? Hoidettavaksi ja tärkeäksi kai.

Oli ihan vähällä, että minusta olisi tullut lukion jälkeen turkulainen. Marcia Muelder Eatonin kirja Estetiikan ydinkysymyksistä oli hallussa etuperin ja takaperin; kilpailevia kanssahakijoita oli pieni salillinen. Paria viikkoa myöhemmin istuin myös Porthaniassa. Maailman taiteen historian sadat sivut eivät olleet hallussa läheskään yhtä hyvin ja hakijoita oli niin paljon, että meidät jaettiin kolmeen suureen luentosaliin aakkosten mukaan. Turun yliopistoon sai soittaa ensin – silloin ei vielä julkaistu internetissä yhtään mitään. Kahdeksas varasija. Helsingin yliopiston tuloksia piti vielä odottaa viikko, mutta todennäköisyydet olivat huimasti huonommat: sisään pääsisi kymmenen, ei prosenttia vaan ihmistä. Sen viikon aikana ehdin ilmoittautua jonnekin pikkupaikkakunnalle kansanopistoon opiskelemaan saksan kieltä ja kääntämistä. Soitin kuitenkin Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan automaattiseen puhelinpalveluun tulostenjulkistamispäivänä. Soitin lopulta kolmesti. Näppäilin henkilöturvatunnukseni joka kerta uudelleen – jollakin sisään päässeellä oli varmasti tosi samanlainen tunnus ja olin näppäillyt sen toisen ihmisen henkilöturvatunnuksen kuitenkin vahingossa – mutta kuulin onnittelut opiskelupaikasta kolmeen kertaan.

Jos saisit aloittaa elämäsi uudelleen ja muuttaa jotakin päätöstä, mikä se olisi? Joinakin päivinä tuo kysymys on aivan liian kipeä, silloin katuu aivan kaikkea ja muutoslista olisi pitkä. Se on sama kuin että ei kannata mennä ruokakauppaan nälkäisenä. Tulee ostettua kuitenkin majoneesia, bageleita, buffalomozzarellaa, coleslaw’ta, donitseja, herkkukurkkuja, vahvaa cheddaria ja tuorepuristettua liian kallista mehua ja ehkä vielä Ben & Jerry’s New York Super Double Fudge -tyylistä jäätelöä. Ja kotona joko ei tiedä miten niistä yhdistäisi järkevän aterian tai sitten ei välitä ja syö vain kaikkea vuorotellen ja sekaisin.

Mutta kun katsoo kaihoten ihmisiä silakkamarkkinoiden valoissa ja ajattelee, että jospa minun elämässäni voisi olla tuollaista niin eikö se olekin niin, että eihän sitä voisi kaihota ellei sitä olisi jo elänyt ja omistanut joskus? Ellei se olisi jo osa sitä kuka on ja missä tuntee olonsa kotoisaksi. Vähän samalla tavalla kuin ne Lauri Anttilan valokuvaparit vuosikymmenien takaa, joissa ylemmässä kuvassa käsi pitää pyöreää kiveä ja alemmassa kuvassa kivi on pudonnut hiekkaan; ‘tumpsahtanut’ tekee mieli sanoa koska siltä se on kuulostanut. Ja koska siinä kuvaparissa ei ole liikettä eikä ääntä, mutta silti päättelee pudottamisen ja kuulee tumpsahduksen, tuntee auringon ja varpaissaan kuuman hiekan, ne kaikki on täytynyt joskus kokea. Eivät ne rannan tuntumassa vaelletut hetket siis puutukaan minulta, siellähän minä kävelen silakkamarkkinoilla, lokit viistävät pään yli ja päädyn ostamaan jonkun vanhan pienen peltirasian vaikken tiedä mitä siihen laittaisin.

Kaikista maailman rannoista rakkaimpia ovat Hangon Santalanniemen hiekkapoukamat ja kalliot. Palm Beachilla oli hienoa valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä, Chanaralin rannalla Chilessä sukelteli pingviinejä ja teltassa oli hyvä nukkua, Mississippillä huusivat turistinostalgiaa siipirataslaivojen höyrypillit, Maremmassa oli autio hiekkaranta kuhisevan Italian kupeessa. Skotlannin saarten rannat olivat jylhiä ja kotoisen tuulisia, Grönlannin Narsarsuaqin rannat olivat toiselta planeetalta: jäätiköt sylkivät mereen turkooseja kimpaleita ja jos jossain olisi myyty punaisia Jaques Cousteau -villamyssyjä, olisin ostanut vähintään kaksi. Mutta mystisimpiä ovat silti Hangon rannat, joilla on kipitelty lapsina monta kesää. Meduusojen iltapäivätanssi rantavedessä tai aamu-usvassa haukiverkkojen nosto Heikin veneellä. Suuret tammet ja rantakalliot, loputon pyöräily hiekkateitä pitkin rantaan ja syömään. Daniel, joka oli yhdeksän ja tuli Englannista. Tuomas, joka asui aivan hiekkatien toisessa päässä ja jonka isä oli tumma ja suuri ja parrakas. Köpi, joka opetti minut leikkaamaan paperista lumihiutaleita.

Ja sitten on se pohjoisen Perämeren ranta, joka jatkuu autiona katkeamattomana hiekkamattona kilometrejä. Se on selkeä ja kaunis ja yhtä aikaa niin tyhjä ja täysi, että siellä ei voi kävellä miettimättä Suuria Kysymyksiä. Sitä ympäröivissä maisemissa ihmiset puhuvat vähän, lämpeävät hitaasti, asuvat harvassa eivätkä järjestä silakkamarkkinoita joilla myytäisiin vanhoja peltirasioita. Sen sijaan siikamarkkinoilla mydään kyllä metrin lakua. Ja uimahallin suihkussa vanha mies osoittaa saippuapumppua ja sanoo pienemmälle lapselleni “Otappa tuosta ja pese tuo väri pois”.

Meillä on sellainen myytti, että ihmisellä on joku sielunmaisema, kotimaisema, joka säilyy aina samana ja jonne kuuluu koska on aina sellainen kuin on – syntyjään jonkinlainen. Minä olin luullut pitkään, että puhun vähän, lämpenen hitaasti ja tykkään asua harvasti ja ostaa siikamarkkinoilta metrin lakua. Mutta se oli ESL (Ennen Suurta Leikkausta). Elämä SLJ (kyllä: Suuren Leikkauksen Jälkeen) on osoittanut, että minä voin olla puhelias ja seurallinen, nauttia tungoksesta, kaivata impulsiivisia asioita, lähestyä ihmisiä miettimättä ensin kolmea ja puolta kuukautta, ja ottaa elämän vastaan avautui se sitten Luolavuoren kirurgisen sairaalan ikkunasta tai Aurajoen yli kiitävästä taksista. Enkä ole edes ihmeparantunut syövästä tai vaikeasta aivovammasta. Lonkkamaljan CE-kulma on edelleen, korjattunakin huono. Mutta osallistuisin silti mielelläni tutkimukseen, jonka hypoteesina olisi että Suuret Leikkaukset muuttavat ihmisiä merkittävästi. Kun hemoglobiini on 79 ja uneen vaipuessa tuntuu, ettei vaivukaan uneen vaan jonnekin ihan muualle; paikkaan josta ei enää ole paluuta, asettuvat mittasuhteet paikoilleen. Miten järkyttävän kliseistä.

Uusimmassa Taide-lehdessä, jonka by the way toivoisin olevan elämää tihkuva ja taiteella leikittelevä vakavanhauska ilottelu mutta joka on itse asiassa aika tylsä julkaisu, sivutaan videoteosta Feasibility Fantasies. Siinä suuret katedraalit lentävät taivaalla kuin ilmapallot tai vaeltavat teitä pitkin vaihtaen paikkaa: monoliiteiksi ajatellut syntyjään jonkinlaiset, painavat, vakavat, paikallaan vuosisatoja pysyvät liikkuvat yhtäkkiä kevyesti ja siirtyvät. Ehkä ne lipuvat Aurajoen varteen ja asettuvat silakkamarkkinoiden vartijoiksi.

Advertisements

Vittumainen leikkaus

Osteotomia periacetabularis a.m. Ganz
Seppänen – Junnila – Mikola – esh. opiskelija
Q65.81 Dysplasia acetabuli coxae l. dx.

Se oli petollista. Simo oli ikäiseni, itsevarma ja rento – ortopedin ruumiillistuma. ”Se on sitten huomattavan iso leikkaus” sanoi Simon suu OYSin klinikalla, mutta sen silmät kiilsivät ajatuksesta, että saa lähettää minut kollegalleen: ”Pyydetään kohteliaimmin PAO-leikkausharkintaan kollega Seppäselle TYKSiin” se saneli epikriisiin. Se hymyili. Minä hymyilin takaisin, olin korjattavissa! Parin kuukauden päästä Matti soitti Turusta. Se kuulosti Simoa varttuneemmalta, mutta ei vielä uransa loppupuolella olevalta, käytti hauskoja ilmauksia, oli itsevarma ja rento – ortopedit on todellakin mun uusia suosikkilääkäreitä. ”Sulla on vaan huonoja vaihtoehtoja, joista tämä on paras”. Lonkan dysplasia ”on niin graavi” (minä mietin vain lohta), että ”en alkais siihen edes tekoniveltä kiinnittää”. Puhuin puhelimessa autossa, lapset riiteli takapenkillä ja pidin toista kättä korvalla, että kuulin. ”Joo, kyllä mä suostun” taisin sanoa. Matti ja Simo varmaan heittää yläviitoset jossain Suomen Ortopedien yhdistyksen vuosikokouksessa.

”Jännittääkö sua huominen leikkaus?” kysyi punatukkainen kiva iltavuoron hoitaja osasto kolmosen ysihuoneessa. ”En mä osaa jännittää”. ”On se kurjaa, että noin nuorelle joudutaan tekemään näin iso leikkaus” huokaili aamuvuoron hoitaja.
”Niin”
”Jännittääkö?”
”Ei”
”Hyvin se menee”
”Joo”

Leikkaussalissa oli mahtavaa. ”Täällä on yleensä neljä ihmistä, mutta tämmöisissä isommissa leikkauksissa enemmän. Tänä aamuna meitä on kymmenen. Nyt tulikin kirurgi paikalle, onko sulla jotain mitä haluaisit kysyä häneltä?”
”Joo, että jännittääkö sitä?”
”Hei Matti, potilas haluaa tietää jännittääkö sua!”
”Ei kovin paljoa” sanoi Matti. Sitä hymyilytti, mutta ei kovin paljoa. Sitten joku opetti harjoittelijaa laittamaan kanyylin ”Älä kuitenkaan tohon tatskan päälle laita!”, mutta se ei onnistunut tarpeeksi nopeasti ja anestesialääkäri tuli hätiin. Sitten niitä letkuja tulikin ennen ja jälkeen leikkauksen, niistäkin olisi voinut päätellä että on Iso Leikkaus. Epiduraali/kipupumpun letku selästä, katetri jalkovälistä, dreeni leikkaushaavasta, happiviikset nenän alta, tippaletku kädestä, joku mittari sormessa ja pari lätkää piuhoineen rinnassa. Ja minä olin tikahtua siihen miten mahtavaa se oli.

Siis minä – tämmöinen joku vaan – pääsin leikkaukseen! Eikä mihin tahansa nielurisaleikkaukseen, vaan oli tullut ihan selväksi, että tämä oli Iso Leikkaus. Eihän mulle voi tapahtua mitään näin jännää. Minä visioin että Matti ja Simo kutsuvat minut sinne Suomen ortopediyhdistyksen vuosikokoukseen niiden tähtipotilaaksi, jonka lonkan dysplasia oli tosi graavi, mutta jonka ne sankarillisesti diagnosoivat ja leikkasivat. Pitäisin puheen potilaan näkökulmasta ja me kilisteltäisiin siellä kuoharit, tai ortopedit ehkä juo oikeaa samppanjaa. Minulla ei olisi korkkareita koska a) en pidä niitä muutenkaan ikinä, ja b) ne on ortopedien inhokkikengät. Voisin korostaa tuota b-syytä. Ja voisin johonkin väliin ujuttaa, että tiesivätkö tohtorit leikanneensa dosenttia.

Mutta minä en ollutkaan ihan unelmapotilas. ”Nostapa kantapää ilmaan”, ”Tunneksä tätä jalkaa ollenkaan?”, ”Koitas liikuttaa polvilumpiota”. Matti piti pokan, mutta seuraavana tulleen fysioterapeutin naama venähti: ”Tota… onks sulle lääkäri sanonu tästä mitään?”. Minä olin vielä leikkausfiiliksissä, ja sairaalan ruokapalvelufiiliksissä (kaikki tarjoillaan sänkyyn! romanttisinta ikinä!). Hihkuin innosta: minun leikkauksessani tapahtui joku komplikaatio ja voin vaatia korvauksia. Tämäkin vielä. Kunnes muistin, että Matti oli puhelimessa sanonut, silloin kun pienempi lapsi veti isompaa takapenkillä tukasta, että leikkaukseen liittyi häviävän pieni hermovaurion riski. ”Potilasta on informoitu riskeistä” luki paperissa. Siinä olisi pitänyt lukea ”Potilas on ensin todettu auktoriteetteihin uskovaksi ja sen jälkeen hurmattu kahden ortopedin meriiteillä, statuksilla, valkoisilla takeilla ja silmäniskuilla. Potilas luulee sisäistäneensä riskit, mutta elää elämäänsä kuin elokuvaa eikä suostu uskomaan että leffa loppuu huonosti. Leikataan kiireesti ennen kuin tokenee.”

Periasetabulaarinen osteotomia oli todellakin Iso Leikkaus. Lonkkamalja taottiin ja sahattiin kokonaan irti. Lantio siis murrettiin kolmesta kohtaa, lonkkamalja käännettiin uuteen asentoon ja ruuvattiin kahdella pitkällä ruuvilla paikalleen. Mutta toipumisaika on paljastanut PAO:n todellisen karvan. Vittumainen leikkaus. Ensimmäiset viikot kaikki olivat valmiita joustamaan ja auttamaan ja olivat huolissaan kivuista. Minä sen sijaan epäilin, että minulle oltiin tehty plaseboleikkaus. Avattu ja odotettu viisi tuntia ja suljettu taas, metalliniiteillä vielä että tulee uskottavuutta. En ollut kipeänä lainkaan. Mutta eihän sitä voinut sanoa. Olisi pilannut ihmisten hyvän myötätunnon.

Kaksi kuukautta myöhemmin, kun kukaan ei edes enää muista, että olin leikkauksessa, ovat kivut pahimmillaan. Jalka ei toimi vieläkään, koko reisi on turta häpyluuhun asti. Liikkuminen sattuu koko ajan. Makaaminen sattuu, kääntyminen sattuu, istuminen sattuu. Lapset eivät enää jaksa auttaa, mies raukka on uupunut autettuaan jo niin paljon. Panacodeja ja Vimovoa kuluu ennätysmääriä. Mutta enää ei voi valittaa. Eihän sitä kukaan jaksa enää kuunnella, pilaisi vain ihmisten hyvän mielen. Vittumaista – vai onko sittenkään?

Sillä tässä se silver lining piileekin. Kaikki sankarit on hiljaisia kärsijöitä, eikö olekin. Ei niille leivota pullaa tai auteta niitä kadun yli. Ne auttaa toisia, eikä kukaan tiedä että ne kärsii itsekin. Paitsi tietysti katsojat, joille se kerrotaan zoomaamalla sankarin hikikarpaloiseen otsaan tai vaivihkaiseen käden liikkeeseen, joka paljastaa lihaskrampin. Ne on kunnon protestanttisia marttyyrisankareita. Ne on sellaisia jotka on nähneet toisen puolen. Jotka tietää enemmän. Mutta vaikenee.

Mä lähden nyt ompelemaan itselleni viittaa ja naamiota. Kiinnitän viittaan kanansulkia vaimentamaan kahinaa. Ja kohta kohistaan: Hip Bitch iski jälleen – kaupunkilaiset haistoivat tuoreen kanelipullan heti aamusta.