ortopedia

Läskiä se on eikä turvotusta

Personal trainer kysyy minkälainen kehonkuva minulla on. Kerron, että olen aivan vakuuttunut siitä että olen yksi tämän planeetan kauneimpia ja timmeimpiä naisia. Että se kestävyysjuoksun suomenmestaruus ei todellakaan ole enää paljosta kiinni. Olen saanut tänä kesänä vahvistusta tälle käsitykselleni omasta kehostani kauneuden ja kunnon tyyssijana, siinä määrin moni on katsonut minua varsin pitkään. Sama kai se olenko katsottaessa istunut pyörätuolissa yhdeksänvuotiaan lapsen pukattavana, lentänyt yksisauvaisena ojaan koiran vetämänä tai kellunut piha-altaassani liian pienissä bikineissä toinen reisi turvonneena. Olen vakuuttunut siitä, että taidan olla aika hiton hyvässä kunnossa. Personal trainer ei vastaa hetkeen mitään. Sille ovat evoluutio ja universumin voimat yhdessä antaneet sen kehon, jonka halusin aina nuorena ja se on myös pitänyt huolta siitä. ”On sulla tuota turvotusta vielä”.

Mutta tämä leikkaus – tästedes Super-PAO – taitaa kivunneista kiloista (läskiä se on eikä turvotusta) huolimatta olla parasta mitä minulle on tapahtunut vähään aikaan. Olen esimerkiksi hävyttömän rakastunut vasempaan jalkaani: en lakkaa ihailemasta sen toimintaa. Se liikkuu kevyesti, taipuu oikein ja suorassa, kantaa mukisematta osansa heittelevästä painosta. Se on nähnyt elämää eikä sitäkään tukevan lonkkamaljan CE-kulma ole aivan normaali, mutta välttää. Se on pyyteettömästi sisarjalkansa tukijalka. Auttaa oikeaa jalkaa nousemaan sänkyyn, autoon ja sohvalle, tsemppaa sisartaan hyppimään musiikin tahtiin, pysyy vierellä kun on tiukkaa. Kaikki nämä vuodet pidin itsestäänselvyytenä sitä, että se on olemassa. Nyt hankin sille marketista jonkun kuorinta-superdeluxe kylpyhoidon ja palkitsen sen. Jos jossain on olemassa raajojenluovutuskortti, voisin testamentata vasemman jalkani jollekin ihmiselle joka tarvitsee tukea. Joku mielenterveyskuntoutuja voisi nukkua se kainalossa. Kuolleessa jalassa eivät enää edes kasvaisi säärikarvat joten se olisi varsin helppohoitoinen tukiraaja.

Olen saanut Super-PAOlta montakin supervoimaa. Siedän järisyttävän hyvin sotkua. Jopa niin että meillä voi käydä vieraita ilman ennakkovaroitusta, lattiat koirankarvoja kuhisten, vihreät pulunpaskat pinttyneenä parkettiin ja pinoja pinojen perään väärissä paikoissa olevia tavaroita – enkä edes kiemurtele. Elämä on vaan liian lyhyt. Pystyn myös ennustamaan tulevaisuutta: huolimatta siitä palautuuko femoraalihermon toiminta ennalleen tulen 98,5% todennäköisyydellä seisomaan entistä jämäkämmin pystyssä tuli eteen mitä tahansa. Super-PAO on aikuisten minäpystyvyystulikoe. Aletaan olla loppusuoralla ja uskon itsestäni ihan mitä vaan. Nauran enemmän ja itken vähemmän. Elämä on vaan aivan liian lyhyt.

Mitä Super-PAO sen sijaan ei ole tehnyt on parantanut keskittymiskykyä sellaisiin pieniin yksityiskohtiin kuten pienemmän lapsen ensimmäisen koulutaksimatkan kestoon koulusta kotiin. Hylkäämiskokemusta jo ennestään oireileva lapsi löytyy kodin ulko-ovelta hartiat kumarassa kun kurvaan pihaan. ”Mä yritin mennä kanalaankin, että olisin ollut kanojen kanssa kun en päässyt sisälle. Mutta en saanut edes kanalan ovea auki”, niiskuttaa lapsi. Ensiapuna kaappaan lapsen syliin ja ensimmäistä kertaa liian pitkään aikaan hän pysyy siinä, kauan. Nyyhkyttää ja puristaa kaulasta. Potkin itseäni yhtä aikaa perseelle niin lujaa kuin pystyn ja onnittelen itseäni komealla ylävitosella – tämä vasta jotain.

Jatkohoitona – heti peliajan jälkeen – käymme lapsen kanssa läpi kaikkien tärkeiden olentojen tarinat siten miten lapsi on ne joskus sanoittanut ja pyytänyt kertomaan uudelleen ja uudelleen nyt jo kaksi vuotta.

Neema oli ensin isomman lapsen unilelu. Sitten isompi lapsi kasvoi ja sai uusia leluja ja Neema jäi sängyn alle. Siellä se makasi surullisena pitkän aikaa. Pölyä kertyi sen nenään ja niskaan eikä kukaan ottanut sitä enää viereen. ”Minä en varmaankaan enää kelpaa kenellekään” tuumi Neema hämärässä. Kunnes eräänä päivänä Neema näki sängyn alta, että lastenhuoneeseen kipitti kaksi uutta jalkaa. Kahdet ruskeat pienenpienet jalat. Sitten sängyn alle kurkisti pieni lapsi, joka ei vielä osannut sanoa mitään Neeman kielellä, mutta kiljui ilosta. Neema oli saanut uuden ystävän ja tiesi, että oli taas rakas ja tärkeä unilelu.

Pepe-apina asui äitinsä kanssa viidakossa vauvana. Äiti piti Pepeä sylissään koko ajan, eikä päästänyt mihinkään omaa rakasta apinanpoikastaan. Kunnes eräänä päivänä äiti kuoli. Aivan yhtäkkiä. Ja pieni pepe jäi aivan yksin. Se jäi istumaan ison puun juurelle ja sitä pelotti. Se istui siinä kaksi päivää ja sillä oli kylmä ja nälkä. Sitten tuli toinen äiti-apina ja otti Pepen syliin. Se puristi sitä lujasti ja Pepe lämpeni. Ja sitten se antoi Pepelle omasta tissistään maitoa. Ja Pepe kysyi siltä ”Oletko sinä turvallinen” ja se toinen äiti-apina vastasi ”Minä pidän huolta sinusta aina!”

Pulu oli pesässänsä, se oli kuoriutunut ihan vasta. Yhtäkkiä sen emo ei enää tullut takaisin. Sitä pelotti ja sille tuli kylmä. Se oli aivan yksin ja ajatteli ”Nyt minusta ei kukaan pidä huolta tässä maailmassa”. Sitten isi tuli ja kiipesi pesän luo, se näki pienen pulun ja otti sen käteensä. Sillä tavalla pulu tuli meille. Se sai meiltä uuden oman kodin ja sillä oli lämmin ja ruokaa ja täällä uudessa kodissa. Ja se valitsi omaksi uudeksi pesäksi pienemmän lapsen huoneesta yläkaapin. Lapsi sanoi pululle, että tiesi miltä siitä tuntui. Että senkin äiti ei vain ollut tullut enää takaisin. Ja sitä oli myös pelottanut ja palellut. Lapsi huolehtisi siitä aina. Ja heistä tuli ystävät.

Pienempi koira oli ensin jossakin kodissa Espanjassa. Sitä rakastettiin ja halittiin ja sen kanssa leikittiin. Sitten yhtäkkiä se perhe ei enää halunnut pitää sitä pientä koiraa. Kai se kaivoi liian monta kuoppaa, toi sisälle liian monta kiveä, varasti liian monta sukkaa, hommaili tyynyjen kanssa omia juttujaan tai ei sopinut uusien verhojen väriin. Se laitettiin ulos eikä sitä päästetty enää sisälle vaikka se kuinka pyysi. Se istui oven ulkopuolella monta päivää kunnes viimein uskoi, ettei sitä haluttu enää. Se lähti kävelemään kadunvarsia surullisena. Sieltä se löydettiin, pieneltä kujalta märkänä ja nälkäisenä. Se vietiin koiratarhalle häkkiin ja sillä tuli niin paha olla siellä kun se kaipasi omaa kotia, että se vain oksensi ja oksensi. Sitten kun se ajatteli, että sitä ei kukaan enää ikinä halua niin se haettiin tarhalta ja laitettiin lentokoneeseen. Suomessa sitä oli hakemassa perhe, joka halusi juuri sen. Sitä perhettä ei haitannut se kuoppien kaivaminen, kivien tai sukkien kantaminen ja se sai oman puuhastelutyynynkin. Se pieni koira oli saapunut uuteen kotiin missä se saisi olla aina.

Pieni lapsi sanoo, että riittää. Ei tarvitse kertoa niitä kuutta muuta tarinaa. Tähän riitti neljä. Sitten soittaa Simo, pitkästä aikaa. ”Meillä ei ole resursseja tarjota täällä sulle fysioterapiaa. Laitan sulle lähetteen yksityiselle, joudut maksamaan siitä itse osan. Joko se reisi toimii?”, ”No kyllä se on alkanut toimia”, ”Hyvä, kuukausia siinä menee vielä – puhutaan tosissaan kuukausista”. ”Joo, tiedän”. ”Moi”, ”Moi”. Mutta ei se haittaa. Minulla on tykki personal trainer, kaikkien altavastaajien sankaritar jolle pitäisi ommella viitta. Minun tavoitteenani on ällistyttää Matti lokakuun lopulla, puolivuotiskontrollissa. En ehkä ollut sen unelma PAO-potilas tämän hermovaurion vuoksi. Päättelen tämän tietysti siitä, etten ole vieläkään saanut sitä kultareunaista kirjekuorta, jossa minut kutsutaan Suomen Ortopedien yhdistyksen vuosikokoukseen VIP vieraaksi. Mutta minusta voi vielä tulla Matin – eli Suomen – nopeimmin femoraalihermohalvauksesta toipunut potilas.

Ei ole loppuja, on vain uusia alkuja – uusia ystäviä, uusia perheitä, uusia lonkkia, uusia apinaäitejä, uusia mahdollisuuksia olla kotona kun taksi tuo pienen lapsen kotiin.

Advertisements

Vittumainen leikkaus

Osteotomia periacetabularis a.m. Ganz
Seppänen – Junnila – Mikola – esh. opiskelija
Q65.81 Dysplasia acetabuli coxae l. dx.

Se oli petollista. Simo oli ikäiseni, itsevarma ja rento – ortopedin ruumiillistuma. ”Se on sitten huomattavan iso leikkaus” sanoi Simon suu OYSin klinikalla, mutta sen silmät kiilsivät ajatuksesta, että saa lähettää minut kollegalleen: ”Pyydetään kohteliaimmin PAO-leikkausharkintaan kollega Seppäselle TYKSiin” se saneli epikriisiin. Se hymyili. Minä hymyilin takaisin, olin korjattavissa! Parin kuukauden päästä Matti soitti Turusta. Se kuulosti Simoa varttuneemmalta, mutta ei vielä uransa loppupuolella olevalta, käytti hauskoja ilmauksia, oli itsevarma ja rento – ortopedit on todellakin mun uusia suosikkilääkäreitä. ”Sulla on vaan huonoja vaihtoehtoja, joista tämä on paras”. Lonkan dysplasia ”on niin graavi” (minä mietin vain lohta), että ”en alkais siihen edes tekoniveltä kiinnittää”. Puhuin puhelimessa autossa, lapset riiteli takapenkillä ja pidin toista kättä korvalla, että kuulin. ”Joo, kyllä mä suostun” taisin sanoa. Matti ja Simo varmaan heittää yläviitoset jossain Suomen Ortopedien yhdistyksen vuosikokouksessa.

”Jännittääkö sua huominen leikkaus?” kysyi punatukkainen kiva iltavuoron hoitaja osasto kolmosen ysihuoneessa. ”En mä osaa jännittää”. ”On se kurjaa, että noin nuorelle joudutaan tekemään näin iso leikkaus” huokaili aamuvuoron hoitaja.
”Niin”
”Jännittääkö?”
”Ei”
”Hyvin se menee”
”Joo”

Leikkaussalissa oli mahtavaa. ”Täällä on yleensä neljä ihmistä, mutta tämmöisissä isommissa leikkauksissa enemmän. Tänä aamuna meitä on kymmenen. Nyt tulikin kirurgi paikalle, onko sulla jotain mitä haluaisit kysyä häneltä?”
”Joo, että jännittääkö sitä?”
”Hei Matti, potilas haluaa tietää jännittääkö sua!”
”Ei kovin paljoa” sanoi Matti. Sitä hymyilytti, mutta ei kovin paljoa. Sitten joku opetti harjoittelijaa laittamaan kanyylin ”Älä kuitenkaan tohon tatskan päälle laita!”, mutta se ei onnistunut tarpeeksi nopeasti ja anestesialääkäri tuli hätiin. Sitten niitä letkuja tulikin ennen ja jälkeen leikkauksen, niistäkin olisi voinut päätellä että on Iso Leikkaus. Epiduraali/kipupumpun letku selästä, katetri jalkovälistä, dreeni leikkaushaavasta, happiviikset nenän alta, tippaletku kädestä, joku mittari sormessa ja pari lätkää piuhoineen rinnassa. Ja minä olin tikahtua siihen miten mahtavaa se oli.

Siis minä – tämmöinen joku vaan – pääsin leikkaukseen! Eikä mihin tahansa nielurisaleikkaukseen, vaan oli tullut ihan selväksi, että tämä oli Iso Leikkaus. Eihän mulle voi tapahtua mitään näin jännää. Minä visioin että Matti ja Simo kutsuvat minut sinne Suomen ortopediyhdistyksen vuosikokoukseen niiden tähtipotilaaksi, jonka lonkan dysplasia oli tosi graavi, mutta jonka ne sankarillisesti diagnosoivat ja leikkasivat. Pitäisin puheen potilaan näkökulmasta ja me kilisteltäisiin siellä kuoharit, tai ortopedit ehkä juo oikeaa samppanjaa. Minulla ei olisi korkkareita koska a) en pidä niitä muutenkaan ikinä, ja b) ne on ortopedien inhokkikengät. Voisin korostaa tuota b-syytä. Ja voisin johonkin väliin ujuttaa, että tiesivätkö tohtorit leikanneensa dosenttia.

Mutta minä en ollutkaan ihan unelmapotilas. ”Nostapa kantapää ilmaan”, ”Tunneksä tätä jalkaa ollenkaan?”, ”Koitas liikuttaa polvilumpiota”. Matti piti pokan, mutta seuraavana tulleen fysioterapeutin naama venähti: ”Tota… onks sulle lääkäri sanonu tästä mitään?”. Minä olin vielä leikkausfiiliksissä, ja sairaalan ruokapalvelufiiliksissä (kaikki tarjoillaan sänkyyn! romanttisinta ikinä!). Hihkuin innosta: minun leikkauksessani tapahtui joku komplikaatio ja voin vaatia korvauksia. Tämäkin vielä. Kunnes muistin, että Matti oli puhelimessa sanonut, silloin kun pienempi lapsi veti isompaa takapenkillä tukasta, että leikkaukseen liittyi häviävän pieni hermovaurion riski. ”Potilasta on informoitu riskeistä” luki paperissa. Siinä olisi pitänyt lukea ”Potilas on ensin todettu auktoriteetteihin uskovaksi ja sen jälkeen hurmattu kahden ortopedin meriiteillä, statuksilla, valkoisilla takeilla ja silmäniskuilla. Potilas luulee sisäistäneensä riskit, mutta elää elämäänsä kuin elokuvaa eikä suostu uskomaan että leffa loppuu huonosti. Leikataan kiireesti ennen kuin tokenee.”

Periasetabulaarinen osteotomia oli todellakin Iso Leikkaus. Lonkkamalja taottiin ja sahattiin kokonaan irti. Lantio siis murrettiin kolmesta kohtaa, lonkkamalja käännettiin uuteen asentoon ja ruuvattiin kahdella pitkällä ruuvilla paikalleen. Mutta toipumisaika on paljastanut PAO:n todellisen karvan. Vittumainen leikkaus. Ensimmäiset viikot kaikki olivat valmiita joustamaan ja auttamaan ja olivat huolissaan kivuista. Minä sen sijaan epäilin, että minulle oltiin tehty plaseboleikkaus. Avattu ja odotettu viisi tuntia ja suljettu taas, metalliniiteillä vielä että tulee uskottavuutta. En ollut kipeänä lainkaan. Mutta eihän sitä voinut sanoa. Olisi pilannut ihmisten hyvän myötätunnon.

Kaksi kuukautta myöhemmin, kun kukaan ei edes enää muista, että olin leikkauksessa, ovat kivut pahimmillaan. Jalka ei toimi vieläkään, koko reisi on turta häpyluuhun asti. Liikkuminen sattuu koko ajan. Makaaminen sattuu, kääntyminen sattuu, istuminen sattuu. Lapset eivät enää jaksa auttaa, mies raukka on uupunut autettuaan jo niin paljon. Panacodeja ja Vimovoa kuluu ennätysmääriä. Mutta enää ei voi valittaa. Eihän sitä kukaan jaksa enää kuunnella, pilaisi vain ihmisten hyvän mielen. Vittumaista – vai onko sittenkään?

Sillä tässä se silver lining piileekin. Kaikki sankarit on hiljaisia kärsijöitä, eikö olekin. Ei niille leivota pullaa tai auteta niitä kadun yli. Ne auttaa toisia, eikä kukaan tiedä että ne kärsii itsekin. Paitsi tietysti katsojat, joille se kerrotaan zoomaamalla sankarin hikikarpaloiseen otsaan tai vaivihkaiseen käden liikkeeseen, joka paljastaa lihaskrampin. Ne on kunnon protestanttisia marttyyrisankareita. Ne on sellaisia jotka on nähneet toisen puolen. Jotka tietää enemmän. Mutta vaikenee.

Mä lähden nyt ompelemaan itselleni viittaa ja naamiota. Kiinnitän viittaan kanansulkia vaimentamaan kahinaa. Ja kohta kohistaan: Hip Bitch iski jälleen – kaupunkilaiset haistoivat tuoreen kanelipullan heti aamusta.